Lapsettomuuden kipu jatkuu vanhanakin: ”Minusta ei tule mummoa koskaan”

Vastasyntyneet lapset ovat aina herkistäneet Irinan kyyneliin asti. Syyt ovat olleet eri elämänvaiheissa tosin erilaisia.

Lapsena Irina hoiti paljon pikkusisaruksiaan ja tykkäsi erityisesti pikkuvauvoista. Jo teini-ikäisenä iski vauvakuume, jolloin Irina teki lapsenhoitajan töitä. Irina meni naimisiin 18-vuotiaana, mutta lasta ei kuulunut. Se oli itkun paikka.

Irina hakeutui aviomiehensä Tapion kanssa lapsettomuushoitoihin, mutta ne päättyivät tuloksettomina monen vuoden yrittämisen jälkeen. Pariskunta pysyi yhdessä lapsettomuuskriisistä huolimatta, sillä liitto on muuten onnellinen.

Nyt Irina on eläkkeellä. Monet ystävättäristä ovat alkaneet saada lapsenlapsia. Se on tuonut lapsettomuuskriisin uudestaan pintaan. Irina suree nyt lapsenlapsettomuuttaan.

”Minusta ei tule mummoa koskaan”, Irina sanoo.

Ystävät hoitavat lastenlapsiaan

Ystävättärien lapsenlapset aiheuttavat Irinalle ikäviä tuntemuksia toisestakin syystä. Nyt ystävättärillä ei ole aikaa tavata Irinaa, sillä he ovat koko ajan menossa lastenlastensa kanssa: milloin leikkipuistoissa, elokuvissa tai eläinpihoilla. Niin Irinakin haluaisi viettää eläkepäivänsä.

Irina kokee itsensä tarpeettomaksi, kun ei ole ketään, kenelle tarjota lapsenhoitoapua. Ei ketään lasta, jota hoitaa ja rakastaa.

Välillä Irina menee yksin istumaan leikkipuiston penkille saadakseen seurata lasten leikkejä. Siitä hän nauttii suunnattomasti. Kerran nuori äiti tuli kysymään, kenen mummo hän on. Sen jälkeen ajan viettäminen leikkipuistossa on tuntunut Irinasta vaivaannuttavalta.

Miten Irina pääsisi yli lapsenlapsettomuuden aiheuttamasta surustaan ja siitä, että hänestä ei tule mummoa?

Suremisen kautta kohti uutta

Lapsettomuudesta aiheutuva kipu tuntuu usein hyvin raskaalta. Se voi etäännyttää puolisoita toisistaan, jos he ovat aiheen hyväksymisessä tai käsittelemisessä eri vaiheissa. Toisaalta lapsettomuus voi myös vahvistaa suhdetta, mikäli se pystytään käymään läpi vastavuoroisesti toista tukien. Irinan ja Tapion avioliitto on lapsettomuuskriisistä huolimatta onnellinen.

Irinan ystävien lastenlapset ovat nostaneet lapsettomuuden surun uudestaan pintaan. Hänestä tuntuu, että elämästä puuttuu jotain hyvin merkityksellistä. Irinan surun tunteeseen ei ole muuta hoitoa kuin asian sureminen. Prosessi voi kestää vuosia, eikä sitä tule kiirehtiä.

Yksinkertaisimmillaan sureminen on tunteiden kohtaamista ja käsittelemistä. Surun kanssa usein ilmeneviä tunteita ovat katkeruus, viha, kateus, ulkopuolisuus, häpeä, syyllisyys, toivottomuus ja pelko. Sureminen voi olla puhumista luotettavan ihmisen kanssa, joka on valmis kuuntelemaan ja kannattelemaan Irinan kokemaa tuskaa. Läheltä voi löytyä myös vertaisryhmä, jossa samaa kokeneet ihmiset voivat tarjota toisilleen lohdutusta ja apua tilanteesta selviämiseen.

Elämä on täyttä vaikka ei tule mummoa

Sureminen voi olla myös toimintaa, esimerkiksi kirjoittamista tai maalaamista. Surua ei kuitenkaan pidä paeta tekemiseen. Itku on monelle luonnollinen tapa surra. Irinan olisi hyvä löytää itselleen luontainen suremisen tapa ja paikka. Hänen tulee itse määrittää omat rajansa eli keiden kanssa hän on asiasta valmis puhumaan ja kuinka paljon.

Toisinaan tunteiden tukahduttaminen saattaa tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin kipeiden tunteiden kohtaaminen. Se kuitenkin eristää muista ihmisistä ja saattaa pahimmillaan sairastuttaa kehoa tai mieltä. Surematta jättäminen voisi saada Irinan tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi ja ulkopuolisemmaksi. Suru ikään kuin voimistuu.

Onnistunut surutyö auttaa hyväksymään tilanteen ja päästämään menetetystä asiasta irti. Elämä näyttäytyy uudessa valossa, ja uusille asioille tulee tilaa. Irinan tukena prosessissa on onnellinen parisuhde.

Tanja Kallio, Hankekoordinaattori, Parempi avioliitto ry

Lue myös:

Kahden sukupolven suru: ”Meistä ei koskaan tule isovanhempia”