Mitä on hyvä saattohoito? Voiko kuolemisesta tehdä täysin kivutonta? Näin vastaa ylilääkäri

Saattohoito ajoittuu oletetun kuolinhetken viimeisiin päiviin tai lähiviikkoihin. Saattohoito on osa palliatiivista hoito.

Kysyimme 10 kysymystä saattohoidosta. Näin kysymyksiin vastasi ylilääkäri, palliatiivisen lääketieteen dosentti Reino Pöyhiä Turun yliopistosta.

1. Mitä saattohoidolla tarkoitetaan?

Saattohoito ei missään tapauksessa tarkoita hoidon lopettamista. Kun kuolemaan johtavaa sairautta ei ole mahdollista parantaa, aloitetaan oireenmukainen, eli palliatiivinen hoito. Kuoleman lähestyessä palliatiivinen hoito muuttuu saattohoidoksi.

Saattohoito tarkoittaa elämän loppuvaiheen aktiivista, hyvää hoitoa, joka perustuu elämän laadun ylläpitämiseen ja potilaan itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen.

2. Mihin saattohoitoa tarvitaan?

Vaikka ihmiset elävät entistä pitempään, kaikkia tauteja ei pystytä parantamaan. Kun toivoa paranemisesta ei ole, epätoivoiset hoitoyritykset lisäävät kärsimystä, kun taas saattohoitopäätöksen tekeminen ja saattohoito vähentävät sitä.

Kuolema nähdään liian usein komplikaationa, vaikka se onkin jotakin aivan muuta: elämän luonnollinen päätös, jonka hyväksyminen on osa ihmisen elämää.

3. Asiantuntijoiden mukaan saattohoito Suomessa kaipaa kipeästi kehittämistä. Mikä hyvän saattohoidon järjestämisessä on niin vaikeaa?

Saattohoitoa on kehitetty pontevasti, ja monin paikoin se onnistuukin hyvin. Silti korjattavaa on. Sairaanhoitajilta puuttuu tyystin saattohoidon systemaattinen koulutus.

Lääkärit voivat suorittaapalliatiivisen lääketieteen erityispätevyyden 2-vuotisessa koulutuksessa, joka järjestetään joka toinen vuosi. Vain osa halukkaista voidaan ottaa koulutukseen resurssipulan takia. Lääketieteellisissä tiedekunnissa on 1.3 alan professoria Helsingissä ja Tampereella. Sen sijaan Kuopiosta, Oulusta ja Turusta alan oppituoli puuttuu kokonaan.

Hyvä saattohoito vaatii ihmisiä – ei koneita ja laitteita. Erityisesti lähi- ja sairaanhoitajia pitäisi palkata paljon enemmän. Saattohoito pitäisi siis huomioida nykyistä paremmin resurssien jaossa. Tällä hetkellä yhteiskunta ei satsaa asiaan riittävästi.

4. Mikä on tärkeintä kuolevan ihmisen hoidossa?

Tärkeintä on ihmisarvon kunnioittaminen. Parantumattomien sairauksien ennusteista sekä hoitomahdollisuuksista ja niiden rajoista pitäisi aina avoimesti keskustella potilaan kanssa.

Läsnäolo ja lohduttaminen ovat saattohoidon ydintä. Jos omaisia ei ole tai heitä on vähän, hoitohenkilöstön ja vapaaehtoisten tukihenkilöiden rooli on hyvin tärkeä.

Kun aikaa on enää vähän jäljellä, hoitajan ja lääkärin työssä korostuu ajan antaminen potilaalle. Tietysti tärkeitä ovat myös oireita lievittävät lääkkeet.

5. Onko kuolemasta mahdollista tehdä täysin kivuton?

Kipu pelottaa monia. Onkin lohdullista, että läheskään kaikkiin sairauksiin ei liity kipuja edes viime hetkillä.

Kipua voidaan hoitaa erittäin tehokkaasti. Käytössä on kymmeniä erilaisia kipulääkkeitä, ja vaikeimmissa tapauksissa voidaan käyttää useita eri mekanismein vaikuttavia lääkkeitä yhdistelminä tai annostella lääkettä pumpulla ihon alle, laskimoon tai selkäytimeen.

Paras kivunlievitys saadaan yhdistämällä monia konsteja: ei-lääkkeellisten ja lääkkeellisten menetelmien yhdistelmä tuo lähes kaikille avun.

Kaikki kipu ei ole ruumiillista. Silloin ymmärtävä läsnäolo lievittää kärsimystä lääkettä paremmin.

6. Jos kuolevalle potilaalle ei anneta suonensisäisiä nesteitä, kuoleeko hän janoon?

Se, että näivettynyt elimistö lakkaa ottamasta ravintoa ja nestettä vastaan, on yksi sairauden vaihe. Elimistö muuttuu kuoleman lähestyessä palautumattomasti.

Proteiinin määrä ja muodostuminen vähenevät, ja suonten läpäisevyys lisääntyy. Silloin suoneen annettu neste ja ravintoliuos karkaavat yleensä kudoksiin, keuhkopussiin ja vatsaonteloon, mikä aiheuttaa hengenahdistusta ja kipua.

