Merjan kantapääkivusta alkoi hurja kierre, joka oli johtaa koko jalan amputointiin
Kaksi vuotta sitten kesken kiireisen työpäivän Merja Pekkalan, 48, oikeaan kantapäähän tuli äkillinen vihlova kipu. Hän oli kiirehtinyt ympäri sairaalaa koko päivän ja ajatteli, että jalat olivat vain rasittuneet. Työ Keski-Suomen keskussairaalan laboratorion hoitajana kun on jatkuvaa juoksemista.
”Työvuoron aikana tulee käveltyä monta kilometriä. Jalat ovat usein väsyneet ja rasittuneet, joten ajattelin, ettei kipu ole sen kummempaa”, hän muistelee.
Kova kipu ei hellittänyt eikä jalalla oikein pystynyt kävelemäänkään, mutta jotenkin Merja sai hoidettua työvuoron loppuun. Lääkäri määräsi pari päivää sairauslomaa. Se ei auttanut.
”Jälkeen päin kuulin, että paras hoito plantaarifaskiittiin olisi heti noin kuuden viikon lepo, mutta kukapa lääkäri antaa niin pitkää sairauslomaa, jos on kantapää kipeä.”
Sairauslomia, konkkäystä ja jatkuvaa kipua
Merjan elämä oli puoli vuotta lyhyitä parin päivän sairauslomia, könkkäystä töissä ja jatkuvaa kipua. Hän sai vaivaansa monia diagnooseja, mutta mikään niistä ei ollut plantaarifaskiitti, vaikka Merja kuului sairauden selvään riskiryhmään. Hän oli ylipainoinen keski-ikäinen nainen, joka teki seisomatyötä.
”Sain vaikka minkälaisia ohjeita, kuten että pitää käyttää pehmeitä kenkiä tai kovia kenkiä. Korkokengät auttoivat vähän, mutta niitä ei voinut pitää töissä. Kipu muistutti itsestään jokaisella askeleella, ja niitä askelia tulee töissä paljon.”
Sitten Merja ohjattiin fysioterapeutille, joka sanoi ensimmäisen kerran ääneen, että vaiva voisi olla plantaarifaskiitti eli kantaluuhun kiinnittyvän jalkapohjan jännekalvon rappeuma. Hän määräsi hoidoksi venyttävän yösukan, mikä ei kuitenkaan auttanut.
”Aloin olla todella väsynyt ja stressaantunut kipuun ja eri lääkäreihin. Menin lopulta yksityiselle lääkärille, koska halusin selvyyden asiaan.”
Lääkäri oli sitä mieltä, että kyse on todellakin plantaarifaskiitista ja laittoi kantapäähän kortisonipiikin. Merja huilasi sen jälkeen viikon, mutta kipu vain jatkui. Hän sai toisen piikin, mutta sekään ei auttanut.”
Kohtalokas kortisonipiikki
Sitten laitettiin kohtalokas kolmas kortisonipiikki. Se osui väärään kohtaan, ja kantapohjaan tuli suuri ja kipeä patti. Merja meni yksityiselle kirurgille, joka avasi patin ja puhdisti kantapohjan.
”Sieltä läksin sitten jalka teipattuna kyynärsauvojen kanssa kotiin ja jäin pitkälle sairauslomalle.”
Tässä vaiheessa kirurgi päätti, että itse plantaarifaskiitin aiheuttama vaiva piti leikata. Merjaa pelotti leikkaus ja hän pohti pitkään, suostuuko siihen ollenkaan.
Leikkauksen jälkeen jalka ei alkanut parantua, vaan tulehdus kantapäässä lisääntyi. Myöhemmin selvisi, että leikkaus tehtiin liian pian puhdistuksen jälkeen eikä aiempi tulehdus ollut ehtinyt parantua. Tästä vaiheesta Merja teki myöhemmin hoitovirhevalituksen Potilasvakuutuskeskukseen. Valitus hyväksyttiin.
