Antti Holma paljastaa: ”Minulla on heila joka satamassa”
Antti Holma on mielellään näkymätön yksityiselämässään. Arjessa saavat toistua samat asiat. Pysyvää parisuhdetta hän ei kaipaa, mutta on kiitollinen kokemastaan rakastumisesta.
Antti Holma ei halua jakaa arkeaan. ”Uskon kolmen peen periaatteeseen. Parisuhteesta, bileistä ja projekteista voi valita vain jonkun. Oma arkeni täyttyy projekteilla.”
Näyttelijä, kirjailija Antti Holma, 35, heittää kaikki sukkansa roskiin kerran vuodessa. Tilalle hän ostaa kymmenen paria samanlaisia uusia. Ne ovat mustia, kuten Calvin Kleinin t-paidat, joita hänellä on vaatekaapissa kaksikymmentä kappaletta.
Yksityiselämässä hän pukeutuu vain mustaan ja harmaaseen.
”Yritän olla näkymätön”, Antti perustelee.
On toinenkin syy. Samanlaisina säilyvät asiat helpottavat arkea, jossa työnkuva vaihtuu jatkuvasti.
Antti syö mielellään joka päivä samaan aikaan, samassa paikassa ja samaa ruokaa.
”Olen monomaanikko. Saan turvallisuuden ja onnen tunteita siitä, että asiat toistuvat.”
Pysyvään parisuhteeseen hän ei kuitenkaan usko.
Lapsuus
”Lapsuudenkoti oli Sonkajärvellä, missä isä toimi pappina ja äiti uskonnonopettajana. Olen heidän esikoisensa ja minulla on neljä pikkusiskoa.
Harrastin näytelmäkerhossa, kansalaisopiston savipiirissä, videokerhossa ja lauloin kuorossa. Tiistaisin pidin aamunavauksia koulun keskusradiossa. ’Antaa höyrytä’, minusta ajateltiin.
Olin sietämätön, äänekäs, röyhkeä ja erikoisuudentavoittelija. Ilmaisuhirviö. Hain huomiota, mutta se oli myös tapa pitää muut etäällä. Kun pitää tarpeeksi meteliä, kukaan ei pääse iholle.
En saanut turpaani eikä minua kiusattu, vaikka opetin koko koulua tanssimaan macarenaa Sonkajärvellä, joka on jääkiekkopitäjä. Minut pelasti se, että vanhempani olivat työssään pidettyjä. Oma kaveriporukkakin suojeli. Meitä oli viisi, joista yksi on edelleen ystäväni.
Seitsemännellä luokalla tunsin, että on päästävä pois. Tilasin Kallion lukion esitteen, jonka kannessa oli rastapäisiä, jännittävän näköisiä nuoria. Tiesin haluavani sinne.
Vanhemmat eivät asettuneet tielleni. Muutin Helsinkiin, sukulaisilta vuokrattuun asuntoon viisitoistavuotiaana.
Olen ihan nörtti. Lukion päättötodistuksen arvosanat olivat yhdeksän ja kymmenen. Filosofian kurssista olisin saanut kahdeksan, mutta pyysin sen sijaan pelkän suoritusmerkinnän.
Oma tie
En pitänyt teatterin tekemisestä lukiossa. Sen sijaan löysin kirjoittamisen. Kirjallisen ilmaisun opettaja Eva Havo kaivoi minusta esiin kirjoittajan kannustamalla kokeilemaan eri tekstityyppejä ja ihastumaan kieleen.
Lukion jälkeen suoritin siviilipalvelusta, kun minua pyydettiin mukaan Tikkurilan teatteriin. Voitimme harrastajateatterikisan, missä näin ylioppilasteatterilaiset. He olivat komeita, kauniita ja pitkiä, vähän pelottaviakin. Halusin olla yksi heistä ja pääsinkin joukkoon.
