Isäpuolemme ei toivu äitimme kuolemasta, mitä tehdä? Asiantuntija vastaa
Kun elämänkumppani katoaa viereltä, saattaa myös yksin jäävän elämänhalu kadota. Näin kävi Leolle.
Raija ja Leo löysivät toisensa aikuisina, kun kummallakin oli jo elettyä elämää takana aimo määrä. Kun kuvioon kuului jo aikuisia lapsiakin, oli elämien yhteensovittamisessa omat mutkansa, mutta hyvällä tahdolla asiat saatiin loksahtamaan kohdilleen.
Pariskunta ehti käydä yhdessä Kanariat ja tehdä monet riemukkaat reissut, kunnes Raija sairastui.
Kun Raija joutui pyörätuoliin, osallistui ulospäin suuntautunut pari vielä aktiivisesti seuraelämään. Raijan jouduttua vuoteenomaksi Leo ryhtyi vaimonsa omaishoitajaksi omia vaivojaan säästämättä.
”On ollut surullista katsoa, kuinka äidin miehen elämänhalu on hiipunut äidin poismenon myötä. Totta kai mekin rakastimme äitiämme ja ikävöimme häntä, mutta olemme silti jatkaneet elämäämme”, Raijan tytär kirjoittaa.
Raijan tytär käy äitinsä entisessä kodissa useamman kerran viikossa, mutta kaipuu äitiin on vaihtunut huoleen hänen miehestään.
”Alamme olla todella huolissamme hänestä. Hän ei syö riittävästi, eikä lähde mukaamme minnekään, vaikka kävisimme hakemassakin. Hän on vain varjo entisestä, toimeliaasta ja iloisesta miehestä, jolla oli elämä hanskassa ja pilkettä silmissä.”
Raijan poismenosta on kulunut lähes vuosi, eikä Leo ole vieläkään tyhjentänyt kaapeista vaimonsa tavaroita. Lapset eivät ole halunneet kiirehtiä asiaa, mutta huoli Leon hyvinvoinnista kasvaa. Koska kyse ei ole verisukulaisuudesta, he eivät tiedä, kuinka paljon voivat puuttua surussaan riutuvan lesken elämään.
”Olemme yrittäneet pysyä kohteliaan etäisyyden päässä, mutta nyt tuntuu, että jotain on todella tehtävä”, huolestunut tytärpuoli sanoo.
Raijan ja Leon tarina on kaunis rakkaustarina. Aikuisella iällä tavannut pari sai touhukkaita yhteisiä vuosia, mutta joutui kulkemaan sairauden läpi toisesta luopumiseen. Leolla on vaikeuksia päästä elämässä eteenpäin. On hyvä muistaa, että Raijan kuolemasta on kulunut vasta vajaa vuosi. Se ei ole aika eikä mikään. Ei niillä Raijan tavaroilla ole kiirettä, antaa niiden tuoda lohtua ja pitää yllä muistoja. Niin pitkään, kun on tarpeen. Minusta tuntuu hyvältä, että Raijan tytär kantaa huolta Leosta. Tarina ei paljasta, onko Leolla omia lapsia tai sisaruksia. Ehkä hekin kantavat huolta? Keitä muita lähipiiriin kuuluu? Oliko heillä ennen Raijan sairastumista ystäviä, jotka voisivat nyt olla Leon elämässä? Moni jää tässä tilanteessa yksin, varsinkin silloin, kun ei ole omia lapsia. Keiden kanssa Raijan tytär voisi miettiä tilannetta? Ketkä voisivat yhteistuumin ja kukin vuorollaan olla Leon tukena? Ei ole paha puhua huolesta selän takana jakaen vaikka yhteydenpitovuoroja. Miten auttaa miestä mäessä? Surra saa ja surulle saa varata paljonkin aikaa. Perusasioita ei saisi kuitenkaan jättää; ruokaa, unta ja liikuntaa. Joskus on pakko hoputtaa toista syömään ja lenkille sekä kysellä nukkumisesta. Surevalle on joskus parasta apua se, että joku keittää sopan ja topakasti käskee syömään. Emme vaan ole tottuneet sanomaan aikuiselle, että nyt syöt lautasen tyhjäksi! Hyväntahtoisesti sen saa tehdä. Jos nukkuminen on pitkään huonoa, on syytä lähteä lääkärin juttusille. Se on monelle hankala paikka, mutta joissain tilanteissa ei voi jäädä potemaan lääkärikammoaan. Puolison kuoleman jälkeen on vaikeinta kohdata tuttuja tilanteita ensimmäistä kertaa yksin. Sen kynnyksen ylittäminen on tärkeää. Ensimmäinen kerta yksin matkalle, ensimmäinen tapaaminen vanhojen ystävien kanssa ilman kumppania, ensimmäinen lenkille lähtö, ensimmäistä kertaa yhteiseen harrastusporukkaan meneminen jne. Kuinka paljon voi puuttua toisen elämään, kun hän ei ole verisukulainen? Voiko olla puuttumatta? Ehkä on parempi vähän aikaa puuttua kunnolla kuin loputtoman pitkään katsoa etäältä ja murehtia. Suru ei ole sairaus, mutta apua Leo taitaa tarvita. Avun ei tarvitse välttämättä olla ammattiapua, kunhan perusasiat alkaisivat sujua. Lenkkikaveri voisi nyt olla kullan arvoinen. Lähistöllä voi kokoontua sururyhmä; niiden vertaistuesta moni on saanut korvaamatonta apua. Leon puolesta voi selvittää asioita ja antaa hellää potkua peffalle, että hän pääsee liikkeelle. Se ei ole suremisen kieltämistä. Siinä voisi olla Raijan tyttären auttamisen rajat. Hänen on käsiteltävä oma surunsa ja elettävä omaakin elämäänsä. Heikki Syrjämäki, pari- ja seksuaaliterapeutti, Tampereen seurakuntien Perheasiain neuvottelukeskus.Suru ei ole sairaus