Ville sai omaishoitajien vertaistukiryhmästä apua: ”Ensimmäistä kertaa kuulin, että myös omaishoitaja saa väsyä. Ja että kaikki tunteet ovat sallittuja.”

Ville:

Siitä on nyt 14 vuotta. Olimme olleet vaimoni kanssa naimisissa lähes 30 vuotta, tasavertaisina kumppaneina. Yhtenä yönä kaikki muuttui.

Heräsin siihen, kun vaimoni käsi osui holtittomasti minuun. Hänen puheensa oli kummallista. Soitin ambulanssin.

Vaimo oli saanut aivoinfarktin. Ajattelimme ensin, että selvisimme säikähdyksellä.
Hoidon seurauksena hän sai aivoverenvuodon, joka olikin sitten vakavampi asia.

Kolmen kuukauden kuntoutuksen jälkeen puoliso palasi kotiin pyörätuolissa. Ja minusta tuli hänen omaishoitajansa.

Pirjo:

Tarinasi on koskettava, ”kohtalo” iski yllättäen.

Teidän kummankin roolit muuttuivat kertaheitolla. On ymmärrettävää, että ensimmäisinä kuukausina mielialasi vaihtelivat aallonpohjasta toiveikkuuteen.
Kuntoutumiseen satsaaminen on kovaa työtä. Samalla sinun täytyi pitää epätoivon ajatukset kurissa. Jouduit vain yrittämään eteenpäin.

Rutiinit uusiksi

Ville:

Muutos oli valtava. Olimme eläneet ihan tavallista lapsettoman pariskunnan elämää.

Kaikessa rinnallani kulkenut vaimo muuttui yhdessä yössä avuttomaksi.

Arki piti laittaa kokonaan uusiksi. Opettelin laittamaan ruokaa. Olen yksityinen ammatinharjoittaja, joten pystyin järjestelemään työni uudelleen.

Lopetin asiakassuhteita. Rajasin työmatkat minimiin. Onneksi en luopunut työstä kokonaan.

Minulle oli päivänselvää, että otan vastuun vaimon hoidosta kotona. Olimmehan luvanneet olla toistemme tukena, myötä- ja vastoinkäymisissä.

Ensimmäiset vuodet menivät uuden opettelussa. Ei ollut aikaa miettiä omaa jaksamista. Ihminen sopeutuu lähes kaikkeen, kun on pakko.

Pirjo:

Vaimosi kotiuduttua uusi todellisuutenne avautui kokonaan.

Omaishoitajaksi ryhtyminen on monelle itsestäänselvyys, kuten sinullekin. Sitä ei kyseenalaisteta, vaan pintaan nousee ajatus siitä, että kaveria ei jätetä.

Kaikki eivät silti kykene omaishoitajaksi. Siihen tarvitaan sitkeyttä, luovuutta, kekseliäisyyttä, hoksaamista ja jaksamista. Näitä sinulta on löytynyt.

Eniten minua kosketti se, että hoidit vaimoasi vuosia käytännössä lähes yksin. Ei ihme, että omaishoitajan taakka alkoi kertyä sinulle. Olisit kenties jo tuolloin tarvinnut tukea.

Minna Alanko

Henkinen yhteys katkesi

Ville:

Vaimoni oli pitkään pyörätuolissa, koska hänen vasen kätensä ja jalkansa olivat halvaantuneet. Puhe ja muisti säilyivät suhteellisen hyvin, mikä helpotti kommunikointiamme.

Raskainta oli, että vaimo muuttui eri ihmiseksi. Henkinen yhteytemme katkesi.

Olenkin sanonut, että olen vähän kuin toista kertaa naimisissa. Rakastan kovasti tätä nykyistäkin vaimoa, mutta välillä on ikävä sitä ensimmäistä.

Tilanteen hyväksymiseen meni henkisesti vuosia. Minulla oli nyt kotona aikuinen lapsi. Sain lapsettomana puolisona kokea, mitä lapsen kasvatus on.

Jouduin tutustumaan tuttuun ihmiseen uudelleen. Piti opetella, mitä hän pystyi käsittelemään ja millä nopeudella omaksumaan asioita. Se oli hämmentävää.

Pirjo:

Omaishoitajuudessa rankimpia kokemuksia on yksinäisyys. Se kumpuaa siitä, että fyysisesti edelleen läsnä oleva läheinen ei olekaan enää se entinen. Eikä parisuhdettakaan enää ole.

Se, mikä ennen oli yhteistä ja jaettua, jääkin nyt vain yksin koettavaksi ja kannettavaksi.

Kuvaat sitä hyvin.

Fyysinen taakka omaishoitajuudessa jää usein varjoon tämän psyykkisen yksinäisyyden, surun ja hämmennyksen kokemuksen rinnalla.

Henkinen uupumus

Ville:

Shokkivaiheen jälkeen omat tunteet alkoivat nousta pintaan. Välillä ahdisti enemmän, välillä vähemmän.

Tuli ajatuksia, että tässähän menee puolisoa hoitaessa oma elämä hukkaan. Sitten tuli perään morkkis siitä, ettei noin saa ajatella.

Koin myös surua kumppanin menettämisestä. En ollut tottunut avautumaan asioistani ulkopuolisille, joten yritin käsitellä kaikkea itsekseni.

Väsymys tuli mukaan pikkuhiljaa. Ensin tunsin fyysistä riittämättömyyttä ja väsymystä. Yöunet jäivät vähäisiksi.

Onneksi sain apua omalääkäriltä ja vaimon sukulaisilta, jotka ottivat hänet välillä kylään, jotta sain huilata.

Sitten tuli henkinen väsymys. Kun oikein ahdisti, yritin soittaa kriisipuhelimeen. Pahin ahdistus meni yleensä ohi, kun kuuntelin varatun puhelimen tuuttaamista.

Pirjo:

Sinulla oli korkea kynnys hakea apua. Noina vuosina saamasi tuki oli vähäistä.

Ehkä ”Talvisodan henkeen” et sitä kovin helposti pyytänytkään. Meidän suomalaisten ihanne on pärjätä yksin. Omia asioita ei levitellä toisille.

Ikävää, että kun vihdoin soitit kriisipuhelimeen, siellä soi vain tuut-tuut. Hyvä kuitenkin, että osasit kääntää sen positiiviseen suuntaan.

Apua vertaistuesta

Ville:

Hoidin vaimoa viitisen vuotta kotona yksin ja ilman tukea. Siivoojan sentään tilasin jo alussa.

Yhtenä päivänä olin vaimon kanssa allaskuntoutuksessa. Siellä toisen kuntoutujan vaimo kysyi minulta, olenko vaimoni omaishoitaja.

Siitä lähti uusi vaihe.

Omaishoitajanainen kertoi minulle konkariryhmästä, joka toimii pitkään puolisoaan hoitaneiden vertaistukiryhmänä. Menin kokeilemaan. Huomasin, että muillakin on samoja ongelmia. En ollut enää asian kanssa yksin.

Ensimmäistä kertaa kuulin, että myös omaishoitaja saa väsyä. Ja että kaikki tunteet ovat sallittuja. Ja että apua voi saada.

Pirjo:

Hatunnosto omaishoitajalle, joka osasi tarttua, kysyä ja kohdata sinut. Kokemukseni mukaan vertaistuki on parasta tukea.

Asiantuntija-apua tarvitaan, mutta vertaistuki on se, joka aukaisee luukun kokemukseen.

Sinne, missä kätketyt, kielletyt, kaoottiset ja usein ristiriitaisetkin tunteet ovat. Ne ovat luonnollisia ihmisen kokemuksia.

”Omaishoitaja saa väsyä” -lausahduksen voi ymmärtää monella tapaa. Positiivisena kokemuksena se oli sinulle lohduttavaa. Uskalsit tunnustaa väsymyksesi.

