Näyttelijä Sari Havas: ”Säikähdin, jos unohdin jotain”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
(Päivitetty: )
Teksti: Anneli Juutilainen

Äidin sairastuminen Alzheimerin tautiin oli näyttelijä Sari Havakselle kova paikka. Kun ajatus taudin periytymisestä alkoi ahdistaa, Sari aloitti sitkeän taistelun muistisairauden torjumiseksi.

DSC6921-1_0001

Näyttelijä Sari havas on hyväksynyt äitinsä sairauden. ”Äiti on pieni kuin menninkäinen ja poissaoleva – mutta hän on silti aina minun äitini.”

 

Helsingin Alzheimer-yhdistyksen tiloissa on odottava tunnelma. Tusinan verran muistisairaita istuu ringissä, johon näyttelijä Sari Havas liittyy. Ensin tutustutaan ja kerrataan jokaisen nimet. Sitten Sari aloittaa vapaisiin assosiaatioihin perustuvan tarinankerronnan. Joku sanoo sanan, ja Sari alkaa muiden kanssa kehitellä tarinaa sen ympärille. Kun jollekin tulee mieleen laulu, luikautetaan kappale Sarin johdolla.

Ajatus hyväntekeväisyystyöstä muistisairaiden kanssa kyti Sarin mielessä kauan. Tänä keväänä hän tarjosi Muistiliitolle palveluitaan.

”Tarkoitus on herätellä mielikuvitusta ja tarinankerrontaa. Ja ennen kaikkea olla läsnä muistisairaille siinä hetkessä. Jälkikäteen he eivät välttämättä muista koko tapahtumaa.”

Sari tietää mistä puhuu. Hänen Oulussa asuvalla 83-vuotiaalla äidillään diagnosoitiin Alzheimer melkein 10 vuotta sitten, hieman yli 70-vuotiaana.

”Se oli kauhea sokki. Minulla ja perheelläni kesti pitkään hyväksyä tilanne.”

Äiti työnsi pois

Nuoruudessaan Sarilla oli äitiinsä lämpöiset välit. Kun Sari oli ekaluokkalainen, äiti oli koulun terveydenhoitaja. Muut lapset kirmasivat välitunnilla pihalle, mutta Sari kipitti terveydenhoitajan huoneeseen äidin syliin halimaan.

Sarin äiti eli ennen sairastumistaan terveellisesti ja varmisteli aina, että muidenkin perheenjäsenten lautasilla riitti vihreää.

Äiti oli mukana kaupunginvaltuustossa ja terveydenhoitajien yhdistyksessä. Hän oli taitava ruoanlaittaja ja leipuri. Sari muistaa yhä hänen 70-luvun bravuurinsa: sinappihunnutetut possunkyljykset uunissa.

Koska äidin sairaus puhkesi? Sitä on mahdotonta sanoa.

Sari ja hänen kuusi vuotta vanhempi siskonsa ovat yrittäneet jälkikäteen katsoa vanhoja valokuvia ja pohtia, milloin kaikki alkoi.

”Ihmettelimme, kun äiti toisti asioita. Isä kertoi, että äiti saattoi lähteä kaupungilla väärään suuntaan, koska ei muistanut reittejä.”

Kun äidin diagnoosista tuli virallinen, sairaus eteni nopeasti. Sarin isästä tuli puolisonsa omaishoitaja.

Sarin äidin persoonallisuus muuttui, lämpimästä ja avoimesta touhupakkauksesta tuli hauras ja syrjäänvetäytyvä.

”Aluksi äidin sairastuminen oli pelottavaa. Äiti on aina ollut eloisa ihminen kuten minäkin. Yhtäkkiä äiti oli pelokas ja jopa vihainen.”

Koska Sarin äidillä oli hoitoalan koulutus, läheisten oli vaikea puuttua oireisiin Alzheimerin puhjetessa. Äiti piti itseään terveenä.

”Halusin auttaa ja saada äidin tutkimuksiin, mutta äiti ei tykännyt siitä. Äidistä tuntui, että vein häntä kuin pässiä narussa. Hänkin varmasti pelkäsi.”

Sarin äiti suuttui tyttärelleen niin paljon, että kielsi tätä osallistumasta terveysasioihinsa. Eripuraa kesti muutama kuukausi.

”Tuntui, että äiti työnsi minut pois, vaikka halusin hänen parastaan. Pääsin mukaan kuvioihin vasta kun isäni antoi minulle luvan auttaa. Se oli raskasta, mutta myöhemmin ymmärsin, että äidin reaktio johtui sairaudesta.”

Sairauden edetessä äidistä tuli ”hellä kuin enkeli”. Hän ei enää välittänyt, miten läheiset osallistuivat hänen hoitoonsa.

”Äiti on toistellut, että hän on vanha ja väsynyt eikä sairas. Hän on sanonut, että hänellä on hyvä olla. Uskon, että se on hänen tapansa viestiä, ettei hänellä ole hätää.”

Ikävä äidin tukea

Äiti on tukenut Saria aina.

”Hän hoiti lapsiani usein kun he olivat pieniä, oli aina auttamassa.”

Kun Sarin ja Pertti Sveholmin avioliitto päättyi eroon vajaat 10 vuotta sitten, äiti oli juuri saanut diagnoosinsa. Äiti, joka oli aina ollut Sarin suurin tuki ja turva, ei ollutkaan nyt auttamassa tytärtään tämän mankelin lävitse.

”Se oli surullista. Äiti olikin kääntynyt pikkutytöksi juuri kun olisin tarvinnut häntä.”

Jälkikäteen Sari on ihmetellyt, miten pääsi eteenpäin.

”Se oli aikamoista aikaa, murhetta oli paljon. Mutta kummasti siitäkin noustiin.”

Sarin äidiltään aiemmin saama tärkein ohje oli, että ”huolehdi ensin itsestäsi, niin pystyt huolehtimaan muistakin”.

Sitä viisautta Sari on pyrkinyt vaalimaan.

Huoli isästä

Tuusulassa asuva Sari potee usein huonoa omaatuntoa siitä, ettei pysty etäisyyksien vuoksi osallistumaan vanhempiensa arkeen niin usein kuin haluaisi. Isän mukaan he pärjäävät hyvin, mutta Sarilla on alituinen huoli isänsä jaksamisesta.

Sarin äidin sairaus on edennyt jo niin pitkälle, että hän on käytännössä vuodepotilas. Suurimman osan ajasta hän nukkuu. Vessakäynneillä ja ruokailussa hän tarvitsee puolisonsa apua.

Vuosien varrella Sarin vanhempien kotiin on tuotu lisää apuvälineitä: rollaattori, vaippoja ja sängylle korokkeet.

”Vanhempani ovat sopineet keskenään, että äiti pysyy kotona. Lähitulevaisuudessa voi kuitenkin tulla ajankohtaiseksi hakea äidille hoitopaikkaa.”

Sari ja hänen siskonsa käyvät vanhempiensa luona aina kun pystyvät. Vierailujen aikana tyttäret laittavat hyvää ruokaa, siivoavat ja pyöräyttävät pullat. Yhdessäolo on tärkeää.

”Äiti tunnistaa yhä minut. Se merkitsee minulle paljon.”

Kun Sarin äiti sairastui, hän opetteli muistirimpsun läheisistään. Edelleen hän Sarin nähdessään toistaa sen: ”minulla on kolme lasta ja viisi lastenlasta.”

Sarin vanhemmat ovat olleet naimisissa 60 vuotta. Aina äiti ei tunnista puolisoaan. Silloin äiti ilmoittaa napakasti, että ”mistähän me sinulle peti tehdään, minä nukun vain mieheni vieressä.”

Sairastuminen pelottaa

Alzheimerin tautiin sairastuminen mietityttää Saria usein. Hän ei tiedä, onko hänen äitinsä Alzheimer perinnöllistä. Sarin äidin kolmesta nuoremmasta sisaruksesta kuitenkin kaksi on Alzheimer-potilaita.

