Vaikka oma elämä päättyisi, omat elimet voivat jatkaa elämää toisen ihmisen kehossa – ja pelastaa tämän hengen.
(Päivitetty: )
Teksti:
Virve Järvinen

1. Mikä on elinsiirto?

Elinsiirrossa saajan kehoon siirretään luovuttajalta saatu elin tai osa siitä. Elinsiirto tehdään, kun oma elin on lakannut toimimasta tai sen toiminta on huonontunut niin, että ihminen on hengenvaarassa. Suomessa tehdään vuosittain noin 300 elinsiirtoa ja valtaosa niistä aikuisille. Ensimmäinen elinsiirto, munuaisensiirto, tehtiin Suomessa vuonna 1964. Suomessa elää yli 3 500 elinsiirteen saanutta henkilöä.

Elimistö tunnistaa siirretyn elimen vieraaksi ja käynnistää sitä kohtaan hylkimisreaktion. Sen estämiseksi elinsiirron saanut tarvitsee loppuelämäkseen hyljinnänestolääkityksen.

2. Mitä elimiä siirretään?

Suomessa tehdään sydämen, maksan, keuhkojen, haiman, munuaisten, ohutsuolen ja kudosten, kuten silmän sarveiskalvojen ja luun siirtoja. Eniten siirretään munuaisia, viime vuonna 199 kappaletta. Niitä tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa entistäkin enemmän, sillä väestö ikääntyy ja muun muassa kakkostyypin diabetes yleistyy entisestään ja siihen liittyy munuaisvau-rioita. Keuhkonsiirrot ovat lisääntyneet tasaisesti: niitä käytetään monien viime vaiheen keuhkosairauk-sien hoidossa.

Joskus on tarpeen tehdä useam-man elimen siirto yhtä aikaa. Tällaisia siirtoja ovat esimerkiksi sydän-keuhkosiirto, haiman- ja munuaisensiirto tai maksan ja munuaisensiirto.

3. Kuinka moni suomalainen odottaa­ tällä hetkellä elinsiirtoa?

Odotuslistalla on lähes 400 henkilöä. Osa elinsiirtoa odottavista jatkaa elämäänsä korvaavan hoitomuodon avulla, kuten munuaispotilas dialyysihoidossa. Dialyysissä veri puhdistetaan kuona-aineista ja nesteestä koneellisesti. Vakavasta sydänviasta kärsivä voi elää jonkin aikaa mekaanisen pumpun varassa. Mutta jollei korvaavaa hoitoa ole eikä uutta elintä löydy tarvittavassa ajassa, ihminen menehtyy.

4. Mistä luovutetut elimet tulevat?

Ne tulevat aivokuolleilta henkilöiltä valtaosin Suomesta. Yhdeltä luovuttajalta saatuja elimiä voidaan toisinaan käyttää useiden potilaiden hoidossa. Noin viisi prosenttia siirteistä tulee muista Pohjoismaista. Suomi kuuluu elinsiirtokeskusten yhteiseen Scandiatransplant-verkostoon. Toiminta perustuu vastavuoroisuuteen: Suomi lähettää saman verran elimiä muiden Pohjoismaiden elinsiirtokeskuksiin kuin mitä se saa niiltä. Lähialueita kauempaa ei siirrännäisiä voisi tullakaan, sillä elimet eivät säily siirtokelpoisina pitkää aikaa.

5. Voivatko omaiset päättää, mitä vainajan elimille tapahtuu?

Kudoslakia muutettiin vuonna 2010 siten, että enää omainen ei voi kieltää läheisensä elinten luovutusta omaan tahtoonsa vedoten. Lain mukaan aivokuolleen henkilön elimiä ja kudoksia voidaan käyttää toisen hyväksi, jos luovuttaja ei ole sitä eläessään vastustanut. Lääkäreiden on kuitenkin pyrittävä selvittämään mahdollisen elinluovuttajan mielipide. Jos luovuttaja on alaikäinen, vanhemmilla on oikeus päättää lapsensa elinten käytöstä luovutukseen.

Siirrännäisistä on pulaa ja lakimuutoksen tarkoituksena on ollut lisätä niiden määrää ja estää siten siirrännäistä odottavien henkilöiden kuolemia.

6. Mikä on elinluovutuskortti?

Lompakkoon sujautettu, allekirjoitettu elinluovutuskortti kertoo kantajansa myönteisen tahdon elinluovutukseen. Keltaisia elinluovutuskortteja löytyy muun muassa apteekeista, Veripalvelun toimipisteistä, lääkäriasemilta ja osoitteesta www.lahjaelamalle.fi. Kortin voi tilata myös ruotsinkielisenä.

Kortin allekirjoittaminen ei tarkoita automaattisesti sitä, että omia elimiä tullaan joskus käyttämään. Vain murto-osa elimistä soveltuu luovutukseen. Muun muassa luovuttajan ikä ja veriryhmä, kudostyyppi ja siirrettävän elimen koko vaikuttavat sopivuuteen. Vaikeaa tulehdussairautta tai syöpää sairastavan ihmisen elimiä ei voida käyttää. Elinluovutuskortin kirjoittamista harkitsevan ei tarvitse miettiä, kelpaavatko hänen elimensä käytettäviksi. Lääkärit arvioivat, sopivatko ne siirrettäviksi. Jos haluaa, korttiin voi kirjata erikseen, mitkä elimet haluaa luovuttaa.

7. Kuinka monella suomalaisella on jo elinluovutuskortti?

Elinluovutuskortin allekirjoittaneiden tarkkaa määrää ei tiedetä, koska tietoa ei kerätä mihinkään rekisteriin. Vuonna 2011 tehdyn kyselyn mukaan 92 prosenttia suomalaisista tunsi elinluovutuskortin, mutta vain 20 prosenttia väestöstä oli allekirjoittanut sen. Kyselyssä 84 prosenttia aikuisista oli kuitenkin suostuvainen luovuttamaan elimensä toisen ihmisen sairauden hoitoon. Huonoiten elinluovutuskortin tunsivat alle 25-vuotiaat nuoret ja opiskelijat. Heistä viidesosa ei ollut kuullut kortista.

8. Kenelle omasta elinluovutuskortista kannattaa kertoa?

Elinluovutuskortista on hyvä kertoa omille läheisille. Heille kannattaa kertoa myös, jos oma mieli elinluovutusta kohtaan syystä tai toisesta muuttuu. Kansallinen potilastietojärjestelmä on vasta kehitteillä. Mutta kun se valmistuu, tiedon voi tallentaa sinne.

9. Missä elinsiirrot tehdään?

Meillä elinsiirrot tehdään Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa. Alueellisten keskussairaaloiden tehtävänä on tunnistaa elinsiirtoon sopivat luovuttajat ja ilmoittaa niistä Helsinkiin.

10. Miksi Suomessa elinsiirtoja tehdään vähemmän kuin joissakin muissa Euroopan maissa?

Suomessa elinsiirtojen tulokset ovat huippuluokkaa maailmassa. Munuai-sensiirtoja tehdään silti vähemmän kuin esimerkiksi Norjassa tai Ruotsissa. Terve ihminen voi luovuttaa toisen munuaisensa läheiselleen, mutta Suomessa omaissiirtoja tehdään vähän, ja ne pääosin vanhemmalta lapselle. Tätä määrää pyritään kuitenkin tulevaisuudessa nostamaan. Myös aivokuolleita luovuttajia on ollut vähemmän kuin monessa maassa. Mahdollisten elinluovuttajien tunnistamista sairaaloissa pyritään kehittämään sekä saamaan Suomeen kansallinen elinluovutusohjelma Sosiaali- ja terveysministeriön perustaman asiantuntijatyöryhmän avulla.

Asiantuntijana Petri Inomaa, viestintäpäällikkö, Munuais- ja maksaliitto ry.

Seura 22/2013

X