Huiviin pukeutunut feministi Maryan Abdulkarim: ”Olin aina se pieni somalityttö, jolta odotettiin nöyryyttä”

Maryan Abdulkarim on kantaa ottava naisasianainen. Lapsena hän oli villi poikatyttö, joka oppi tasa-arvon kotoa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Maryan Abdulkarim muistaa, kuinka lukion psykologian tunnilla opettaja pyysi piirtämään menestyvän ihmisen. Yhdeksän kymmenestä piirsi miehen, jolla on salkku.

Maryan Abdulkarim on kantaa ottava naisasianainen. Lapsena hän oli villi poikatyttö, joka oppi tasa-arvon kotoa.
(Päivitetty: )
Teksti:
Miikka Järvinen

Maryan Abdulkarim on tuttu kasvo ja ääni maahanmuuttokeskusteluista. Hän on hijabiin pukeutuva hengellinen muslimi – sekä eronnut kahden lapsen äiti, feministi ja Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtaja.

”Valtaväestöltä on tullut kommentteja, että miten sinä voit olla sekä muslimi että feministi. Jotkut naiset ovat lähettäneet sähköpostia, että jos sinä olet feministi, niin minä irtisanoudun feminismistä. Palaute on välillä rankkaa, mutta se menee roskapostiin.”

Abdulkarim sanoo olevansa ristiriitainen ihminen, mutta ei suinkaan aina vihainen. Hänen tavoitteenaan on tehdä yhteiskunnan eriarvoistavat rakenteet näkyviksi.

”Tutkimukset osoittavat, että työelämän lasikatto on olemassa. Naiset tienaavat vähemmän kuin miehet”, Abdulkarim sanoo.

”Sama pätee etnisiin vähemmistöihin. Meillä on arkkitehteja, jotka ajavat bussia, koska eivät pääse koulutustaan vastaavaan työhön.”

Siksi Abdulkarimin mukaan valkoihoisen miehen on syytä olla tietoinen siitä, että on valkoihoinen mies. Valkoihoinen mies joutuu elämässään harvoin samanlaisiin tilanteisiin kuin tummaihoiset ihmiset – tai naiset.

Kaikki ei ole huonosti

Feminismi merkitsee Abdulkarimille sitä, että kaikki yhteiskunnassa ovat yhdenvertaisia.

”Se on sitä, että erilaiset todellisuudet tulevat huomioiduksi. En minäkään tiedä, millaista on olla valkoinen heteromies. Minulla ei ole sitä kokemusta.”

Useimmilla meistä on myös etuoikeuksia. Tällä Abdulkarim tarkoittaa, että ihminen on joillakin elämänsä osa-alueella paremmassa asemassa kuin joku toinen.

”Minä olen toimintakykyinen ihminen. Liikuntarajoitteinen henkilö taas ei ehkä pääse viidenteen kerrokseen ilman hissiä. Hänen elämäänsä liittyy paljon rajoitteita, joita minun ei tarvitse murehtia.”

Abdulkarimin mielestä kaikkiin meistä kohdistuu vääryyksiä ja toisaalta kaikki meistä ansaitsevat parempaa.

”Minun olisi helppo mennä mukaan uhrimentaliteettiin. Olen musta, muslimi ja syrjinnän kohde.”

”Olen kuitenkin toimintakykyinen ja koulutettu ihminen, joka saa näkyvyyttä mediassa – nämä kaikki ovat etuoikeuksia, jotka tiedostan puuttuessani epäkohtiin. Jos unohdan ne ja valitan, että Suomessa kaikki on huonosti, on se epärehellistä.”

Sydän Tampereella

Mogadishussa syntynyt Abdulkarim pakeni Somalian sisällissotaa perheensä kanssa. Hän tuli 7-vuotiaana Suomeen, asui ensin vastaanottokeskuksessa ja sen jälkeen Tampereella.

Vanhemmat kannustivat tytärtään opiskelemaan, myös silloin kun tämä aloitti työnteon 14-vuotiaana.

”Ensimmäiset omat tienestit tulivat mainosten ja ilmaisjakelulehtien jakamisesta. Vanhempani vastustivat työntekoani ja sanoivat, että se vaikuttaa koulunkäyntiin. Minun piti vakuuttaa, että ei vaikuta.”

Hinku työntekoon tuli siitä, että somalinuori joutui kokemaan olevansa erilainen kuin muut.

”Kasvoin ympäristössä, jossa minusta puhuttiin sosiaalipummina. Kuvittelin, että minun täytyy osoittaa ettei se pidä paikkansa. Oli narsistista kuvitella, että pystyisin yksin muuttamaan sen, mitä ihmiset puhuvat.”

Oman tietoisuuden käännekohdaksi muodostui yläasteella luettu afroamerikkalaisen rotuaktivistin Malcolm X:n elämäkerta.

”Tulin tietoiseksi juuristani. Tuntui, että palaset loksahtivat paikoilleen. Ymmärsin, miksi minuun suhtauduttiin eri tavalla. Että normit vaikuttavat enemmän siihen, miten minut nähdään kuin se, kuka minä olen.”

”Oli huojentavaa ymmärtää, että jos olen afrikkalainen, muslimi ja nainen, enkä sen takia täytä julkisen tilan normeja, se ei ole minun vikani.”

Koko lapsuuden vaivannut erilaisuuden tunne sai muotonsa. Sekin, miksi omat vanhemmat tuntuivat olleen tiukempia kuin muiden vanhemmat.

”Se oli oma kokemukseni. Koulussa odotettiin, että somalilapset ovat jotenkin kiltimpiä ja kunnioittavat vanhempiaan enemmän kuin suomalaiset lapset. Olin aina se pieni somalityttö, jolta odotettiin nöyryyttä. Vaikka oikeasti olin villi poikatyttö, joka kiipeili puissa, pelasi lätkää ja jalkapalloa.”

Omaa kansallista identiteettiä Abdulkarimin on hankala määritellä.

”Olen liian somalialainen ollakseni suomalainen, ja liian suomalainen ollakseni somalialainen. Olen ennen kaikkea tamperelainen. Se on ympäristö, missä olen kasvanut.”

Kotona oltiin tasa-arvoisia

Niin tasa-arvoisena ja yleissivistävänä kuin suomalaista koulujärjestelmää pidetäänkin, se ei opettanut sukupuolten välistä tasa-arvoa Abdulkarimille. Se tuli lapsuudenkodista.

”Minulla on kaksi veljeä, joita kohdeltiin kotona samalla tavalla kuin minua. Vanhemmat huolehtivat, että veljet siivosivat keittiön – minulta odotettiin samaa. Veljeni osaavat laittaa yhtä hyvin ruokaa ja siivota kuin minäkin”, Abdulkarim sanoo.

”En usko että minusta olisi tullut näin vahva feministi, jos kotona olisi ollut eri meininki.”

Feministinä nuori Abdulkarim ei kuitenkaan itseään pitänyt. Aate tuntui etäiseltä, keskiluokkaisten valkoisten naisten jutulta.

Naisasialiitto Unionin julkaiseman Tulva-lehden kautta Abdulkarim löysi valkoisia feministinaisia, jotka olivat kiinnostuneet sukupuolen ohella myös ihonvärin, uskonnon ja vammaisuuden vaikutuksista naisten arkeen.

”Löysin feminismin terminä vasta aikuisiällä. Tajusin, että jos haluan vaikuttaa yhteiskunnassa, sen termin käyttäminen vaikuttaa siihen, miten minua kuunnellaan.”

”Sukupuoli ei ole tasa-arvon ensisijainen tekijä. Tärkeitä ovat myös etnisyys, uskonto, yhteiskuntaluokka ja seksuaalinen suuntautuminen. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia.”

Äärioikeistolainen ilmapiiri

Suomalaisen yhteiskunnan Abdulkarim määrittelee rasistiseksi ja miesvaltaiseksi.

”On tutkimustietoa, että naisiin kohdistuu väkivaltaa, naiset tienaavat vähemmän kuin miehet ja että maahanmuuttajat työllistyvät huonommin rakenteellisten esteiden vuoksi. Päättävässä asemassa oleva mies on johtaja – nainen on naisjohtaja. Näistä asioista täytyy pitää meteliä.”

Rasismin näkyvin ilmenemismuoto tällä hetkellä on Abdulkarimin mielestä Suomen vastarintaliike.

”Rasismista on tullut suomalaisessa yhteiskunnassa salonkikelpoista. Keskustellaan maahanmuuttajista, heidän kulttuuristaan ja geneettisistä taipumuksistaan. Puhutaan siitä että he ovat jotenkin erilaisia kuin me.”

Turvapaikanhakijoihin ja vastaanottokeskuksiin kohdistetut polttopulloiskut ovat osa ilmiötä, josta Abdulkarim käyttää nimeä äärioikeistolainen ilmapiiri.

”Ruotsissa näitä iskuja on ollut valtavasti. Poliisi on määritellyt tekijät henkilöiksi, jotka kuuluvat äärioikeistolaiseen ilmapiiriin. He eivät välttämättä ole yhden organisaation jäseniä. Suomessa on nähtävissä samaa.”

Avoimempi tulevaisuus

Mutta Abdulkarim on kokenut myös avoimuuden lisääntyneen.

”Nykyään puhutaan asioista, joista ei aikaisemmin ole puhuttu. Myös media on kiinnostunut tasa-arvosta.”

Esimerkkinä on keskustelu, joka seurasi Saksan Kölnissä uutena vuotena tapahtuneita ahdistelutapauksia. Tekijöiksi on epäilty arabitaustaisia miehiä. Motiiveja on etsitty kulttuurisista tekijöistä.

”Mielestäni on ongelmallista, jos yksilöiden teoista laitetaan kulttuuri ja uskonto vastuuseen. Aikuinen on aina vastuussa omista teoistaan”, Abdulkarim sanoo.

”Kaikki kulttuurit tuomitsevat väkivallan ihmiskehoa kohtaan. Ajatus, että tekijöiden edustama kulttuuri olisi huonompi kuin eurooppalainen kulttuuri, on kulttuurirasismia.”

Positiivisena Abdulkarim pitää sitä, että naisiin kohdistuvasta ahdistelusta puhutaan.

”Toivon, että tämän jälkeen naisten on helpompi mennä puhumaan ahdistelusta poliisille. Edelleen vuonna 2016 naisia opetetaan, miten heidän pitää suojautua miehiltä”, Abdulkarim sanoo.

”Nainen joutuu kantamaan vastuun omasta koskemattomuudestaan. Jos jotain tapahtuu, kysytään mikä oli hameen pituus, olitko kännissä, missä liikuit ja mihin aikaan.”

Muutos parempaan näkyy kuitenkin uuden sukupolven asenteissa. Lasikaton hapertumista kuvaa vanha vitsi, jonka Abdulkarim kuuli lapsena:

”Isä ja lapsi ajavat autolla ja joutuvat onnettomuuteen. Heidät viedään sairaalaan. Kirurgi sanoo, että ’en voi leikata, tämä on minun poikani’. Kuka kirurgi oli?”

”Pienenä mietin kavereiden kanssa pääni puhki. Lopulta joku sanoi, että se on sen äiti. Oma poikani sanoi jo ennen kuin olin päässyt loppuun asti, että ’tietysti se on sen äiti!’ Näin se yhteiskunta muuttuu. Olen toiveikas.”

X