”Kun äiti sai diagnoosinsa, minua pelotti ihan hirveästi, että minäkin sairastun. Tarkkailin itseäni koko ajan. Säikähdin valtavasti, jos unohdin jonkun pikkujutun tai en muistanut jonkun nimeä.”

Ajan myötä Sari on rentoutunut.

”Olen nykyään paljon levollisempi, mutta en ole asian kanssa vieläkään sinut. Se kytee jossain takaraivossa. Totta kai pelkään Alzheimerin periytyvän. Haluaisin tehdä kaiken mahdollisen sen hidastamiseksi ja taistellakseni sitä vastaan.”

Näyttelijänä ja vuorovaikutuskouluttajana työskentelevällä Sarilla on vielä 10 aktiivista vuotta työelämässä ennen virallisia eläkevuosia.

”Eniten sairaudessa pelottaa se, että en saisi tehdä niitä asioita, joista nautin. Olisi ihana olla aktiivinen: seikkailla ja oppia uutta eläkeiässäkin.”

Ranskan mahti

Sari huoltaa omaa muistiaan elämällä virikkeellistä, aivoja kuormittavaa elämää. Käsikirjoitusten kirjoittaminen on oivallista aivojumppaa, samoin kuin sudokut. Sari aloittaa aamunsa niillä ja kahvikupposella.

Sarin kaikkein tehokkain muistinhuoltokeino on ranskan kieli. Sarilla on Ranskassa kakkoskoti, jossa hän viettää kolmisen kuukautta vuodesta. Ranskassa oleillessaan hän kommunikoi vain paikallisella kielellä.

Äitinsä sairastumisen jälkeen Sari rupesi kiinnittämään enemmän huomiota myös muistiystävälliseen ruokavalioon.

”Tulin tietoisemmaksi hyvistä rasvoista: avokadot, pähkinät ja hyvät öljyt kuuluvat ruokavaliooni. Yritän imeä kaiken aiheeseen liittyvän tiedon.”

Ranskassa oleillessaan Sari syö miltei pelkästään kalaa ja äyriäisiä.

”Yritän syödä D-vitamiinia ja kalaöljyjä, mutta olen huono purkkien kanssa.”

Sari on aina liikkunut aktiivisesti, mutta kuluneen vuoden aikana tahti on hieman hiipunut. Hän toivoo, että löytäisi tänä keväänä innon liikkua aktiivisesti.

”Käyn kuntosalilla säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä joudun häpeillen kertomaan, että jämähdin salin hierontatuoliin.”

Unessa äidin sylinä

Aktiivisen ihmisen muuttuminen vuodepotilaaksi surettaa Saria.

”Luopumisen tuska on suuri. Mutta äiti on tehnyt niin paljon elämässään, että nyt onkin hänen aikansa levätä.”

Äidin sairauden myötä myös Sarin isä on tullut hänelle vielä entistä läheisemmäksi. He soittelevat toisilleen usein ja maaliskuussa tytär ja isä lomailivat kahdestaan Sarin Ranskan-asunnolla. Silloin Sarin äiti oli ensimmäistä kertaa hoitokodin lyhytaikaisyksikössä viikon ajan.

Sari on kokenut äitinsä sairastumisen vuoksi koko inhimillisten tunteiden kirjon: vihan, surun ja syyllisyydenkin.

”Olen pohtinut, että olisinko voinut tehdä jotain toisin, jotta äiti ei olisi sairastunut.”

Ei olisi.

”Näin nuorempana unia, että pelastan lapsiani hukkumasta tai etsin heitä jostain. Nyt uniini ovat tulleet myös vanhempani. Niissä kannan äitiäni kuin pientä lasta.”

Äidin sairaus on vaatinut oman henkisen surutyön, jota Sari kertoo tehneensä jo pitkään.

”Mietin usein, että onko tämä viimeinen kerta kun nähdään. Äiti on niin hauras.”

Sari ikävöi usein äitinsä läsnäoloa ja sitä, että voisi tarttua puhelimeen ja höpötellä äidin kanssa kuten ennen.

”Kaipaan äidin lämpöä ja rakkautta. Sain siitä voimaa ja uskallusta elää.”

4/2016 Kotilääkäri

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X