Oma lapsi katkaisi välit kaksikymmentä vuotta sitten - Toivossa on raskas elää

MARIA: Olen nähnyt nyt viisikymppisen poikani viimeksi 20 vuotta sitten. Hän ei halua olla missään tekemisissä kanssani, lyö luurin korvaan joka kerta kun soitan hänelle. Erityisen raskaaksi asian tekee se, etten tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Kasvatin poikani ja hänen siskonsa lähes yksinhuoltajana. Lasten isä työskenteli ulkomailla ja oli pois usein kuukausia, jopa vuodenkin kerrallaan. Olin kotona lasten ollessa pieniä ja kuvittelin olevani hyvä ja pullantuoksuinen äiti. Ilmeisesti en sitten ollutkaan, kun kävi näin.

Kun poika oli pieni, olin hänelle kaikki kaikessa. Nuorena hän oli kiltti ja helppo lapsi. Mutta kovin henkilökohtaisista asioista hän ei minulle koskaan puhunut. Itse olen avoin luonne.

MINNA: Moni kamppailee varmasti samanlaisten tunteiden ja ajatusten kanssa kuin sinä. Se, että tilanne pojan aikuistuttua on ollut kuvaamasi kaltainen, ei tarkoita sitä, ettet olisi ollut hyvä äiti haasteellisessa ja vaikeassa elämäntilanteessa lastesi ollessa pieniä.

MARIA: Aikuistuttuaan poika ihmetteli, miksi jatkan avioliittoa, vaikka asuimme hänen isänsä kanssa erillään. Luulen, että olisinkin eronnut jo vuosia sitten, ellei oma äitini olisi kehottanut minua jatkamaan liittoa. Lopulta sain eron aikaan. Erosimme sulassa sovussa. Aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa, ja poikani näytti tulevan hänen kanssaan toimeen.

Vuosien avoliiton jälkeen päätimme mennä naimisiin ilman että kerromme asiasta etukäteen kenelläkään. Kun kerroin asiasta pojalleni kirjeessä, hän lopetti yhteydenpidon, ei vastannut puheluihinkaan. Vuosien varrella olen kirjoittanut pojalle useasti. Yhteen kirjeeseen hän vastasi. Kirjeessä poikani sanoi, että jos vielä otan yhteyttä , hän muuttaa niin kauas, etten koskaan enää näe häntä.

Se oli niin omituista, että mieleeni heräsi jopa epäilys, onko joku myrkyttänyt hänen mielensä jollain valheilla.

MINNA: Joskus elämässä tapahtuu asioita, joihin emme saa vuosienkaan kuluessa vastauksia. Silloin meidän on vain jossain vaiheessa päätettävä itse, miten alamme suhtautua asiaan, johon emme pysty vaikuttamaan. Annammeko asian pilata loppuelämämme vai armahdammeko itsemme jatkamaan elämäämme enää itseä uhraamatta?

MARIA: Aina kun joku sukulainen on pyytänyt poikaani ottamaan yhteyttä minuun, hän on katkaissut välit tähän sukulaiseen. Hän ei kestä sitä, että häntä kritisoidaan tästä asiasta. Olenkin sanonut sukulaisille, että älkää enää yrittäkö. Kun kuulin, että pojallani on puoliso, toivoni heräsi. Ajattelin, että nainen ehkä passittaa hänet luokseni. Ei ole passittanut.

Vuosia toivoin myös tapaavani poikani sukujuhlissa. Mutta sitten huomasin, että jos hän tietää minun olevan tulossa, hän ei tule itse paikalle. Vuonna 2006 sairastuin rintasyöpään. Halusin kertoa asiasta pojalleni, vaikka hän oli kieltänyt minua lähestymästä häntä. Ajattelin, että mitä siitä, jos hän viestini vuoksi muuttaa kauas enkä näe häntä enää koskaan.Enhän näköjään näe häntä muutenkaan. Ja minä se taidan kohta lähteä vielä kauemmas pois.

Tähän viestiin poikani vastasi, että toivottavasti ei ole mitään pahempaa ja toivottavasti selviät. Viesti antoi toivoa, mutta sen jälkeen poika ei ole vastannut soittoihini eikä kirjeisiini.

Kun ymmärsin, ettei poika ota minuun enää yhtyettä, tunsin suoranaista kauhua. Kuljin kaupungilla ja näin poikani joka paikassa. Tuossako hän menee? Olin näkeväni hänet jopa televisiossa. Pidän yhä yllä toivoa siitä, että näen hänet vielä joskus. Ilman tätä toivoa tulisin hulluksi. Rukoilen joka ilta, että niin tapahtuisi. Äitienpäivät ja joulut ovat pahimpia.

MINNA: Ahdistavassa ja kuormittavassa tilanteessa olet takertunut toivon ylläpitämiseen. Loputtomaan toivoon takertuminen antaa sinulle hetkittäin lohtua, mutta se on myös vankilasi. Sanoit, että ilman toivoa tulisit hulluksi, mutta juuri toivoon epätoivoisesti takertuminen tekee luopumisen ja elämässä eteenpäin menemisen mahdottomaksi.

Toivoon takertumisessa on se ikävä puoli, että oma elämä ainakin joiltain osilta jää elämättä. Sinun kannattaa miettiä, onko se kaiken sen arvoista, jos voit lopulta sanoa, että uskoin ja toivoin loppuun asti.

MARIA: Minusta tuntuu, että teen surutyötä, joka ei lopu koskaan. Tai että olen kuin elinkautista kärsivä vanki, joka ei tiedä rikostaan. Olisi paljon helpompaa, jos tietäisin, mistä minua rangaistaan. Ei kai syy voi olla se, että menin uudestaan naimisiin vuosien yksinäisyyden jälkeen? Poikani tietää historiani, enkä voi ymmärtää, miksi hän rankaisisi minua siitä, että löysin uuden ihmissuhteen.

MINNA: Tuskaasi ylläpitää epätietoisuus, kun et saa vastauksia, jotka voisivat auttaa sinua eteenpäin. Oma mieli hakee ja kehittelee tapahtumien aukkokohdille selityksiä ja vastauksia. Kysymysten tulva on loputon, kun ahdistunut ja syyllistynyt mieli hakee selitystä ja ymmärrystä. Olinko itse jollain tavalla osallinen välien katkaisemiseen? Mitä tein väärin, loukkasinko haluamattani ja tietämättäni? Mitä sellaista tapahtui, mistä en tiedä?

Itselle onkin hyvä asettaa päivittäinen enimmäisaika, jonka saa käyttää asioiden murehtimiseen. Olet kärsinyt välirikon vuoksi jo kauan, mielestäni riittävästi.

MARIA: Näen usein samaa unta. Unessa poika on luonani kylässä. Hän istuu muiden sukulaisten keskellä. En näe kuitenkaan kunnolla hänen kasvojaan. Kysyn, että oletko se sinä, onko tämä totta vai unta? Joka kerta poika vastaa samalla tavalla: Tämä on totta. En mene pois.

Pelkään, että jos kuolen ennen sovintoa, pojalleni jää tästä trauma. Siksi toivon tapaamista myös hänen itsensä vuoksi. Nyt hän ei ehkä vielä ymmärrä sitä, mutta asia voi alkaa vaivata häntä sitten, kun on jo liian myöhäistä. Sitä en hänelle toivo. Minähän rakastan häntä. Kaikesta huolimatta.

MINNA: Poikasi ei ehkä edes ymmärrä, mitä murhetta olet kantanut vuosikymmenien ajan mukanasi. Hänen näkökulmansa tilanteeseenne on toisenlainen kuin sinun. Sinä et ole vastuussa hänen tunteistaan, ne ovat hänen omiaan, etkä voi niihin vaikuttaa. Sinä et ole vastuussa myöskään tunteista, joita hänelle tulee, jos kuolet ennen sovintoa.

Niin julmalta kuin se tuntuukin, jokainen meistä on vapaa tekemään valinnan, kenen kanssa on tekemisissä ja kenen kanssa ei – on hän sitten verisukulainen tai ei. Kukaan muu ei voi toista henkilöä tähän painostaa, niin kuin itsekin toteat.

Et voi saada poikaa luoksesi, mutta siihen voit vaikuttaa, miten suhtaudut asiaan.

MARIA: Pojalla on varmasti hirmuisen korkea kynnys ottaa yhteyttä minuun, kun on niin karkeasti torjunut minut. Minusta tuntuu, että hän ei voi enää perääntyä, koska on vienyt tämän liian pitkälle.

Olisin henkisesti valmis kohtaamaan poikani sattumalta, vaikka sukujuhlissa. Olen miettinyt, mitä tekisin, jos niin tapahtuisi. Sanoisin hänelle, että sinun ei tarvitse sanoa minulle mitään, jos et halua. Sanoisin, että ole ihan hiljaa, jos tahdot. Sanoisin, että kaikki on hyvin. Kaikki on ihan hyvin.

MINNA: Toivo välien korjaantumisesta tuskin koskaan katoaa kokonaan, mutta voit alkaa suhtautua siihen entistä tietoisemmin. Kokeile harjoitusta. Hengitä muutama kerta syvään ja rauhallisesti. Voit sulkea silmäsi. Valitse mieleesi jokin sinulle tärkeä tai mielekäs asia, joka tuottaa sinulle iloa. Mitä näet, kuulet, tunnet ihollasi, mitä maistat ja haistat?

Laita oikea kätesi vasemman solisluun päälle lepäämään ja tunne kädestäsi hohkaava lämpö. Jos huomiosi karkaa muihin asioihin, laita tämä merkille ja siirrä huomiosi takaisin mukavaan asiaan, jota aluksi mietit. Laske kätesi rauhassa alas ja avaa silmäsi.Lue lisää ja tutustu erinomaisiin harjoituksiin Ronnie Grandellin kirjassa Itsemyötätunto.

Olet elänyt tuskasi kanssa kauan. Siksi se tuskin katoaa hetkessä kokonaan pois. Ole armelias itsellesi niin huomaat, että elämäsi helpottuu pikku hiljaa. Ala toteuttaa itseäsi niin, että saat elämääsi mukavia kokemuksia. Vietä aikaa ihmisten kanssa, jotka tuovat sinulle hyvää mieltä.

Eikä koskaan ole liian myöhäistä alkaa rakastaa itseään.

Asiantuntija Väestöliiton pari-ja seksuaaliterapeutti, työnohjaaja, terveydenhoitaja Minna Oulasmaa

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti