Aloita ratsastus aikuisena – Näin Pirjo nousi ratsaille ensi kerran 57-vuotiaana

Jaa artikkeliTilaa Seura
Satulaan pääseminen jännitti, mutta onnistuihan se. Onneksi 18-vuotias islanninhevosruuna on tottunut kuljettamaan selässään myös ensikertalaisia ratsastajia.
Satulaan pääseminen jännitti, mutta onnistuihan se. Onneksi 18-vuotias islanninhevosruuna on tottunut kuljettamaan selässään myös ensikertalaisia ratsastajia. © Timo Aalto
Mitä tapahtuu, kun ratsastus aikuisena kiinnostaa ja hyppää liki kuusikymppisenä ensikertaa hevosen selkään? Siitä syntyy hieno kokemus – ja onneksi hevosella on paljon kokemusta.

Ratsastus aikuisena ja ratsastusneitsyyden menettäminen 57-vuotiaana tuntuu mahdottomalta ajatukselta – ihan liian hurjalta. Mistä edes löytyisi hevonen, joka huolisi selkäänsä 70-kiloisen tädin?

Monet ikäiseni kaupunkilaistytöt olivat 1970-luvulla hevoshulluja, mutta itse asuin maalla, jossa ei ratsastettu eikä keräilty hevosaiheisia kiiltokuvia. Työhevoset olivat vaihtuneet traktoreihin, ja isokokoinen nelijalkainen lähinnä pelotti.

Ystävä suosittelee islanninhevosta. On kuulemma mukava ratsu ja sopii ensikertalaiselle. Paitsi että ystävä on pieni ja kevyt nainen, eikä tällainen pökkelö kuin täti on.

Islanninhevosen puolesta puhui sen sopiva koko – ei liian korkea –sekä vahvuus. Wikipedian mukaan normaalikokoinen aikuinen pystyy hyvin ratsastamaan islannin­- hevosella, joka voi kantaa noin 100 kilon painoa. Hippoksen sivuilla taas kerrotaan islannin­hevosen pyrkivän miellyttämään ratsastajaa ja olevan selväpäinen. Ei siis mikään poni.

Vaasan läheltä Sundomista löytyy lähin islanninhevostalli. Maastoratsastukseen erikoistuneessa Minttu & Mascotissa kuulemma moni täti on kiivennyt hevosen selkään ensimmäistä kertaa ja hurahtanut lajiin. Sinne siis.

Paitsi, että jännittää ihan hirveästi. Mitä, jos hevonen tällä kertaa nousisikin takajaloilleen ja kieltäytyisi yhteistyöstä?

Tallin emäntä ja yrittäjä Sirpa Leinola-Schöring on jo katsonut valmiiksi hepan, joka on varmuudella herrasmies ja kuljettanut selässään kaikenlaisia tätejä. Kyseessä on Solfari, 18-vuotias islanninhevosruuna.

Ratsastusasento on oma lukunsa. Kuvittelen, että se tulisi jotenkin luonnostaan, mutta ensin pitäisi löytyä rentous.

Ratsastusasento on oma lukunsa. Kuvittelen, että se tulisi jotenkin luonnostaan, mutta ensin pitäisi löytyä rentous. © Timo Aalto

Hevosen harjaaminen on ihanaa

Homma alkaa tutustumisesta. Solfari on aitauk­sessa ja keskittyy kaikessa rauhassa vesikuppiinsa, kun täti lähestyy sitä epävarmoin askelin. Heppa pitäisi taluttaa talliin.

Kaikin puolin rauhalliselta vaikuttava heppa näyttää herrasmiehen elkeet jo tallin ovella, josta se astuu sisään vasta tädin jälkeen.

Tutustumista jatketaan karsinassa, jossa hevonen harjataan perusteellisesti. Tässä rakennetaan molemminpuolista luottamusta.

En olisi ikinä uskonut, miten mukavalta tuntuu hevosen harjaaminen ja taputtelu, kun koko tähänastisen elämänsä ajan on tuntenut kunnioittavaa pelkoa näitä otuksia kohtaan.

