(Päivitetty: )
Teksti: Marjo-Kaisu Niinikoski

Riikka:

Opin jo lapsena kerjäämään hyväksyntää. Kun alakoulun liikuntatunneilla valittiin pesisjoukkuetta, olin aina viimeinen valittu.

Olin lihava lapsi. Minua ei varsinaisesti kiusattu, mutta tulin usein syrjityksi. Siitä jäi syvälle mielikuva, että minua ei hyväksytä. Itsetuntooni tuli iso särö. Opin pyytelemään anteeksi olemassaoloani. Kompensoin liikunnallisia puutteitani älyllä.

En ollut tasavertainen koulukavereitteni kanssa, eikä minulla ollut koskaan bestistä.

Kutsuin kavereita meille, mutta olin itse harvemmin kenenkään luona.

Hanne-Leona:

Ihmisellä on perustarve kuulua porukkaan, mutta pelkkä laumaan kuuluminen ei riitä terveeseen kasvuun.

Parhaassa tapauksessa lapsi myös oppii tunnistamaan vastavuoroisuuden kokemuksen luontevana olotilana. Jos riittävää vastavuoroisuuden kokemusta ei varhaisiin ihmissuhteisiin rakennu, ihminen kasvaa häpeän varjostamana.

Monesti vanhemmat ja muut aikuiset eivät osaa auttaa lasta häpeän tunteen kanssa, joten lapsi jää yksin kantamaan sanattoman häpeän taakkaa. Se syventää yksinäisyyden kokemusta.

Riikka:

Minusta tuli kiltti tyttö. Annoin kavereille enemmän kuin heiltä sain, koska ostin rakkautta. Siitä tuli minulle luonnollinen tapa olla ja toimia ystävien kanssa. Se on heijastunut myös aikuisiän ihmissuhteisiini.

Lukion viimeisellä luokalla ystävystyin tätini kanssa. Sukulaisuus väistyi, ja tilalle tuli ystävyys. Se oli aluksi kiehtovaa.

Tätini oli tuolloin 38-vuotias, juuri eronnut. Hänellä oli aikuiset, melkein ikäiseni lapset. Hänen menokenkänsä alkoi vipattaa. Rupesimme kulkemaan yhdessä kylillä. Kävimme naistentansseissa ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Löysimme toisistamme hengenheimolaisen, ja meitä yhdisti myös samanlainen huumorintaju.

Olin vihdoinkin löytänyt sielun sisaren ja parhaan kaverin.

Hanne-Leona:

Tätisi tarvitsi ehkä tuossa elämänvaiheessa rinnalla kulkijan. Sinä puolestasi ehkä koit vihdoinkin saaneesi sen lapsuuden bestiksen. Olitte kuin ”paita ja peppu”, jaoitte intensiivisiä tunteita.

Tätisi vei sinua aikuisten maailmaan. Tämä vuorovaikutus vaikuttaa olleen monellakin tapaa antoisaa.

Tätisi ei kuitenkaan osannut yhdistää varttuneemman, viisaamman sekä suojaavan sukulaisen roolia ystävän rooliinsa. Tästä asetelmasta voi jo aavistaa, että ongelmia kehkeytyy matkan varrella.

Riikka:

Vaikka uusi ystäväni oli minua 20 vuotta vanhempi, se ei häirinnyt. Sen sijaan minua vaivasi jo alusta saakka se, että menimme lähes aina hänen ehdoillaan. Hän selväsikin oletti, että minä olen aina saatavilla. Ja lähestulkoon olinkin.

Täti kävi töissä, ja minulla oli lukion vaikein vuosi. Kuljimme pitkin maakuntaa ja kiersimme tansseissa myös viikolla.

En olisi aina jaksanut lähteä, mutta en saanut sanottua sitä tädille. Pelkäsin, että hän hylkää minut, mikäli en suostu hänen tahtoonsa.