Sitä seurasi Teatterikorkeakoulu ja valmistumisen jälkeen neljän vuoden rupeama Kansallisteatterissa. Olen kokemuksesta kiitollinen. Nyt voin kuitenkin tunnustaa, että teatterimaailmaan sijoittuva esikoisromaanini Järjestäjä syntyi turhautumisesta, taidekentän tunkkaisuudesta ja kostonhimosta. Raivo on hyvä polttoaine, keskiluokkainen mukavuus ei liene synnyttänyt mitään koskaan.
En usko, että palaan teatteriin pitkään aikaan. Se on liian pitkäveteistä. Yksi houkutin tosin olisi se, että saisin näytellä ruotsiksi. Ennen Teatterikorkeakoulua aloitin yliopistossa pohjoismaisten kielten opinnot, sillä minusta piti tulla ruotsin kielen opettaja. Harmittaa, että se kielitaito on jäänyt käyttämättä.
Lähdin mukaan viihdeohjelma Putoukseen varmana, että turpaan tulee. Hahmostani Kissi Vähä-Hiilarista tulikin yleisön suosikki.
Olen ylpeä tekemistäni valinnoista, sillä ne eivät ole olleet helppoja tai yksinkertaisia. Velvollisuuteni on tehdä valinnat niin, etten pelaa varman päälle.
Olen ylpeä myös reilun kymmenen vuoden työkokemuksesta ravintola-alalla.
Aloitin baarityöt lukion jälkeen. Tiskin takana viettämieni iltojen vuoksi en usko ihmisten perimmäiseen hyvyyteen. Toisaalta eniten elämässäni olen nauranut baarivuoron jälkeen. Työkaverit olivat mielettömiä tyyppejä, jotka ymmärtävät elämän nurjankin puolen. Usein lähdettiin rimpsalle porukalla. Se oli villi nuoruuteni.
Valoa
Muutin Lontooseen vajaa kaksi vuotta sitten. Asun vajaan kymmenen neliön kokoisessa huoneessa, sillä en halua jäädä kiinni seiniin, tavaroihin tai paikkoihin.
Vuokrasin kokeeksi työhuoneen, mutta luovuin juuri siitäkin.
Minulla todettiin ihosyöpä vuosi sitten helmikuussa. En olisi hakenut kaksoisroolia elokuvasta Veljeni vartija ilman sitä. Olisin ajatellut, että tehtävä oli liian iso ja pelottava. Diagnoosi vahvisti tunnetta, että kannattaa tarttua tilaisuuksiin rohkeasti.
Ihosyöpä leikattiin koekuvausta edeltävänä päivänä. Nyt käyn kontrolleissa kolmen kuukauden välein kolme vuotta ja sen jälkeen puolen vuoden välein kaksi vuotta.
Olen hyvissä väleissä kuoleman kanssa, koska se on ollut läsnä elämässäni aina. Puolet suvusta kuoli, kun olin lapsi. Siskoille ostettujen juhlamekkojen piti sopia myös hautajaisiin.
Jos nyt saisin tietää kuolevani puolen vuoden kuluttua, olisin iloinen siitä, että olen saanut toteuttaa niin monia haaveitani. Kaikki on jo bonusta, sillä olen ehtinyt tehdä paljon.
Varjoa
Antti käy kuntosalilla neljä kertaa viikossa. ”En saa kuntoilusta samalla tavalla unohdusta kuin alkoholista, mutta voin paremmin, kun liikun. En ole joukkuepelaaja, vaan mieluummin pusaan yksin salilla.” ©TOMMI TUOMI/ OTAVAMEDIA
Ennen join kolme kaljaa, ennen kuin pystyin menemään bileisiin. Join joka päivä vähän ja usein lähdin viimeisenä jatkoilta. Yritin olla pakkomielteisesti ihmisten kanssa. Kuitenkin myös minussa lähtivät kapakoissa liikenteeseen kaikki demonit. Pelot, epävarmuus ja katkeruudet paisuivat mytyksi ja levisivät mustana visvana pöytään.
Lähes joka kerta kotiin palatessa oli paha mieli. Minua on helppo piikitellä, koska olen siirtynyt taiteesta viihteeseen. Olen herkkä ja tiedostamatta tai tarkoituksella ammutut nuolet osuvat perille.
