Muuttuuko sureminen, kun korona toi kuoleman kurittomuuden näkyväksi? – Surututkija: ”Toivon, että joku ikkuna aukeasi surevien sietämiseen”
Koronaepidemia tekee surututkija ja luennoitsija Mari Pulkkisen mukaan näkyväksi sen, että kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Elämää ja kuolemaa ei voi hallita.
Surusta on puhuttu jo vuosikymmeniä prosessina, jonka aikana suru helpottaa. Surusta luennoiva Mari Pulkkinen ajattelee, että käsitys ei vastaa ihmisten kokemusta surusta. Kuva: Samu Pirinen
Länsimainen ihminen haluaa pitää surun ja kuoleman etäällä itsestään. Sureminen eristetään itsestä antamalla surevien surra yksin. Lääketieteenkin keskeisin tehtävä on taistella kuolemaa vastaan niin kauan kuin elämä on mielekästä.
Koronaepidemia taas tuo sairastumisen ja kuoleman kivuliaan lähelle.
”Meillä on poikkeusoloissa jonkinlainen mahdollisuus havahtua siihen, ettemme voi hallita elämää emmekä kuolemaa. Se voi lisätä ymmärrystä surevia kohtaan. Heille kuoleman kurittomuus on tuttua”, sanoo surututkija ja luennoitsija Mari Pulkkinen.
Hän on perehtynyt väitöskirjassaan kuolemaan liittyvään suruun ja huomannut, että länsimaissa vallitsee vahva eteenpäin pyrkimisen eetos.
Jo vuosikymmeniä on puhuttu surun eri vaiheista ja tunnesiteiden katkaisemisesta. Mari Pulkkisen mukaan käsitys, jonka mukaan sureminen on prosessi, ei vastaa ihmisten todellista kokemusta. Se nimittäin vaatisi, että suru päättyy joskus.
”Kun kierrän luennoimassa, ihmiset kertovat tehneensä surutyötä 30 vuotta. Ja ei suru ole poistunut minnekään. Menetyksestä kokemuksena ei voi päästä yli.”
Eristäytyminen voi johtaa syvenevään yksinäisyyteen
Eristäytymisen tarkoitus on suojella ihmisiä koronatartunnoilta, mutta läheisensä menettäneelle se voi merkitä syvenevää yksinäisyyttä.
Ihmiset suuntautuvat voimakkaasti omaan arkeensa, kun etäkoulun ja lomautusten aiheuttamat huolet kääntävät ajatukset oman kodin sisäpuolelle. Pakotettu fyysinen etäisyys voi syventää kuilua surevan ja muiden ihmisten välillä.
”Meillä on entuudestaan sellainen kulttuuri, että surevalle annetaan tilaa kohdata surunsa yksin, vaikka moni kaipaisi keskusteluyhteyttä toisiin ihmisiin”, Mari Pulkkinen sanoo.
Nyt kun kirkot ja järjestöt ovat joutuneet ajamaan alas kasvokkaista tukitoimintaa, eikä ole mahdollista kokoontua suvun tai ystävien kesken, moni jää todella yksin.
Järjestöt ja kirkot ovat joutuneet luopumaan väliaikaisesti kasvokkaisista tukitoimista, minkä vuoksi surevilla on vähemmän mahdollisuuksia puhua surustaan. Kuva: iStock
Monilla ihmisillä on eristyksissä aidosti vaikeaa, mutta moni on myös huomannut, että elämä karanteenissa on saanut keskittymään olennaiseen. Toiset ovat huomanneet tutustuneensa uudelleen ihmisiin, joiden kanssa elävät.
Mari Pulkkinen toivoo, että hiljentyminen tekisi tilaa hyväksyä elämään väistämättä kuuluva suru meissä itsessämme ja toisissa.
Sureminen voi olla myös jaettu kokemus.
”Olemme huonoja sietämään sitä, että joku suree syvästi ja pitkäkestoisesti. Surevat on jätetty kulttuurissamme suremaan yksin. Lapsensa menettäneet ovat kertoneet, että heitä vältetään kuin heillä olisi tarttuva tauti. Toivon, että joku ikkuna nyt aukeasi yhteiskunnassa surevien sietämiseen.”
Hyvästien jättämisen merkitys korostuu
Suremiseen liittyy usein myös syyllisyydentunteita, jotka voivat liittyä hyvin arkisiinkin asioihin, tekemisiin ja tekemättä jättämisiin.
Sureva läheinen voi tuntea syyllisyyttä esimerkiksi siitä, ettei nostanut vanhempansa sängynpäätyä ylös, kun näki tämän viimeisen kerran. Mieleen voi jäädä kalvamaan ajatus, olisiko toinen kuollut, jos sureva olisi tehnyt jotain toisin.