Mukana oli myös kielletyn hedelmän makua, sillä vanhempani eivät pitäneet siitä, että kuljin isäni siskon mukana milloin missäkin. He tuskin ymmärsivät, miten näin eri-ikäiset sukulaiset voisivat olla myös ystäviä.

Hanne-Leona:

Vastavuoroisuudelle rakentuvassa suhteessa ei tarvitse pelätä tulevansa hylätyksi, vaikkei taivukaan tanssissa aina toisen tahtoon.

Aloit tulla tietoiseksi siitä, että suhteenne ei ole hengittävä, vaan siinä on pakottavia piirteitä. Sinulta loppui happi. Petyit tätiisi.

Jo alussa mietin, mikä mahtoi olla suhteesi vanhempiisi. Olisitko toivonut heiltä lapsena enemmän tukea kasvullesi? Vai oliko heidän tilanteensa lapsuudessasi niin psykologisesti kuormittava, ettet edes osannut toivoa ja odottaa heiltä enempää?

Nyt nuoruusvaiheessa vaikutat joka tapauksessa olevan heille jollain tasolla vihainen.

Viha on sikäli nuoruudessa tarpeellinen tunne, että se auttaa irtautumaan lapsuu-denkodista ja itsenäistymään.

Riikka:

Näin jälkikäteen tiedostan, miten tätini piti minua otteessaan. Hän oli mestari manipuloimaan, tarrautumaan, latistamaan ja syyllistämään minua. Ja minä puolestani olin mestari syyllistymään. Ja antamaan kaiken tapahtua.

Tädillä oli tapana heittäytyä marttyyriksi. Jos en heti innostunut hänen menoihinsa, hän tokaisi, että kai sinä nyt saat ne läksysi tehtyä. Olihan hän sentään vaivautunut järjestämään työvuoronsakin uusiksi.

Silloin en vielä ymmärtänyt, että täti kuppasi jatkuvasti energiaani. Välillä tuntui kuin happi olisi loppunut kokonaan.

En vielä osannut kunnioittaa itseäni. Nyt ymmärrän, että vasta sitten, kun et enää hylkää itseäsi, myös toiset alkavat kunnioittaa sinua ja sinun rajojasi.

Hanne-Leona:

Häpeän varjossa elänyt hylkää itsensä. Kyse on niin paljon monimutkaisemmasta asiasta kuin vain syyllisyydestä.

Häpeä on tunteista vaikeimmin tunnistettavia. Siihen on lähes mahdotonta päästä yksin kiinni.

Omassa asiakastyössäni olen huomannut, että oli sitten kyse nuoresta opiskelijasta tai kokeneesta yritysjohtajasta, tunnistamaton häpeätaakka tekee solmuja elämään. Vasta kun häpeänsä tunnistaa, solmuja voi alkaa avata.

Riikka:

Ylioppilaaksi tulon jälkeen muutin pois kotoa ja avioiduin.Olin löytänyt miehen naistentansseista. Tädille oli kova paikka, että rakastuin ja aloitin uuden elämän.

Tuolloinen mieheni oli ensimmäinen ihminen, joka sai minut ajattelemaan tädin ja minun ystävyyssuhteesta toisella tavalla. Mies sanoi suoraan, että tätini vie minua. Ja se ei ole minulle hyväksi.

Muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja erosin. Fyysisestä välimatkasta huolimatta täti piti minua edelleen pihdeissään.

Hän oletti, että pidän häneen säännöllisesti yhteyttä ja matkustan häntä tapaamaan. Ja jos en aina ehtinyt tai jaksanut, sain kyllä kuulla siitä.

Hanne-Leona:

Miehesi näki suhteesi tätiisi etäämpää ja ehkä myös jollain tavalla tunnisti häpeän varjosi.

Tätisi ei osannut katsoa tilannetta sinun näkökulmastasi, vaan oli todennäköisesti kiinni omassa menetyksensä kokemuksessa. Hän ei enää saanut sinusta rinnalla kulkijaa.