”Itse leikkaus kyllä onnistui, mutta siitä seurasi monen päivän järkyttävä kipu, koska tulehdus lähti leviämään. Menin taas lääkäriin ja jouduin sairaalaan, jossa haava revittiin auki ilman puudutusta ja puhdistettiin. Siitä kivusta jäi sellainen kammo, etten halunnut, että kukaan enää koskee jalkaani. Olisinpa vain arvannut, miten paljon jalkaa vielä joudutaan ronkkimaan.”
Haava jätettiin auki, ja Merjan mies puhdisti jalkaa viikkoja kotona.
”Söin todella vahvoja särkylääkkeitä, ja poikani joutuivat pitämään minua kiinni, että mies pystyi puhdistamaan haavan.”
Jalka alkoi vähitellen parantua, ja Merja pystyi kävelemään kotona ilman keppejä. Työterveyslääkäri oli sitä mieltä, että Merja voisi palata osa-aikaisesti töihin.
Tässä vaiheessa ensimmäisestä kipukohtauksesta oli kulunut noin vuosi.
Jalka ei kuitenkaan kestänyt seisomatyötä, vaan se turposi, ja Merja joutui uuteen leikkaukseen. Taas jalka avattiin ja puhdistettiin. Merja sai kotiin imulaitteen, joka imi kosteutta haavasta.
”Taas alkoi sama putsausrumba. Arvostan miestäni, joka jaksoi hoitaa minua, vaikka en ollut kärsivällisin potilas. Olin kauhuissani aina, kun joku koski jalkaan.”
”Siinä vaiheessa alkoi usko loppua”
Kesähelteillä jalka muuttui mustaksi ja oli vaarana, että jos tulehdus leviää luuhun, joudutaan jalka pahimmassa tapauksessa amputoimaan polven alapuolelta. Merja joutui taas leikkaukseen. Märkiintyneen alueen alta löytyi onneksi uutta ihoa, joten ihonsiirtoa ei tarvittu.
”Siinä vaiheessa alkoi usko loppua. Toisaalta olin niin lääketokkurassa, etten tajunnut ihan täysin kuolion mahdollisuutta.”
Leikkauksen jälkeen jalka alkoi lopulta parantua. Arki alkoi pikkuhiljaa normalisoitua, ja Merja pääsi kävelylle koirien kanssa. Lokakuussa hän palasi töihin.
Yli vuosi on pitkä aika olla kivuissa ja enemmän tai vähemmän liikuntakyvytön. Oli aikaa ajatella elämää ja valintoja.
”Tajusin, että ehkä minun oli aika pysähtyä. Elämä oli aivan liian kiireistä. Oli työ ja opiskelu ja luonnonkosmetiikkaan liittyvä yritys. Olin aina menossa, ja ainakin teini-ikäinen kuopus kärsi siitä. Vanhemmat pojat pärjäsivät omillaan, onneksi. Enkä huomioinut miestänikään tarpeeksi. Ei ollut aikaa mihinkään.”
Nykyään Merjan on vaikea kohdata työssään sairaalassa potilaita, joilla on amputoitu varpaita tai jalka. Omat kokemukset tulevat silloin mieleen.
”Ja jos vaikka jalkahoitaja koskee jalkaani, alan kiljua. Sellaiset traumat kivuista ja monista leikkauksista jäivät.”
Lisäksi lukuisista antibioottikuureista ja vahvoista kipulääkkeistä jäi suolisto-ongelmia ja vatsavaivoja. Jalka ei ole vieläkään täysin kunnossa, koska siihen jäi runsaasti kipeää arpikudosta. Silti Merja pystyy käymään kuntosalilla ja kävelyllä.
”Arvostan nyt todella paljon sitä, että voin kävellä. Nyt on aika alkaa pitää itsestäni huolta, ettei sama vaiva tule toiseen jalkaan. Sen tästä opin, etten enää valita pienistä, sillä muistan yhä, miten vaikeaa elämä voi olla.”
Keskustelu