Auschwitzista selvinnyt Marceline: ”Rasismi on palannut Eurooppaan samassa hengessä kuin 60 vuotta sitten”

Tuhoamisleireiltä selvinnyt Marceline Loridan-Ivens näkee nykyajassa paljon samaa kuin Hitlerin Saksan orjuuttamassa Euroopassa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Entinen keskitysleirivanki Marceline Loridan-Ivens nimettiin 2015 Ranskan vuoden naiseksi. Hänet tunnetaan paitsi uutuuskirjastaan myös Kaukoitää ja Birkenaun tuhoamisleiriä käsittelevistä elokuvista.

Tuhoamisleireiltä selvinnyt Marceline Loridan-Ivens näkee nykyajassa paljon samaa kuin Hitlerin Saksan orjuuttamassa Euroopassa.
(Päivitetty: )
Teksti:
Hannu Toivonen

Hän oli tuskin 15-vuotias nuori nainen joutuessaan natsien tuhoamisleirille talvella 1944.

Auschwitz-Birkenaun kaasukammioiden ja polttouuneissa palavien ruumiiden käry leijailee vielä 71 vuoden jälkeenkin hänen sieraimissaan.

”Savupiipuista noussut polttouhrien ja palavan ihmislihan haju ei poistu sieraimistani koskaan”, 87-vuotias Marceline Loridan-Ivens sanoo kotonaan Pariisissa.

Hitlerin Saksan miehittämästä Ranskasta hänet passitettiin kohti Birkenauta Ranskan viranomaisten avustuksella. Marceline – silloiselta sukunimeltään Rosenberg – lähetettiin karjavaunuissa matkaan yhdessä isänsä, puolalaissyntyisen juutalaisen, Shloime Rosenbergin, kanssa.

Auschwitzin puolelle joutunut isä oli Marcelinelle Jumalasta seuraava, enemmänkin.

”Olin isän rakas pikku tyttönen vielä 15-vuotiaanakin”, hän kuvailee.

Kun Marceline joukkoteurastuksen keskellä sattumalta kohtasi leirillä isänsä ja lysähti hetkeksi hänen syliinsä, saksalainen SS-mies hakkasi hänet ja haukkui likaiseksi juutalaishuoraksi.

Isä huusi kauhistuneena katsoessaan hakkaamista:

”Hän on minun tyttäreni.”

Tatuointi käsivarressa

Marcelinen pysäyttävä, vain runsaat satasivuinen kirja Isä, et koskaan palannut (Gummerus) on ilmestynyt juuri suomeksi. Sitä on kiitelty vuoden kauneimmaksi kirjaksi, joka ammentaa myös vihasta ja tuskasta, noista Eurooppaa ja maailmaa lietsoneista ja nykyään taas voimistuvista elementeistä.

”En väitä, että uutta holokaustia – juutalaisten kansanmurhaa – valmisteltaisiin jälleen, mutta rasismi, muukalaisviha ja juutalaisvastaisuus ovat pelottavasti kasvamassa. Kuka olisi vielä vuosi sitten uskonut, mitä todistamme tänään?” hän kysyy keskellä Pariisia.

Auschwitz-Birkenaun vankinumeroiden sarja 78750 seuraa häntä tatuoituna hänen vasemmassa käsivarressaan.

”Siinä se on edelleen”, hän toteaa ja kohottaa hihaansa. Hymyilee samalla monimielisesti.

Tapaamisen aloittanut kädenpuristus on pieni ja hento. Fyysiseltä olemukseltaan hän on vielä vähäisempi kuin saattoi kuvitella, mutta samalla henkisesti luja niin kuin maaäiti itse.

”Tuhoamisleirillä tein kaikkeni pysyäkseni hengissä ja voitin. Vapauduttuani yritin riistää itseltäni hengen, kunnes ryhdyin taisteluun mitättömyyttäni vastaan. Olen edelleen katkera siitä, että isä jäi natsien leireille ja muut perheenjäseneni tekivät itsemurhan. Olisi ollut parempi, että isä olisi palannut, minä kuollut.”

Marceline katsoo kauas ja sen jälkeen alas.

”Jokainen käsittää, että perhe tarvitsee enemmän isää kuin yhtä lapsistaan.”

Syyllisyys vapaudesta

Tuhoamis- ja keskitysleirien kauhujen perintönä tuska ja kivut täyttävät yhä kehon. Marcelinelta meni myös vuosia, ennen kuin hän tottui yöpymään vuoteessa patjan päällä.

”Ilmiö oli keskitysleirivangeille yleinen. Syöpäläisten ahdistelemina me olimme tottuneet makaamaan kylmällä laverilla tai lattialla. Parakeissa kaikki kääntyivät tilanahtauden takia yhtä aikaa, vierustoverit hohkasivat lämpöä. Vapaudessa patjat ja peitteet loivat levottomuutta ja epävarmuutta.”

Hänen jalkansa paleltuivat tuhoamisleirillä niin, että varpaat ovat edelleen tunnottomat.

”Mutta en ole luovuttanut elämästä, vaikka varpaiden tunto ei enää koskaan palaakaan. Se on vaivoistani pienimpiä”, hän sanoo.

Niska oli pitkään täynnä jälkiä SS-miesten kepiniskuista. Raivoisat hakkaamiset olivat yllättäviä, mutta aina ne toistuivat. Jalkoihin ja käsiin jäi lähtemättömiä arpia, haaleita renkaita tulehduksista ja keskitysleirejä riivanneista kulkutaudeista.

Vain hiukset, kähärät ja kiharat kutrit, joista hän jo lapsena kuuli kunniansa, ovat kuin ennen.

Entä pienen naisen vartalo?

”Kymmeniä vuosia leirien jälkeen huomasin ajattelevani peilin edessä, että minun on pysyttävä laihana ja hoikkana, kun uhreja seulotaan. Auschwitz-Birkenaun kuolemantohtori Josef Mengele jakoi meidät yhä uudelleen riveihin, joista toinen johti kaasukammioon ja toinen orjatyöhön.”

Kuten Marceline toteaa kirjassaan, kaikkien naisten kuukautiset olivat loppuneet leirillä. Luonnon biologia suoritti tehtäväänsä helvetissäkin.

”Mitä mieltä äitiydessä olisi ollut? Vauvathan syöstiin heti kaasukammioon, olivat he sitten leiriin tulijoita tai siellä syntyneitä lapsia.”

Leirikokemusten jälkeen Marceline tunsi myös, että hänelle on parasta olla hankkimatta koskaan omia lapsia.

”Vapautumisen jälkeen tunsin suurta syyllisyyttä siitä, että selvisin. Vei paljon aikaa, ennen kuin pystyin tekemään sovun itseni kanssa.”

Varoitus tulevasta

Vapaudessa Marceline alkoi lopulta ahmia sitä elämää, jota kutsuttiin normaaliksi. Eräässä vaiheessa hän kätki jopa keskitysleirinumeronsa. Antisemitismi eli katolisessa Ranskassa yhä vahvana.

Hän meni naimisiin, erosi ja oli myöhemmin aviossa tunnetun hollantilaisen dokumenttiohjaajan, Joris Ivensin, kanssa.

”Ehkä isä ei olisi hyväksynyt kaikkia valintojani. Mutta en tiedä. Luulen, että hän olisi ollut lempeä. Olimmehan vasta tutustumassa toisiimme, kun tuhoamisleirit erottivat meidät lopullisesti.”

Vieläkö hengissä selvinnyt tytär vaihtaisi osia murhatun isänsä kanssa?

”Vastaukseni on selvä: kyllä. Jos isä olisi palannut, veljeni ja siskoni tuskin olisivat tehneet itsemurhaa. Sen ajan normien mukaan isä oli perheenpää, johon verrattuna yksi monesta lapsesta oli suhteellisestikin aivan eri asia. Isän olisi kuulunut palata mieluummin kuin minun, se on aivan selvää. Tunne elää minussa ja on minua rakentanut.”

Marceline kuvailee saman tuntemuksen liittyvän paluuseen helvetistä ja paikan etsimiseen vanhassa, mutta samaan aikaan uudessa perheessään. Se ei ollut mutkatonta. Samalla hän korostaa olevansa ihminen, joka elää ennen kaikkea vallitsevassa todellisuudessa.

”Nykyisyyden nähdessään isä olisi varmasti onneton. Äärioikeistolaista liikehdintää, hurmoksellista kansallishenkeä ja voimistuvaa juutalaisvastaisuutta. Rasismi on palannut Eurooppaan jopa samassa hengessä kuin 60 vuotta sitten.”

Marceline katsoo kartalle. Muukalaisvastaisuus on kasvussa monessa maassa; paitsi Ranskassa myös Unkarissa, Puolassa, Saksassa, Hollannissa, Tanskassa ja – Suomessa. Poliittinen äärioikeisto on osa valtajärjestelmää, katupartiot marssivat, historiapainotukset muuttuvat. Avointa fasismia esiintyy.

”Minua hämmentää se lempeys, jolla myös islamiin joskus suhtaudutaan. Toisinaan muslimit käyttäytyvät muita kohtaan samalla alkukantaisella ja keskiaikaisella tavalla, jolla vallanpitäjät itse lähestyvät erilaisuutta. Tämä helläkätisyys on varmaan sen seurausta, että islam yhä hallitsee niin suurta osaa öljystä.”

Hyssytteleekö Ranska?

Marceline viittaa Pariisin islamistiterroristien iskuihin. Suureksi osaksi ne kohdistuivat Ranskan juutalaisvähemmistöön. Se on palauttanut hänen mieleensä natsien huudot keskitysleireiltä.

”Terroristit komentavat taas Pariisissa: kuolema juutalaisille! Sodan jälkeen Eurooppaan palanneiden juutalaisten legendaariset keskustelut ovat uudelleen ajankohtaisia: eivätkö he koskaan anna meille anteeksi sitä, minkä he itse tekivät meille.”

Marcelinen mielestä ei ole sattumaa, että Jerusalemin islamilainen suurmufti Amin Al-Hussein oli toisen maailmansodan aikana natsi-Saksan liittolainen ja Hitlerin apuri.

”Sattumaa ei liioin ole, että vain arabimaista ei tehdä tutustumiskäyntejä Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille.”

Viimeistään tammikuun 2015 terrori-isku vasemmistoradikaalin ja ateistisen pilalehden Charlie Hebdon toimitukseen amputoi Marcelinen mielenrauhan. Islamistien iskussa kuoli 12 lehden työntekijää, suuri osa heistä ranskanjuutalaisia.

Perään seurasi hyökkäys eteläpariisilaiseen juutalaisten kosher-marketiin, jossa loppunsa kohtasi neljä ihmistä.

”Miten vähän Ranska onkaan tehnyt näiden iskujen jälkeen. Se järkyttää minua. Ei ole myönnetty tai tunnustettu, että varsinkin kosher-kaupassa oli kysymys juutalaisvastaisesta teosta.”

Sekä vasemmistolaiseksi että uskonnottomaksi leimautunut Marceline muistuttaa, että hänkin kannattaa itsenäisen, arabialaisen Palestiinan valtion muodostamista.

”Mutta sillä edellytyksellä, että Palestiina hyväksyy Israelin olemassaolon oikeutuksen.”

Seuraava terrori-isku?

Kaiken nähnyt nainen tietää hyvin, etteivät hänen ajatuksensa ole poliittisesti täysin muodikkaita.

”Terrori-iskut Bataclanin rock-konserttiin ja ulkoilmakahviloihin sekä jalkapallostadionille marraskuussa 2015 todistivat viimein, että kysymys on myös hyökkäyksestä kristittyjä ja koko länsimaista kulttuuria vastaan. Tämä olisi mielestäni tunnustettava selkeästi.”

Bataclanin murhenäytelmä oli Marcelinen mielestä vääjäämättä odotettavissa, vain ajan kysymys. Ylidiplomaattinen ilmanala rohkaisi iskua.

”Mitä seuraavaksi tapahtuu? Onko syytä uskoa, että asiat ovat hallinnassa? Pelkään, etteivät ole, toivottavasti olen väärässä.”

Lähi-idästä Eurooppaan suuntautuvaa pakolaisaaltoa seuratessaan hän on tullut ajatelleeksi Euroopan eri maiden juutalaisväestöjä ennen niiden tuhoamista.

”Eivät juutalaiset pääsääntöisesti lähteneet suinkaan karkuun, vaan taistelemaan omien kotimaidensa puolesta. Toki uskon, että Lähi-idän pakolaisten joukossa on apua tarvitsevia ihmisiä, mutta aina niin ei ole. Nuoriin miehiin voi kuulua myös muita.”

Pikkutyttö hengiltä

Iäkäs nainen sanoo, että hänellä on pitkä muisti. Hän muistaa keskitysleiriaikansa kirkkaasti, myös havahtumisensa siihen, miten hän ei enää muistanut oman äitinsä kasvonpiirteitä.

”Sekasorto täytti mielen, ainoa tarkoitus oli pysyä hengissä, kun tulevaisuus kesti viisi minuuttia kerrallaan.”

Kirjassaan hän kertoo julmista kokemuksista ja kohtauksista. Ne täyttyivät väkivallasta.

Kuitenkin päällimmäisenä, pohjavireenä ainakin, teoksessa on rakkaus murhattua isää ja ihmisyyttä kohtaan.

”Menetin 50 lähisukulaistani kaasukammioihin, kuolemanmarsseille, leireihin, itsemurhissa. Tuskin ketään jäi. Myös muut henkiin jääneet juutalaiset olivat menettäneet kaikkensa, kuusi miljoonaa rakastaan”, hän sanoo.

Tätä Marceline sanoo ajattelevansa joka päivä.

Yksi kirjan liikuttavimmista kohtauksista on tilanne, jossa 15-vuotias Marceline tajuaa osallistuvansa hänen kanssaan samaa perunalaatikkoa kantavan, pienen vapisevan tytön tappamiseen.

”Perässäni tullut SS-mies hakkasi minua niskaan, jotta kulkisin nopeammin, mutta en voinut, koska pieni tyttö ei jaksanut enää kävellä. Sain yhä uusia iskuja niskaani, kuulin olevani likainen juutalainen, astuin lopulta eteenpäin, silloin tyttö kaatui maahan, ja karjuva SS-mies teki hänestä selvää kiväärinperällään. Samalla kiväärillä hän oli hakannut minua.”

Marceline sanoo kantavansa yhä vastuuta pienen tytön kuolemasta.

”Mutta syyllisyyttä en tunne. Syyllisiä olivat SS-miehet, enkä toivo, että sellaiset tavat palaavat tänne enää koskaan.”

Hänet tunnetaan pystypäisenä dokumenttifilmien tekijänä, muun muassa Birkenaun tuhoamisleiristä ja Vietnamin sodasta. Hän on istunut juhlagaaloissa kuninkaallisten ja päättäjien rinnalla. Viime vuonna hänet nimitettiin Ranskan vuoden naiseksi 2015.

Silti eniten hän uskaltaa toivoa, niin ateisti kuin onkin:

”Jospa saisin isän vielä takaisin.”

X