Miksi seinäkiipeily koukuttaa? Eija Tuovila, 57, on kuin hämähäkkinainen
Eija Tuovila, 57, syttyi seinäkiipeilystä jo ensimmäisellä kerralla. Laji on vahvistanut kehoa ja kirkastanut mieltä. Palkkana on usein voittajafiilis.
Eija ei tavoittele ihmeitä, mutta nauttii itsensä voittamisesta.
Pari vuotta sitten Eija Tuovilan poika ilmoitti vievänsä äidin ”yhteen jännään paikkaan”. Paikka oli kiipeilyhalli Helsingin Salmisaaressa. Poikansa houkuttelemana Eija rohkaistui kokeilemaan uutta lajia, vaikka häneltä seinäkiipeily vaati tavallista enemmän rohkeutta. Kärsiihän Eija lievästä korkeanpaikankammosta.
Eijan sydän pamppaili jännityksestä, kun hänet hilattiin seinää pitkin kymmenen metrin korkeuteen vaijerin ja köyden avulla.
Sen jälkeen tuli vielä jännittävämpi vaihe. Alas päästäkseen piti päästää irti seinän kohoumista ja luottaa koneistoon, jättäytyä vaijerin varaan. Päästyään onnellisesti alas pehmeille patjoille, Eijan tunne oli sanoinkuvaamaton.
Eija jäi heti koukkuun. Innostus myllersi mielen. ”Jes, mä tein sen!”
Ensimmäinen kerta oli niin kiehtova, että Eija hehkutti uutta harrastustaan myös työpaikallaan, ”varmaan vähän liikaakin.”
Tuolloin Eija asui vielä Loviisassa, mutta muutti sittemmin Kouvolaan ja vaihtoi työpaikkaa. Työkaverit antoivat läksiäislahjaksi kymmenen kerran kiipeilykortin kouvolalaiselle kiipeilysalille. Sen Eija käytti nopeasti.
Kiipeileminen vaatii keskittymistä ja kehonhallintaa. Sampo Korhonen / Otavamedia
Kova palo lajiin
Nykyään Eija harrastaa boulderointia eli seinäkiipeilyä ilman vaijereita porvoolaisessa kiipeilykeskuksessa. Boulderoinnissa kiivetään omaan kehoon luottaen noin viisi metriä korkeilla seinillä.
Eijan auton nokka kääntyy kohti kiipeilyhallia säännöllisen epäsäännöllisesti. Palo lajin pariin on niin kova, ettei runsaan tunnin ajomatka suuntaansa haittaa.
”Minulla on vanha auto. Bensakulut ovat tässä lajissa ne isoimmat kustannukset.”
Eijan jokainen kiipeilytreeni alkaa lämmittelyllä helpolla seinällä, joka on nimetty Suoraksi. Sillä voi lämmitellä lihaksia – tai aloittelija kokeilla kiipeilemistä. Helpolla seinällä etenemisessä on jotain samaa kuin tikapuita pitkin nousemisessa.
Hallin kiipeilyseinät tekevät eräänlaisen ympyrän. Niiden vaikeusaste vaihtelee tarjoten kullekin kiipeilijälle sopivasti haastetta.
Eija Tuovila harrastaa myös juoksua ja käy kuntosalilla. Seinäkiipeily tukee hyvin muuta urheilua. Sampo Korhonen / Otavamedia
Reittejä on monenlaisia, ja niitä kannattaa katsella vähän jo etukäteen. Niin ei kulu enää energiaa reitin ihmettelemiseen, vaan voi keskittyä itse kiipeämiseen.
Eijan mielestä lajin viehätys piilee siinä, että kukin voi edetä omaan tahtiin. Tässä ei kilpailla kenenkään muun kuin itsensä kanssa.
”On hienoa, kun huomaa taas päässeensä reitillä vähän eteenpäin: että nyt venyin jo tuohon etappiin. Eikä aina tarvitse edetä mitenkään. Treenaaminen on sinällään hauskaa.”