Kun nielemiskyky katoaa tai tajunnan taso heikkenee, suun kostuttaminen on yleensä turvallisin keino lievittää mahdollista janon tunnetta.

Syömättömyys huolestuttaa usein omaisia. Yleensä ihminen ei kuitenkaan halua eikä tarvitse suuria määriä ravintoa voimien ehtyessä. Useimmat voivat nauttia suun kautta riittävästi ruokaa ja nestettä. Hyvässä saattohoidossa voidaan toteuttaa myös ruokatoiveita. Ruoan tuoksut ja maut ovat tärkeitä, vaikka potilas ei paljon jaksaisi syödä.

7. Uskotko, että saattohoidon tasoa voitaisiin nostaa laillistamalla eutanasia?

Benelux-maiden kaltaiseen eutanasiakäytäntöön liittyy paljon ongelmia, joista toivoisi Suomessa vältyttävän. Eutanasioita on tehty vammaisille lapsille ja iäkkäille ilman heidän oman tahtonsa selkeää kuulemista.

Eutanasiatekniikoissa on ollut ongelmia: 3–6 prosentissa tapauksista kuoleminen on pitkittynyt, kanylointi on ollut vaikeaa tai kuollessa on tullut vaikeita kouristuksia tai oksentamista. On tapauksia, joissa potilas on jäänyt kooman kaltaiseen tilaan tai vironnut päivien jälkeen nautittuaan kuolettavan lääkkeen. Eutanasia on aiheuttanut myös masennusta ja ahdistusta sen suorittaneille lääkäreille.

Elämästä ei voi poistaa kaikkea kärsimystä, ei edes surmaamalla kärsivä ihminen. Kantani on, että hyvä saattohoito tarjoaa sataprosenttisen vaihtoehdon eutanasian syvimpään tarpeeseen, eli kärsimyksen hoitamiseen.

8. Jos eutanasia on laitonta, niin miksi saattohoitopotilailta evätään kuitenkin oikeus elvytykseen?

DNR eli ”ei elvytetä” -päätös kuuluu saattohoitoon. Sitä ei pitäisi ymmärtää jonkin muille kuuluvan edun epäämisenä tai ”eutanasiana”, vaan keinotekoisesta elämän ylläpitämisestä pidättäytymisenä. Kun parantumattomasti sairaan ihmisen sydän pysähtyy, elämä päättyy.

Tällaisessa tilanteessa DNR merkitsee lohtua siitä, ettei viime hetkinään joudu kärsimään elvytyksen jälkeisistä rintakehän murtumista letkujen ja koneiden jatkona. DNR merkitsee vain painantaelvytyksestä pidättäytymistä sydänpysähdyksessä, ei toki muun hoidon lopettamista.

9. Olet perehtynyt saattohoitoon myös muualla maailmassa. Mitä jäi mieleen?

Olen viime vuosina tehnyt vapaaehtoistyötä Tansaniassa. Puhuttelevinta siellä on yhteisöllisyys. Ketään ei jätetä kuolemaan yksin: läheiset tai kaukaiset sukulaiset saapuvat aina hoitamaan kuolevaa.

On ollut ihmeellistä nähdä, miten tällainen luo turvallisuutta ja näköjään vähentää kipulääkkeiden tarvetta. Minua on puhutellut myös se, miten luonnollinen ja mutkaton ihmisen suhde Luojaan voi olla erityisesti kuoleman kolkuttaessa ovella.

10. Minkä neuvon antaisit kuolevan potilaan omaisille?

Antakaa aikaanne kuolevalle. Sen sijaan että käyttäisi voimavaroja vaihtoehtoisten hoitojen tai hoitovirheiden etsimiseen, kannattaa viettää jäljellä oleva aika kuolevan läheisen kanssa.

Pieneltä tuntuvat asiat ovat merkityksellisiä: asennon korjaaminen, suun kostuttaminen, laulaminen tai lukeminen, peseminen – arkipäivän rutiineja, joita kuolevalla on vain vähän jäljellä.

Kuoleman läheisyys voi tuntua hyvin ahdistavalta. Pahaa oloa voi lievittää hyvien asioiden ja muistojen läpi käyminen yhdessä. Tukea surutyöhön kannattaa hakea läheisiltä tai myös ammattiauttajalta, jos siltä tuntuu. Lääkäriltä tai hoitajalta voi pyytää neuvoja. Yksin ei kannata jäädä. Elämme toistemme kanssa ja toisiamme varten.

Lue myös: Saattokodin saunassa tehdään tiliä koko elämästä: ”Kuolema pelottaa ja moni rohkaistuu puhumaan juuri löylyissä”, kertoo saattohoitaja Päivi Nyberg, joka on kuullut muistoja sodasta ja mallimaailmasta

Pienet onnistumisen hetken hoidettavan olon parantamiseksi ovat Päivi Nybergin työn parhainta antia. © Pekka Nieminen / Otavamedia

Lue myös: Teresa Välimäen äidin saattohoito epäonnistui täysin: ”Se oli hirveä loppu”

Teresa Välimäki vuonna 2015 © © Tommi Tuomi/Otavamedia