Solfari pysyy lähes koko toimituksen ajan paikoillaan, antaa rapsuttaa turpeetkin pois kavioistaan. Minkäänlaisia takapotkuja tai äkkikäännöksiä se ei edes yritä.

Sirpa nostaa Solfarin selkään satulan, ja kun suitset ovat kaulassa ja kuolaimet suussa, Solfari on valmis. Astelemme ulos aitaukseen rinta rinnan. Sirpa laskee jalustimet alas, ja kohta jo punnerretaankin ratsun selkään.

Ratsastus aikuisena kiinnostaa.

Luotan, että hevoseni seuraa edellä menevää, mutta huomaan pian, että kyllä tässä itsekin pitää jotain tehdä. © Timo Aalto

Oppia kädestä pitäen

Tästä alkaa sitten varsinainen oppitunti. Olisi ehkä pitänyt tutkia netistä etukäteen pari asiaa, kuten se, miten suitsia pidellään. Onneksi Sirpa näyttää kädestä pitäen ja monta kertaa uudestaan. Käymme läpi liikkeelle lähdön, pysähtymisen ja ohjaamisen. Hevonen osaa myös peruuttaa, eli ominaisuuksia löytyy enemmän kuin tädin moottoripyörästä.

Ratsastusasento on oma lukunsa. Kuvittelen, että se tulisi jotenkin luonnostaan, mutta ensin pitäisi löytyä rentous. Sirpa näkee jännitykseni. Hän neuvoo hengittämään syvään.

Taidan olla enemmän matkustaja kuin ratsastaja. Välillä muistan siirtää painoa jalustimille, mutta kun hevonen lähtee liikkeelle, paino on taas jossakin muualla. Heppa parka.

Kiitos Solfari, tämä oli testaajatädin uran hurjin ja hienoin kokemus!

Kiitos Solfari, tämä oli testaajatädin uran hurjin ja hienoin kokemus! © Timo Aalto

Teemme kentällä muutaman kierroksen, minkä jälkeen Sirpa ja hänen tyttärensä Beata hyppäävät omien ratsujensa selkään. Suuntaamme kolmikkona lähimaastoon, Sirpa edellä, me Solfarin kanssa keskellä ja Beata varmistelee tilannetta jonon perässä.

Luotan, että hevoseni seuraa edellä menevää, mutta huomaan pian, että kyllä tässä itsekin pitää jotain tehdä.

Ylitämme autotien ja saavumme poluttomaan maastoon, jossa tulee vastaan ojia, pieniä kaatuneita puunrunkoja, roikkuvia oksia sekä kivikkoa. Miten ikinä hevonen voi selvitä esteistä kompuroimatta?

Yritän parhaani mukaan myötäillä hevosen liikkeitä, väistellä oksia ja olla tekemättä mitään äkillistä. Nämä hepat selvästi nauttivat hankalasta maastosta.

Ratsastus aikuisena lajitestaajan hienoin kokemus

Kun lenkki on tehty, palaamme samoja jälkiä takaisin ja ylitämme tutut esteet.

Ihme ja kumma, täti pääsee pois hevosen selästä, vaikka jalat tärisevät.

Lopuksi hevoset komennetaan juoksuun. Tämä ei ehkä kuulunut ensimmäisen tunnin ohjelmaan, mutta kun täti tyhmänä kysyy, millaista se ”töltti” on, Sirpa kehottaa antamaan hevoselle äänimerkin. Ja niin Solfari ottaa muutaman juoksuaskeleen ja saa tädin täydellisen hämmennyksen valtaan.

Huh, mikä mieletön loppuhuipennus! Ihme ja kumma, täti pääsee pois hevosen selästä, vaikka jalat tärisevät ja päässä humisee hummani hei. Kiitos Solfari ja Sirpa, tämä oli Viva-lehden ”testaajatädin” uran hurjin ja hienoin kokemus!

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 3/21.

Lue myös: Kun ratsastus pelottaa – Näin Katri selätti ratsastuspelon ja ilo palasi harrastukseen: ”Rohkeaksi tulee, kun uskaltaa pelätä”

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X