Uupuneesta omaishoitajasta ei ole kenellekään hyötyä. Usein väsymyksen taustalla ovat omaishoitajan omat vaatimukset, syyllisyyden ja häpeän tunteet, jotka piiskaavat ylisuorituksiin.

Vertaistukiryhmä on oiva paikka löytää realistisempia tavoitteita, toisten tuen ja kokemuksen turvin.

Huumori selviytymiskeinona

Ville:

Vertaistuesta tuli minulle iso asia.

Ryhmissä puhutaan avoimesti väsymisestä ja omasta jaksamisesta. Siellä otetaan esiin myös negatiivisten, jopa kiellettyjen tunteiden käsittely.

Ja ennen kaikkea uskalletaan ottaa huumori selviytymiskeinoksi.

Olin yli kymmenen vuotta niin sanottu paperiton omaishoitaja. Vasta pari vuotta sitten sain virallisen omaishoitajan statuksen.

Heitin jo joskus kauan sitten hakemuksen sisään, mutta se hylättiin sillä perusteella, että vaimo ei tarvinnut tarpeeksi hoitoa.

Vaimoni on minua kahdeksan vuotta vanhempi. Hänen muistinsa ja liikkumisensa huononevat koko ajan. Tässä vaiheessa ikäero tuntuu.

Pirjo:

Jokaisen omaishoitajan tulisi selvittää ja hakea kaikki mahdolliset lakisääteiset tuet ja avut. Ja myös selvitettävä taustat, jos hakemus on hylätty. Näistä yleensä parhaiten on selvillä alueen sosiaalityöntekijä.

Meillä on hieman kielteinen suhtautuminen sosiaalityöntekijöihin. Ei haluta myöntää, että on oltu ”sossun” asiakkaina. Nämä tuet eivät kuitenkaan ole sosiaaliapua, vaan laissa säädettyjä palveluja.

Yleisesti voisi sanoa, ettei tukia ole tarjolla liikaa. Yhteiskunta hyötyy omaishoitajien työpanoksesta, joten tuista ja avusta ei kenenkään kannata kantaa syyllisyyttä.

Minna Alanko

Tervettä itsekkyyttä

Ville:

Jaksan nyt paljon paremmin. Olen oppinut olemaan terveen itsekäs.
Kun vaimon laitoshoidon kriteerit täyttyvät, voin laittaa hänet sinne suuremmitta omantunnon tuskitta.

Parisuhteen muutos hoitosuhteeksi on vaikuttanut myös intiimisuhteeseemme miehenä ja naisena. En ole silti koskaan harkinnut eroavani.

En ajattele enää, että elämäni olisi mennyt hukkaan. Olen kasvanut ihmisenä.

Ennen vaimon sairastumista elämämme oli mallillaan. Oli kuitenkin tunne, että tässäkö tämä oli. Nyt elämään on tullut pysyvä merkitys.

On tärkeää, että minulla on myös omaa elämää.

Saan voimavaroja kodin ulkopuolisista harrastuksista. Toimin paikallisen omaishoitajayhdistyksen puheenjohtajana. Yksi tapa pitää huolta itsestä on pitää huolta toisista.

Pirjo:

Tärkeimmän ohjeeni sanoitkin jo itse: uskalla olla terveen itsekäs.

Olet saanut selvitettyä elämääsi liittyviä merkityksiä: olla rakastava aviopuoliso vaikeasti vammautuneelle vaimollesi, mutta samalla nähdä oma arvosi ja merkityksesi. Et voinut itse vaikuttaa tilanteeseesi, mutta löysit mahdollisuuden vaikuttaa omaan ja vaimosi elämään etsimällä aivan uudenlaisia ratkaisuja.

Sinulla on jo vahva näkemys tulevaisuudesta. Olet löytänyt myös uuden tehtävän. Pystyt kokemuksesi ansiosta auttamaan muita omaishoitajia.

Olet kulkenut pitkän tien. Olisiko se ollut erilainen, jos olisit löytänyt vertaistukiryhmän aikaisemmin?

Asiantuntijana vanhuspsykiatri, psykoterapeutti Pirjo Juhela.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 4/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti