Aikuinen lapsi asuu yhä lapsuudenkodissaan – Milloin kotiin jumiutuneen peräkammarin pojan saa tuupata omilleen?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Äiti ja poika keskustelevat
© ISTOCKPHOTO
Marian, 56, aikuinen poika ei suostu muuttamaan lapsuudenkodistaan. Se herättää äidissä avuttomuutta. Lisäksi hän pohtii, mikä on oikeaa auttamista. Näin perheterapeutti Juha Metelinen tukee Mariaa.

Maria: Aikuistuminen pelottaa poikaani. Täytettyään 18 vuotta poikamme totesi, että vaikka hän on lain edessä täysi-ikäinen, hän ei koe itseään aikuiseksi. Nyt 25-vuotiaana hän asuu edelleen kotona.

Aikuinen poika on perheemme kuopus. Kun kaikki kolme lastamme asuivat vielä kotona, ajattelin, että mitään peräkammarinpoikia en kyllä kasvata.

Nyt miellä asuu semmoinen.

Poika ei ole tehnyt elettäkään, että aikoisi mennä elämässään eteenpäin. Saati muuttaa omilleen.

Äitinä tunnen itseni avuttomaksi. En tiedä, mikä olisi paras ratkaisu.

Olemme pohtineet mieheni kanssa, missä menee raja? Mikä on vanhempien vastuu aikuisesta lapsesta?

Juha: Itsenäistyminen on jokaisen henkilökohtainen prosessi. Kaikki lapset eivät itsenäisty samalla tavalla.

Monessa kulttuurissa kotona voidaan asua paljon pidempään kuin Suomessa on nykyään tapana. Vaikka aikuinen lapsi asuisi vielä vanhempiensa kotona, hän on vastuussa itsestään.

Maria: Poikani oli lapsena älykkö filosofi, jonka sosiaaliset taidot eivät olleet niin vahvoja. Hän joutui jo ala-asteella koulukiusatuksi erilaisuutensa vuoksi.

Poika takertui vahvasti minuun. Hän tykkäsi jutella kanssani ja kaipasi paljon tukea.

Koulunkäynti takkusi. Poika ilmoitti jo alkuun, että koulu on ihan tyhmä paikka. Hän puhui myös itsemurhasta. Saimme avun koulupsykologilta.

Otimme pojan toiselta luokalta kotiopetukseen. Hän kävi koko peruskoulun kotoa käsin.

Jälkikäteen olen ajatellut, että ehkä kodista tuli jo silloin hänelle turvapaikka.

Juha: On hienoa, jos vanhemmat pystyvät tarjoamaan turvapaikan lapselleen. Perheen tehtävähän on saada lapsi tuntemaan olonsa turvalliseksi.

Kun maailma tuntuu pelottavalta, voi lapsi kerätä vanhempien luomassa turvassa voimia uuteen yritykseen kohdata itsenäisesti välillä ehkä pelottavakin maailma.

Jos lapsi kokee olevansa erilainen, saattaa hän vetäytyä kontaktista muiden kanssa.

Kuitenkin nuoren sosiaaliset taidot vielä kehittyvät. Sosiaaliset tilanteet eivät ole kaikille helppoja, mutta niissä toimimista voi opetella. Harjoittelun kautta taidot yleensä kehittyvät.

Ei ole vain yhtä ja ainoaa tapaa aikuistua

Maria: Poika ei kuitenkaan ollut mikään mammanpoika. Hän rakensi identiteettinsä älyn ja tiedon varaan. Ja oli myös vähän ylimielinen.

Lukion poika suoritti koulussa. Se oli hyvää aikaa: hän oli sosiaalisesti aktiivinen ja sai ystäviä.

Lukion jälkeen poika jäi kotiin asumaan. En tuolloin osannut huolestua. Ajattelin, että se on normaali välivaihe, olihan poika menossa loppuvuodesta armeijaan.

Kolmisen vuotta sitten poika lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Ensimmäinen opintovuosi meni kivasti. Ja toinenkin lähti lupaavasti, kunnes jotakin tapahtui.

