Miten DBS-leikkaus auttaa epileptikkoa?

1. Mitä Deep Brain Stimulation- eli DBS-leikkauksessa tehdään?

Epilepsian syväaivostimulaatiohoidossa viedään ohut kaapeli kallon luuhun tehdystä pienestä aukosta kuljetinsysteemin avulla aivojen syvissä osissa olevaan, tarkasti rajattuun kohteeseen. Kaapelit viedään kohteeseen kolmiulotteisesti erityisen stereotaktisen kehikon kautta. Kohteen tunnistaminen perustuu potilaan omaan, aivojen magneettikuvauksella määritettyyn rakenteeseen, jonne pääsy suunnitellaan tietokoneen laskeman ohjelman avulla.

Kaapelin päässä olevien elektrodien kautta stimuloidaan millimetrin tarkkuudella löydettyä kohdetumaketta. Virtalähde asennetaan ihon alle oikealle puolelle rintakehää. Virtalähteestä kulkee ohut, ulospäin näkymätön johto ihon alla. Sitä ohjelmoidaan erityisellä laitteella ihon pinnalta.

2. Soveltuuko se hoitomuodoksi kaikille epilepsiaa sairastaville?

DBS-hoito on tarkoitettu sellaisille epilep-siaa sairastaville ihmisille, joilla on runsaasti elämänlaatua haittaavia kohtauksia ja joille perinteinen leikkauskirurgia ei sovellu tai ei ole tuonut riittävää apua.

Useimmille potilaille on jo aikaisemmin kokeiltu aivojen epäsuoraa stimulaatiohoitoa, DBS-hoitoa pidempään käytössä ollutta vagushermon stimulaatiota. Lisäksi potilaan psyykkisen ja kognitiivisen tilanteen täytyy olla vakaa, sillä hoitomuoto on potilaalle varsin vaativa.

DBS-hoito vaatii laajan asiantuntijaryhmän, jossa ovat mukana epilepsianeurologi, funktionaalinen neurokirurgi, psykiatri, kuvantamisen asiantuntijat, fyysikot, neurofysiologit sekä neuropsykologi. Hoidon seurannassa myös epilepsiahoitajan työ on merkittävä.

3. Poistaako leikkaus epileptiset kohtaukset kokonaan?

Epilepsian perinteisessä leikkauskirurgiassa hoidon tavoite on kohtauksettomuus, DBS-hoidossa se on voimakkaimpien ja haittaavimpien kohtausten vähentäminen.

Yksittäiset potilaat voivat saavuttaa kohtauksettomuuden. Todennäköisyys täyteen kohtauksettomuuteen on pieni. Sekä suomalaisten että kansainvälisten tulosten mukaan keskimääräinen kohtausvähenemä kahden vuoden hoidon jälkeen on noin 60 prosenttia. Tulokset voivat olla tulevaisuudessa vielä nykyistäkin parempia, kun hoitomuodon tekninen toteuttaminen kehittyy edelleen.

4. Kuinka nopeasti leikkauksen tulokset tuntuvat?

Tyypillisesti toimenpide voi saada kohtaukset vähenemään tilapäisesti ensimmäisen 2–3 kuukauden ajan leikkauksen jälkeen. Sen jälkeen ohjelmoitavissa oleva stimulaatio alkaa vaikuttaa, mutta vaikutuksen nopeus on hyvin yksilöllistä.

Tyypillistä sen sijaan on, että mikäli vastetta saadaan, se paranee ajan kuluessa. Epilepsian DBS-hoidossa ohjelmointimahdollisuuksien määrä on erittäin suuri, minkä vuoksi osalla potilaista oikeita säätöjä voidaan joutua hakemaan pitkäänkin. Osalle potilaista ei saada riittävää vastetta missään vaiheessa, mutta tulevaisuudessa toivottavasti pystymme kohdistamaan hoitoa yhä tarkemmin oikeisiin potilasryhmiin.

5. Kuinka pitkäksi ajaksi leikkauksesta on apua?

Mikäli potilas hyötyy hoitomuodosta, apu on todennäköisesti pitkäaikainen. Virtalähde voidaan vaihtaa tarvittaessa uuteen eikä tähänastisessa seurannassa ole tullut esille hoitomuodon tehon hiipumista.

