Verkkokalvon rappeuma vei Markon näön: ”Viimeinen näkömuistoni on poikani syntymä”

Suomen ja Pohjoismaiden mestaruuksia. Euroopan ja maailman mestaruus. Kultaa ja hopeaa paralympialaisissa. Marko Kauppila, 47, päätti lapsena pärjätä urheilussa. Sokeuttava silmäsairaus ei muuttanut päätöstä.

Näkövaikeudet paljastuivat verkkokalvon rappeumaksi

”Olin aiemmin napannut pallopeleissä syötöistä varman kopin, mutta yhdeksänvuotiaana aloin päästää palloja ohitseni. Näkökenttäni oli kapeutunut putkeksi, ja varsinkaan hämärässä en tahtonut nähdä kunnolla. Syy näkövaikeuksiini selvisi tutkimuksissa. Sairastin silmänpohjan verkkokalvon rappeumaa (retinitis pigmentosa). Näkökentästäni oli jäljellä noin kuudesoa.

Olen adoptiolapsi ja siksi perinnöllinen sairauteni tuli vanhemmilleni yllätyksenä. He tekivät kaikkensa selvittääkseen, olisiko näköni palauttaminen jossain päin maailmaa mahdollista. Matkustin esimerkiksi Moskovaan hoidettavaksi. Hoidoilla ei kuitenkaan voitu auttaa minua. Minusta tulisi sokea.

Silmälääkäri auttoi jälleen liikunnan pariin

Olen aina ollut liikkuvainen kaveri. Pikkupoikana harrastin muun muassa telinevoimistelua, yleisurheilua, painia, hiihtoa, laskettelua ja jääkiekkoa.

Päätin, että teen vielä joskus urheilun saralla jotain suurta. Jouduin hautaamaan unelmani noin vuodeksi, kun silloinen silmälääkärini oli sitä mieltä, että urheillessa verkkokalvoni voisi repeytyä, ja sokeutuisin siltä istumalta.

Onneksi vanhempani löysivät Helsingistä silmäspesialistin, joka kokemuksensa perusteella väitti toisin: liikunta parantaisi silmieni käyttöä. Muistan vieläkin, kuinka kovaa halasin tuota silmälääkäriä!

Sain takaisin rakkaat harrastukseni ja niihin liittyvät ystäväni – ja varmasti enemmän kolhuja kuin näkevät. Ne tuntuivat toissijaisilta, kun vain sain liikkua.

Vamman tai sairauden ei tarvitse estää isojakaan asioita

Panostin urheiluun tosissani. Edustin Suomea menestyksekkäästi 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa muun muassa paralympialaisissa. Saavutin maalipallossa tavoitteet, joita kohden olin lapsena päättänyt pyrkiä. Näytin itselleni ja ehkä muillekin, ettei vamman tai sairauden tarvitse estää isojakaan asioita.

Urheilijana ymmärsin lihashuollon merkityksen, joten kouluttauduin urheiluhierojaksi ja kuntohoitajaksi. Teen työtäni yrittäjänä.

Omaan kehooni urheilu jätti jäljet, joita on korjattu esimerkiksi tekonivelillä. Minua on operoitu olkapäästä varpaisiin ainakin kymmenen kertaa.

Vammani kertovat eletystä, minulle onnellisesta elämästä. Niiden ja sairauteni hyväksyminen on ollut eheytymiseni lähtökohta, vaikka siihen kului vuosia.

Alussa esimerkiksi piilotin valkoisen keppini romulaatikkoon. Aikuisena ymmärsin, että on turha rimpuilla sellaisia asioita vastaan, joille ei voi mitään.

Vahva näkömuisti kantaa

Poikani syntyi vuonna 2000. Hänen kasvonsa ovat viimeinen näkömuistoni.

Niitä ihastelin noin puolen senttimetrin laajuisella näkökentällä. Liitto hänen äitinsä kanssa päättyi eroon.

Nykyistä puolisoani Merviä en ole koskaan nähnyt.

Enää en erota valon ja pimeän vaihtelua. En kuitenkaan mieti, millaista elämäni olisi näkevänä. En edes haluaisi nähdä, en ainakaan ihan kaikkea.

Maailmassa kun tapahtuu niin paljon rumia ja julmia asioita.

Liikun muistini, muiden aistieni ja ulkona opaskoirani Masin avulla. Masi on jo kolmas koirani.

Olen tehnyt heikkoudestani vahvuuden. Näön heikkeneminen on vahvistanut kuulo-, haju- ja muita aistejani niin, että tunnen ja koen monet asiat varmasti näkevää syvällisemmin: iho ja kosketus ovat voimakkaita viestejä.

Sitä paitsi näkömuistini on vahva. Kun tunnen meren tuoksun, näen meren mielessäni sellaisena kuin lapsena. Se on tyyni, kuten minäkin.”

Juttu on julkaistu ensikerran Seurassa 6/2018.