Sinä puolestasi osasit ilmeisesti jo odottaa läheiseltä ihmis- suhteelta enemmän vastavuoroisuutta. Osasit myös lähteä pois yksipuolisista suhteista.

Tarinassasi jäi minua kiinnostamaan, mikä kaikki matkan varrella mahdollisti nämä edistysaskeleet sinulle? Olitko kenties jo saanut kokea monimuotoisempia suhteita opiskelupiireissäsi ja seurustelusuhteissasi?

Et enää ollut lapsuutesi viimeiseksi joukkueeseen kelpuutettavan tytön roolissa.

Riikka:

Vuoden vierivät ja muutin työn perässä. Tapasin uuden miehen ja avioiduin. Tätini vaativa ääni oli edelleen läsnä. Satojen kilometrien välimatkastamme huolimatta.

Vähitellen ystävyytemme alkoi liukua takaisin sukulaissuhteeksi. Pidin silti häneen yhteyttä lähinnä velvollisuudesta.

Minulla oli huono omatunto. Tuntui, että olin aina väärässä paikassa enkä huomioinut häntä riittävästi. Nyt tiedän, miten myrkyllistä liimaa syyllisyys on.

Minun oli pakko oppia laittamaan rajat. Siihen meni yli 30 vuotta.

Jokin aika sitten olin lähdössä etelän lomamatkalle. Täti aneli puhelimessa maristen, että enkö nyt voisi tulla häntä, vanhaa ihmistä, katsomaan ennen sitä.

Palattuani reissusta lähetin hänelle tekstarin ja kerroin tulevani myöhemmin. Ensimmäistä kertaa en pyydellyt anteeksi valintojani. Täti vastasi yllättäen ystävällisesti ja toivotti minut tervetulleeksi. Nyt voin hengittää vapaammin.

Hanne-Leona:

Tätisi toimi nuoruudessasi omista itsekkäistä lähtökohdistaan eikä osannut antaa riittävästi tilaa sinun yksilöitymisellesi. Kuulostaa kuitenkin siltä, että hän muistelee hyvällä yhteisiä aikojanne ja kaipaa seuraasi.

Koska et osannut laittaa hänelle nuorempana rajoja, sinun mieleesi hän piirtyi mahdottoman vaativana ihmisenä.

Nyt, kun osaat sanoa ei ja myös seistä omien valintojesi takana, olet myös vapaa sanomaan kyllä. Sitten, kun sinusta siltä tuntuu.

Riikka:

Rajojen laitto ja niissä pysyminen ovat olleet minulle käänteentekevän iso asia. Minulle tuli voittajafiilis, kun uskalsin vihdoinkin sanoa ei. Ylikiltteydestä irtipäästäminen on itsenäistynyt minua valtavasti.

Ajattelen nyt, että pistämälle toiselle selkeät rajat katkaisee myrkyllisen napanuoran. Ja antaa myös toiselle mahdollisuuden muutokseen.

En usko siihen, että hankalasta ystävyyssuhteesta pitää lähteä heti kävelemään. Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Minä en ainakaan ollut valmis ennen kuin olin kasvanut irti tarpeestani pitää kiinni. Tarrautuminen kun on aina molemminpuolista.

Tätini on ollut opettajani. Nyt tiedän, että terve ystävyyssuhde on tasavertainen. Ensimmäinen mieheni sanoi viisaasti: ”Kaiken pitää perustua vapaaehtoisuuteen.”

Hanne-Leona:

Kiteytät erittäin osuvasti oppiläksysi. Kuten tästäkin tarinasta huokuu, jokainen ihminen on myös oman elämänsä kokemusasiantuntija.

Huomaan, että olet pysähtynyt pohtimaan kokemaasi ja oppinut tekemään synteesiä kokemuksistasi. Se mahdollistaa jatkuvan kasvamisen.

Itsetuntooni tuli iso särö. Opin pyytelemään anteeksi olemassaoloani.

Asiantuntija psykoterapeutti, yritysvalmentaja Hanne-Leona Luomajoki.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X