Puolisentoista vuotta sitten poika kertoi minulle, että kaikki ei ole hyvin. Ja että hän ei taida olla valmis asumaan yksin.

Muutaman kuukauden kuluttua hän muutti takaisin kotiin. Ja jäi.

Peräkammarinpoika

© MINNA ALANKO

Juha: Itsenäistymisprosessissa on monenlaisia vaiheita. Voidaan kokeilla omillaan olemista. Ja sitten taas palata kotiin.

Nuorena takapakit saatetaan kokea voimakkaina epäonnistumisina. Itseä verrataan helposti muihin. Tämä voi lannistaa ja aiheuttaa huonommuuden tunnetta.

Kun on tullut kiusatuksi, voi olla vaikea luottaa toisiin − ja itseensä. Saattaa ajatella, että ei tarvitse muita ihmisiä.

On helpompi olla ilman ihmissuhteita, joissa voi olla kiusatuksi tulemisen riski. Silti toisten kanssa toimimisesta ei voi kerätä kokemuksia ilman heidän seuraansa hakeutumista.

Olisi tärkeää muistaa itsenäistymiseen liittyviä onnistumisen kokemuksia. Olisi hyvä, että myös läheiset huomioisivat ne.

Jotkut nuoret tarvitsevat paljon kannustusta ja tukea, vaikka toiset samanikäisinä pärjäävät jo itsenäisemmin.

Ei ole vain yhtä ja ainoaa tapaa aikuistua.

Maria: Poika ilmaisi selvästi, että tarvitsee turvapaikan kasatakseen itsensä.

Annoin mieheni kanssa pojan asettua kotiin, koska kyseessä oli selvästi avunpyyntö. Pojan raha-asiat olivat sotkussa, ja opinnot eivät edenneet. Hän oli ahdistunut ja masentunut.

Vielä siinä vaiheessa minulle oli tärkeintä, että pystyn auttamaan pojan takaisin jaloilleen.

Viikot ja kuukaudet kuluivat. Vuosi vaihtui.

Ensimmäisen talven aikana en osannut vielä huolestua. Sitten poika ilmaisi, että aikoo jäädä kotiin. Hälytyskelloni alkoivat soida.

Nyt en tunnu enää tietävän, missä menee raja auttamisen ja ei-auttamisen välillä.

Onko oikeasti auttamista, jos sanon pojalle, että sen kun löhöät seuraavankin vuoden? Vai pitäisikö potkia takamukseen?

Toimi näin aikuisen lapsesi kanssa – Neuvot antaa perheterapeutti:

1. Keskustele nuoren kanssa. Kuuntele hänen huoliaan. Tuo esiin hänen onnistumisiaan. Kannusta hakemaan apua tarvittaessa.
2. Tee mahdolliseksi, että nuori saa osallistua ja sitä kautta kokea itsensä tärkeäksi.
3. Pidä huolta perheen ja itsesi jaksamisestasi. Hae tarvittaessa apua.

Pelottavat asiat kohdattava

Juha: Turvan tarjoaminen omalle lapselle on arvostettavaa, mutta joskus hänen on myös annettava kohdata pelottavat asiat.

On uskallettava kertoa hänelle, etteivät asiat muutu sohvalla makaamalla.

Saatamme pelätä, miten lapsi reagoi. Mutta mikäli emme kerro ajatuksiamme, hän ei tiedä, mitä mielessämme liikkuu.

Kun vaikeista asioista pystytään keskustelemaan, niihin voidaan hakea yhdessä ratkaisuja.

Maria: Pojan kotona asuminen nostattaa minussa kaikenlaisia tuntemuksia. Välillä huolestun. Välillä ymmärrän. Ja välillä ärsyynnyn.

On vaikea hyväksyä, että aikuinen poika asuu kotona ilmaiseksi. Eikä aina edes siivoa jälkiään. Katselen sivusta, miten joku voi olla noin hirveän uusavuton.

Sitten muistan pojan rankan taustan. Jos tässä olisikin kyse pelkästä pojan laiskuudesta, minun olisi helpompi patistaa häntä.

Olin aiemmin ajatellut, että tehtäväni äitinä on tehdä itseni tarpeettomaksi. Olin halunnut antaa heille eväät aikuistumiseen ja vastuun ottamiseen omasta elämästä.

Nyt tunnen välillä itseni huonoksi äidiksi. Olenko sittenkin epäonnistunut vanhempana?

Juha: Kun koemme, ettemme pysty auttamaan läheisiämme, monenlaiset tunteet ovat luonnollisia. Myös avuttomuus.

Vanhemmuus on haasteellista. Syyllistämme helposti itseämme lapsen ongelmista.

Koulukiusaaminen voi aiheuttaa lapsen itsenäistymiselle suuren haasteen. Ei ole helppoa aina toimia ”oikein”, kun kukaan ei välttämättä tiedä, mikä olisi oikein.

Vanhempana oleminen vaatii kärsivällisyyttä. Se ei ole helppoa silloin, kun olemme huolissamme.

Tarvitsemme myös itse paljon tukea läheisiltämme, jotta jaksamme vanhempina. Voimme tarvita ammattiapua myös itse.

Peräkammarinpoika

© MINNA ALANKO

Vanhempien on syytä muistaa huolehtia omasta hyvinvoinnistaan

Maria: Poika pelkää ottaa ohjia omiin käsiinsä. Hän kieltäytyy suorittamasta opintojaan loppuun. Tiedän, että tilanne ei voi jatkua näin. Pojan täytyy ruveta pärjäämään omillaan, mutta miten?

Olemme mieheni kanssa sopineet, että jos poika ei ensi talvena lähde kotoa, ainakin hän joutuu isänsä mukana metsätöihin. Elättinä hän ei voi olla.

Poika viettää enimmäkseen päivänsä omassa huoneessaan. Itse hän on kertonut opettelevansa koodaamaan. En tiedä, onko se totta.

Juha: Valmistuminen on iso ja pelottava muutos. Tällöin nuori joutuu astumaan opiskelijasta ammattilaiseksi. Hänelle voi tulla paineita siitä, saako hän töitä. Tai pärjääkö hän työelämässä.

Vastuunotto ja omien taitojen riittämättömyys voivat pelottaa.

Nykyajan työelämä on monella tapaa epävarmaa. Nuorelle voi tulla kiusaus pysyä kodin turvassa. Nuoren kannustaminen ja usko hänen onnistumiseensa auttavat.

On hyvä, että pelkkää kotona oleskelua ei hyväksytä, vaan kannustetaan osallistumaan.

Maria: Pojan kotona asuminen on vaikuttanut myös minun ja mieheni parisuhteeseen. Talossa on kolmas pyörä. Emme voi mieheni kanssa puhua kaikista asioista vapaasti. Tilanne on rajoittanut myös meidän seksielämäämme. Meillä ei ole tarpeeksi fyysistä eikä henkistä omaa tilaa.

En voi ottaa vastuuta aikuisesta lapsestani. Toivoisin, että poika löytäisi oman tahtonsa ja suuntansa.

Kaikesta huolimatta en usko, että poikani tulee syrjäytymään. Tilanteeseen tulee varmasti ratkaisu. Uskon, että kaikella on aikansa. Ja tarkoituksensa.

Juha:  Olemme perheessä suhteessa toisiimme, joten ongelmat vaikuttavat kaikkiin. Vanhempien on syytä muistaa huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.

Rohkeus kohdata vaikeita asioita on tärkeää. Jos vanhemmat uskaltavat puhua niistä, se antaa myös lapsille mallin, että vaikeita asioita voi kohdata turvallisesti. Ja ennen kaikkea niistä voi selvitä.

Sitähän me kaikki haluamme viestittää lapsillemme.

Asiantuntija VET-perheterapeutti Juha Metelinen.

Juttu on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 9/18.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X