Hän on hiljalleen opetellut lajia itsekseen, ja osaa nauttia pienistäkin edistysaskelista. Tukea ja neuvoja hän saa hallin omistajalta ja joskus muilta kiipelijöiltä. Nyt jalkaa tuonne ja kättä tänne, häntä neuvotaan. Jossain kohdin täytyy jopa hieman hypähtää.
”Vain kiipeämällä voi kehittyä. Alkeiskurssista olisi ollut varmaankin hyötyä. Olisi saanut hyvät perustiedot.”
Oikeanlaiset kiipeilykengät kuuluvat varustukseen. Sampo Korhonen / Otavamedia
Seinäkiipeily tuo voittajafiiliksen
Omien voimien ja taitojen arviointi on yksi osa kiipeilijän treeniä. Uskallanko? Osaanko? Venynkö ja ulotunko?
Tätä Eijakin pohti eräänä päivänä Kaari-seinän alapuolella. On nimittäin mahdollista, että kiipeilijä pääsee ylös, mutta ei jaksakaan enää kiivetä alas tai jatkaa reittiä loppuun.
Silloin täytyy pudottautua alas hallitusti. Ja tietenkin pitää olla tarkkana siitä, ettei alapuolella ole ketään.
”Olen kerran pudonnutkin. Tajusin vain, että nyt luiskahti. Poikani totesi jälkeenpäin, ettei tuo tainnut olla ihan hallittu alastulo.”
Puoli metriä paksu pehmeä patja turvaa pehmeän putoamisen. Sampo Korhonen / Otavamedia
Kaarta katsellessaan Eija tunsi aluksi, kuinka korkeanpaikan kammo siellä nosti päätään.
Sitten hän päätti yrittää. Kulaus juomapullosta ja magnesiumjauhoa käsiin. Reitin katselua ja keskittymistä nousuun.
”Pääsin reitin läpi. Oli mahtava voittajafiilis! Laitoin heti pojilleni viestin, että pääsin Kaaren läpi.”
Tervettä kipua
Kiipeilyharrastajista suuri osa on nuorehkoja miehiä. Eija sanoo ihailevansa heidän taitavaa kiipeilyään. Itseään hän ei koe hämähäkkinaiseksi seinällä liikkuessaan.
”En silti koe, että nuoremmat kiipeilijät pitäisivät minua outona kiipeilijämummona. Ja onhan täällä naisiakin. Kerran Helsingissä tosin huomasin olevani ainut vähän vanhempi naiskiipeilijä. Ei se minua haitannut.”
Kun Eija ajaa hallilta kotiin Kouvolaan, hän on hyvällä tuulella. Seinäkiipeily jättää jälkeensä aina mukavan tunteen siitä, että kroppaa on tullut harjoitetuksi kokonaisvaltaisesti. Lihakset kertovat, että niitä on treenattu.
Kädet, käsivarret, kyynärvarret ja sormet ovat saaneet uutta voimaa.
”Hetkellinen lihaskipu on vain tervettä kipua. Olo on aina virkistynyt kiipeilyn jäljiltä. Riittävä venyttely on tärkeää harjoituksen jälkeen.”
Eija sanoo käsiensä muuttuneen kiipeilijän käsiksi. Karheisiin käsiinsä hän sai työnantajalta lahjaksi käsihoidon. Sampo Korhonen / Otavamedia
Eikä kiipeilyharrastuksen tuoma hyvä olo ole pelkästään fyysistä. Keskittyessä ajatukset liukuvat pois arjesta ja pääkoppakin saa treeniä. Jälkeenpäin mieli on hyvä ja seesteinen..
”Kiipeily käy tavallaan meditoinnista. Jatkuva ajatusten sinkoilu pääkopassa rauhoittuu, koska kiipeillessä miettii vain seuraavaa otetta tai liikettä. Keskittyy siihen mitä tekee, eikä mielessä pyöri arkiaskareet tai ongelmat.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 3/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti