Tämä mies suojelee kansakunnan muistia - ja siihen kuuluvat myös merkityksettömät mainoslehtiset

Kansalliskirjaston johtajan Kai Ekholmin vastuulla on suomalaisen kulttuuriperinnön vaaliminen. Turhinkin mainoslehtinen voi olla tutkijan aarre. Näitä aarteita Ekholm nousi puolustamaan, kun kirjastoa uhattiin irtisanomisilla.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm ja Kansalliskirjaston sydän, upeasti restauroitu Kupolisali. Kirjaston peruskorjaus valmistui viime vuonna.

Kansalliskirjaston johtajan Kai Ekholmin vastuulla on suomalaisen kulttuuriperinnön vaaliminen. Turhinkin mainoslehtinen voi olla tutkijan aarre. Näitä aarteita Ekholm nousi puolustamaan, kun kirjastoa uhattiin irtisanomisilla.
(Päivitetty: )
Teksti: Milla Ollikainen

Kannessa oli piirros purjelaivasta. Kirjan nimi oli ytimekkäästi Laiva, alaotsikkona Katsaus laivan historiaan alkukantaisesta lautasta atomikäyttöiseen sukellusveneeseen.

Se teki suuren vaikutuksen teini-ikäiseen Kai Ekholmiin, joka harrasti pienoismalleja. Björn Landströmin kaunis ja kattava teos oli kuin museo koottuna yhteen kirjaan.

”Sen täydellisyys taideteoksena ja hakuteoksena oli järisyttävä”, Ekholm sanoo.

Nuori Ekholm ajatteli, että ”jollain tavalla” hänen elämänsä tulisi liittymään kirjoihin.

Puoli vuosisataa myöhemmin istumme Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan huoneessa pienen sivupöydän äärellä. Sen yläpuolelle on ripustettu kolme muotokuvaa, jotka esittävät tämän kansallisen instituution ensimmäisiä ylimpiä vartijoita, arvokkaita herroja nimeltä Porthan, Hartman ja Pipping.

Kai Ekholm on Kansalliskirjaston 33. ylikirjastonhoitaja. Hänen elämänsä on liittynyt kirjoihin ihan kaikin tavoin.

Kirjastouransa ohessa Ekholm on ollut kirjoittajana tai yhtenä tekijänä parissakymmenessä tietokirjassa, ja pari vuotta sitten hän debytoi dekkarikirjailijana. Toinen rikoskirja, Tähtisilmä, ilmestyi tänä keväänä. Sen yhtenä aiheena on 1980-luvun talouskasvu ja sen jälkeisen laman seuraukset.

Mutta viimeistään maaliskuun alussa Kai Ekholmin nimi tuli tutuksi muillekin kuin Kansalliskirjaston tai dekkareiden ystäville. Silloin Ekholm seisoi pienen myrskyn silmässä.

Hän oli puhaltanut sen liikkeelle itse.

Jottemme tyhmistyisi

Kansalliskirjasto on Suomen suurin ja vanhin tieteellinen kirjasto ja osa Helsingin yliopistoa. Kirjaston upea, Carl Ludvig Engelin suunnittelema rakennus sijaitsee pääkaupungin paraatipaikalla tuomiokirkon vieressä.

Vuonna 1843 käyttöön otetun rakennuksen peruskorjaus valmistui viime vuonna. Remontti oli itsenäisen ajan Suomen suurin restaurointityö; jo pelkästään kirjaston pääsalin kupolin konservointi halkeamien korjauksineen oli valtava urakka.

Remontin valmistumista juhlistettiin yleisötilaisuudella 1. maaliskuuta 2016. Juhlapäivänä kirjasto oli otsikoissa kuitenkin toisesta syystä.

Nykyisen hallituksen rajut koulutus- ja sivistysleikkaukset olivat viemässä Kansalliskirjaston reilusta kahdestasadasta työpaikasta peräti viisikymmentä, joista yli puolet irtisanomalla.

Se ylitti Ekholmin sietokyvyn. Hän ilmoitti, ettei suostu irtisanomisiin.

Ekholmin ylle oltiin välittömästi sovittamassa sankarin viittaa. Opiskelijoiden mielenosoituksessa kuultiin iskulauseita, joissa vaadittiin kaikkia etsimään sisältään ”pieni kaiekholm”.

Ekholmin ulostulolla oli kuitenkin paljon painavampi peruste kuin siitä syntyneen mediahuomion kerääminen. Hän tuntee syvää vastuuta suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisestä.

”Kansalliskirjaston jokainen neliö ja teos on lailla suojeltu. Minusta oli mahdotonta ajatella, että sen prosessit ja asiantunteva työvoima olisi erillinen osa tätä”, Ekholm sanoo.

Työvoiman vähentäminen vaikuttaa suoraan esimerkiksi siihen, millä vauhdilla Kansalliskirjasto pystyy digitoimaan Suomessa julkaistuja painotuotteita. Kirjaston digitointi- ja konservointikeskuksessa Mikkelissä on kuutisenkymmentä työntekijää.

Ekholm pitää erityisen tärkeänä, että itsenäisyyden ajan sanomalehdet saataisiin digitoitua ja siirrettyä verkkoon kaikkien ulottuville.

”Siten sellaiset poliitikot kuten Fagerholm, Virolainen ja Sorsa heräisivät eloon. Muuten me unohdamme ja tyhmistymme.”

Maaliskuun lopulla Kansalliskirjasto ja Helsingin yliopisto pääsivät molempia osapuolia tyydyttäneeseen neuvottelutulokseen. Sen yksityiskohdista kerrottiin julkisuuteen vain, ettei henkilöstöä tulla vähentämään niin paljon kuin alun perin oli tarkoitus.

Tapauksen saama huomio on poikinut Kansalliskirjastolle jo puolen tusinaa rahalahjoitusta ja ilmoituksia testamenttilahjoituksista. Kansalliskirjastolla on siis paljon ystäviä ja tukijoita, jotka ymmärtävät sen merkityksen.

Ei sovi silti vähätellä ihan tavallisia kylien ja pikkukaupunkien kirjastojakaan. Sellaisessa saattaa vaikkapa yksinhuoltajaduunarin poika lipsahtaa lukutoukaksi.

Autot ja vasarat vieraita

Lapsena Kai Ekholm vietti paljon aikaa yksin. Vanhempien eron jälkeen äiti ja poika asettuivat Riihimäelle, missä äiti toimi Osuusliike Ahjon myymälänhoitajana.

Kotona ei ollut autoa, mitä rassata, eikä juuri vasaraa kummempia työkalujakaan. Miesten maailmaksi mielletyt asiat jäivät Ekholmille vieraiksi.

Sen sijaan hänestä tuli ahkera lukija ja esteetikko. Kotia vastapäätä sijaitsi kaupunginkirjasto, missä työläisen lapsellekin oli avoinna koko maailma.

”Riksussa oli porvarilliset tehtaanomistajat, akateemiset ihmiset ja sitten me duunareitten kakarat”, Ekholm sanoo.

”Olen vasta paljon myöhemmin tajunnut, millainen tasa-arvon ja demokratian väline kirjasto on.”

Jo teini-ikäisenä Ekholm oli kahlannut läpi Ahot ja Gogolit. Toki käsissä kuluivat myös Aku Ankat ja Jerry Cottonit, joita Ekholm luki Lempi-tätinsä kanssa.

Kirjallisuuden, kirjastotieteen ja aikuiskasvatuksen opintojen jälkeen Ekholm työskenteli muun muassa yliopistonlehtorina ja Oriveden opiston kirjallisuuden opettajana. Hän korostaa tehneensä aikanaan myös kirjastovirkailijan työtä ennen valintaansa Jyväskylän yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitajaksi vuonna 1996.

”Olen oman palvelukseni kirjaston tiskillä tehnyt. En ole vain hypännyt vihreälle oksalle.”

Väitöskirjansa Ekholm teki kielletyistä kirjoista, ja sen edelleen täydentyvä laitos löytyy verkosta. Sensuuri- ja sananvapauskysymyksissä Ekholm on myös kansainvälinen asiantuntija.

Kielletyissä kirjoissa, eri aikoina eri tavoilla ilmenevässä tarpeessa sensuroida kirjoitettua tekstiä, tiivistyy jotakin olennaista koko Kansalliskirjaston tehtävästä.

Kulttuuriperintö on kansakunnalle niin perustavanlaatuinen asia, että sitä on läpi historian haluttu myös tuhota.

Siitäkin Ekholm on kirjoittanut.

Olemme liian lähellä

Kun natsit miehittivät Puolan, he alkoivat ihmisten lisäksi tuhota järjestelmällisesti kirjastoja. Puolan kansalliskirjasto menetti lähes koko kokoelmansa, 700 000 teosta.

Sodan jälkeen kirjaston raunioiden uumenista löydettiin kortistoluettelo sullottuna perunasäkkiin.

Sen avulla kansalliskirjaston kokoelma voitiin entistää – palauttaa kansakunnalle sen muisti.

Tästä, eikä yhtään vähemmästä, on kyse silloinkin, kun puhutaan Suomen kansalliskirjastosta.

”Kansalliskirjaston sisältämä muisti on monen sukupolven ja tekijän keräämää ja vaalimaa”, Kai Ekholm muistuttaa.

Sen sijaan ihmisen muisti on hirvittävän lyhyt.

Ekholm on koonnut kirjastojen tuhoamisen historiaa teokseensa Haavoittuneet kirjastot. Sen esipuheessa hän toteaa, että suhtautumisemme kirjastoihin on usein välinpitämätön; ne nousevat uutisiin vain vaikeuksissa. Ihmiset heräävät vasta, kun vaikkapa omaa lähikirjastoa ollaan lakkauttamassa.

Kansalliskirjastostakin tuli suuri uutinen, kun Ekholm kiinnitti median huomion sen perustehtävän vaarantumiseen.

Kansalliskirjaston kokoelmassa on yli kolme miljoonaa kirjaa ja kolme miljoonaa muuta julkaisua. Kokoelma ei käsitä vain kirjoja vaan myös muun muassa äänitteitä, karttoja, nuotteja ja julisteita.

Kirjaston tunnetuimpiin ja arvokkaimpiin teoksiin kuuluu esimerkiksi Ptolemaioksen Atlas vuodelta 1486. Mutta tämän päivän merkityksettömiltä tuntuvat mainoslehtisetkin ovat tulevaisuuden kulttuurihistoriaa. Siksi Kansalliskirjaston tavoitteena on säilyttää kaikki, mitä Suomessa julkaistaan.

Se ei ole täysin mahdollista muun muassa siksi, että osa painotuotteiden tai äänitteiden julkaisijoista ei ole tietoisia laista, joka velvoittaa toimittamaan vapaakappaleet Kansalliskirjastoon.

Mutta yhtä mahdotonta olisi puolueettomasti valita vain osa julkaisuista säilytettäväksi, sillä valistuneinkin arvioija katsoo omaa aikaansa liian läheltä.

”Kun teemme aineiston säilyttämisessä mahdollisimman täydellistä jälkeä, myöhemmät oivallukset tästä ajasta ovat mahdollisia kenelle vain.”

X