Koronaepidemian myötä surevassa voi herätä myös uudenlaisia syyllisyydentunteita.
Mari Pulkkinen huomasi väitöstutkimuksessaan, että sureville oli tärkeää ehtiä jättää läheiselleen hyvästit. Nyt kun vierailut hoivakoteihin on kielletty, sureva omainen voi miettiä, millainen lähdönhetki oli.
”Yksin kuoleminen on todella iso kysymys. Tieto siitä, läheinen kuoli yksin, voi painaa omaista lopun elämää. Tuskin kukaan ajattelee, että yksin kuoleminen olisi hyvä kuolema.”
Enemmistö ikääntyneistä kuolee hoitolaitoksissa, joissa vierailua on nyt rajoitettu. Moni toivoo, ettei tarvitsisi olla yksin kuoleman hetkellä. Kuva: iStock
Jos taas tauti on lähtenyt kiertämään perhepiirissä ja riskiryhmään kuuluva läheinen on sairastunut, saattaa sureva ottaa taakan kuolemasta omille harteilleen.
Tärkeät rituaalit muokkaavat menetyskokemusta
Hautajaiset ovat yksi tärkeimmistä sururituaaleista. Asioiden konkreettinen järjestäminen on monelle tapa surra.
Hautajaisten järjestämistä ei ole kokonaan kielletty ja kymmenen hengen kokoontumisestakin joustetaan lähiomaisten kohdalla. Rajoitukset voivat silti estää järjestämästä sellaisia hautajaisia kuin omaiset olisivat halunneet.
”Menetyskokemus voi tuntua vaillinaiselta, jos hautajaisrituaalista ei tulekaan sellainen kuin oli ajateltu. Varsinkin eteläisen Suomen ulkopuolella isotkin hautajaiset ovat yhä tärkeä perinne.”
Mari Pulkkisen mukaan suremisen tyylejä on ainakin kolme: tunnesureminen, käsitteellistävä sureminen ja tekevä sureminen. Käytännössä erilaiset tavat tietenkin sekoittuvat ihmisissä.
Tunteilla sureminen on mielessä ja kehossa koettuja tunteita, käsitteellistävä ihminen puhuu ja kirjoittaa surustaan. Tekevä surija järjestää asioita. Jotkut harrastavat esimerkiksi tavoitteellista liikuntaa ja mieltävät sen nimenomaan suremiseksi.
Hautajaiset ovat yksi tärkeimmistä sururituaaleista. Kuva: iStock
Sen sijaan vanha käsitys, että naiset surevat tunnesurua ja miehet hakkaavat metsässä halkoja, ei Pulkkisen mukaan pidä paikkaansa.
”Omassa väitöstutkimuksessani naiset mursivat tämän käsityksen. Voimakkaimmin tekemällä surivat juuri naiset. Eräs nainen kertoi hoitaneensa asioita jalat rakoilla.”
Sureminen voi olla osa hyvää elämää
Jokainen meistä kuolee. Me myös kiinnymme toisiimme. Sen vuoksi jokainen, joka selviää hengissä aikuisuuteen saakka, menettää jonkun läheisen.
Siksi Mari Pulkkinen puhuu hyvästä suremisesta.
”Me synnymme sureviksi olennoiksi. Sen hyväksyminen voi auttaa meitä sietämään suremista toisissa ihmisissä.”
Nyt koronaepidemian aikana ihmiset surevat monenlaisia asioita. Lomautukset, erot yhteisöistä ja menetetyt tilaisuudet voivat olla murheen aiheita ihmisille.
Pulkkinen toivoo, että nämä monet surun aiheet auttaisivat tulemaan tutuksi surun kanssa ja rakentamaan siltaa läheisensä menettäneiden kanssa.
Mari Pulkkinen muistuttaa, että moni kaipaa surussaan keskusteluyhteyttä toisiin ihmisiin. Nyt surevalle läheiselle tai tuttavalle kannattaa vaikka soittaa. Kuva: Samu Pirinen
Pulkkisen mukaan nyt on otollinen aika puhua surusta, vaikka puhelimessa. Myös erilaista suruista voi puhua surevan kanssa. Jos itse suree työttömäksi jäämistä ja toinen suree läheisen kuolemaa, surusta voi silti keskustella ja luoda tilaa avoimelle suremiselle.
”Se ei tarkoita, että näiden asioiden mittakaavaa tarvitsisi vertailla tai kenenkään surua väheksyä. Tärkeintä on vaihtaa ajatuksia.”
Vanhoista käsityksistä, ettei surevalle tarvitse sanoa mitään tai että osanotto riittää, kannattaisi Pulkkisen mukaan luopua. Niiden avulla surevasta tulee näkymätön.
Lue myös: Jätänkö surevan työkaverin hienotunteisesti rauhaan? Se on pahinta, mitä voit tehdä