6. Pitääkö aivoihin asennettavaa laitteistoa huoltaa, tarkistaa tai säätää käytössä?

Laitteiston toiminta voidaan tarkistaa lääkärin käytössä olevalla ulkoisella lukija- ja säätölaitteistolla. Myös potilailla on käytössään yksinkertainen lukijalaite, jolla he voivat varmistaa, että laite on toiminnassa. Laitteistossa on runsaasti erilaisia säätövaihtoja, joiden merkitystä ollaan vasta oppimassa. Säätäminen vaatii sekä laitteiston että epilepsian tarkkaa tuntemusta ja siihen perehtyneen erityisasiantuntijan.

7. Voiko aivojen stimuloinnista aiheutua kielteisiä sivuvaikutuksia?

Aivojen stimuloinnilla voi olla tilapäisiä haitallisia vaikutuksia mielialaan tai muistiin. Mahdolliset haitat liittyvät säätöasetuksiin ja ovat poistettavissa uudelleen ohjelmoinnilla. Tämänkin vuoksi tarvitaan potilaan hyvinvoinnin tarkkaa seurantaa ja nopeaa reagointia siinä tapahtuviin muutoksiin.

8. Mitä riskejä leikkauksessa on?

Epilepsian syväaivostimulaatio on suhteellisen uusi hoitomuoto, mutta samaa laitteistoa on käytetty jo pitkään muiden sairauksien hoidossa. Leikkaukseen liittyy tulehdusriski, joka pahimmillaan voi johtaa laitteiston poistamiseen. Toisaalta epilep-sian leikkauskirurgian esiselvittelyissä käytetään myös kallon sisäisiä elektrodeja. Näiden esiselvittelyjen riskit voivat olla suurempia kuin varsinaisen syväaivostimulaation.

Vaikeahoitoisessa epilepsiassa itse sai-raus aiheuttaa huomattavan riskin vammautumiselle ja jopa äkkikuolemalle. Siten syväaivostimulaation riskit ovat huomattavasti vähäisempiä kuin epilepsian jatkumiseen liittyvät uhkatekijät.

9. Kuinka monta DBS-leikkausta tehdään vuosittain?

Tampereen yliopistollinen keskussairaala aloitti DBS-leikkaukset epilepsiaa sairastaville ensimmäisenä Euroopassa. Se on Suomessa ainoa sairaala, jossa hoitomuotoa on toteutettu. Todennäköisesti jatkossa muutkin sairaalat, kuten Helsingin yliopistollinen sairaala, alkavat käyttää tätä lupaavaa hoitoa.

TAYS on järjestänyt syväaivostimulaa-tiosta useita kansainvälisiä kursseja neurologeille ja neurokirurgeille, osanottajia on ollut tähän mennessä Euroopan maiden lisäksi Etelä-Amerikasta, Aasiasta ja Australiasta. Leikkauksia on tehty Tampereella tähän mennessä vuosittain viidestä seitsemään. Saatujen myönteisten kokemusten myötä hoidettavien määrä todennäköisesti kasvaa.

10. Mihin muihin sairauksiin DBS-leikkauksesta voi olla apua?

Aivojen stimulaatiohoidot ovat nopeasti kasvava hoitomuoto. Niitä on jo pitkään käytetty menestyksekkäästi liikehäiriöden, kuten Parkinsonin taudin, vapinan ja dystonian hoidossa. Lisäksi niillä on pystytty hoitamaan psykiatrisia häiriöitä, kuten pakko-oireista häiriötä (OCD). Niin ikään vaikean masennuksen hoidossa tulokset ovat lupaavia. Hoitomuodon perusta on samankaltainen, mutta stimuloitava kohta aivoissa määrää tarkan vaikutuksen. Kysymys on todellisesta täsmähoidosta.

Asiantuntijana Jukka Peltola, osastonylilääkäri, dosentti, neurologian erikoislääkäri, Tampereen yliopistollinen keskussairaala.

Seura 41/2014