Sitten pidin itseni kanssa palaverin.
Yksi oppiäitini on tietämättään Kirsti Paakkanen. Hän on sanonut, ettei tarvitse seurapiiriä ympärilleen. Sen lukiessani tajusin, että voin opetella olemaan hyörimättä yössä. Suomi on niin pieni maa, ettei täällä tarvitse olla baariviihdyttäjä, jos haluaa näytellä. Töitä saa muutenkin kuin kapakoissa juoksemalla. Voin antaa itselleni luvan olla erakko.
Haluan nauttia elämäni raakana. Enää en juo alkoholia, käy ulkona tai kuuntele jurrisia kollegoita.
Homous on asia, josta en mielelläni puhuisi, koska seksuaalisuus on hyvin yksityinen asia. Silti velvollisuuteni on olla aiheesta avoin. On väärin antaa ymmärtää, että homoseksuaalisuus pitäisi piilottaa.
Sydämellä
Nuorena odotin pelastajaa, jotakuta, joka vapauttaisi baaritöiltä, inhottavilta ohjaajilta ja epämiellyttäviltä työtehtäviltä. Joka veisi pois Suomesta, mielellään businessluokassa. Sitten pelastin itse itseni.
En ole ikinä haaveillut omasta perheestä tai parisuhteesta. En koe tarvetta jakaa arkeani kenenkään kanssa. Olemme vierailijoita toistemme elämissä. Jotkut ovat käymässä tunnin tai kaksi, toiset kolmekymmentä vuotta, mutta poistuminen tapahtuu aina jossain vaiheessa.
En ole yksinäinen, saan riittävästi läheisyyttä ja kosketusta. Minulla on heila joka satamassa ja parhaimmissa kaksi.
Olen rakastunut kerran, kahdeksan vuotta sitten. Olin vakuuttunut, että suhteessa oli kaikki mitä olen ikinä rakkaudelta toivonut.
Hän käveli elämääni. Työvuoroni baarissa oli juuri päättynyt ja jäin juomaan lasillisen punaviiniä. Ehdin ottamaan muutaman hörpyn, kun hän astui ovesta ja katsoi silmiini. Se oli menoa. Kolmen viikon ajan olimme tuskin senttimetrin päässä toisistamme.
Hän oli lomalla. Sen päätyttyä yritimme jatkaa, mutta ei siitä tullut mitään. Sydänsurut olivat hirveitä ja niistä selviytyminen kesti pitkään. Olen silti kiitollinen. Ihminen on puolikas, ellei ole saanut kokea sellaisia tunteita.
Tässä ja nyt
Lontoossa ulkopuolisuus on kaikille yhteinen asia, ja sen vuoksi siellä on helppo olla. Toisaalta olen alkanut kaivata ensimmäistä kertaa elämässäni jonkinlaista yhteisöä, samanhenkisiä ihmisiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. On kuin olisin tullut pitkästä tunnelista ulos.
Olen käyttänyt puolet elämästäni teatteri-, televisio-, elokuva- ja viihdetöihin. Niillä ei ole oikeastaan mitään arvoa ulkomailla. Tietysti olisi kiva olla kansainvälinen tähti, mutta olen realisti.
Olen kouluttautunut personal traineriksi, mutta työhön pitäisi antautua täysillä pariksi vuodeksi. Näyttelijän töitä tulee, jos on tullakseen. Kirjoitin syksyllä romaania, mutta siitä ei tullut mitään, joten se meni roskiin. Pidän nyt sen paussin, jota lähdin puolitoista vuotta sitten Lontooseen pitämään.
Kuluvan vuoden aikana mietin, mitä muuta teen elämässäni seuraavaksi. Yritän etsiä jälleen iloa tekemiseen maailmalta. New York kutittaa minua sisäisesti. Jostain syystä olen tutustunut siellä parilla viimeisellä reissulla useampiin ihmisiin kuin Lontoossa puolentoista vuoden aikana. Helmikuussa olen viikon San Fransiscossa, maaliskuusta toukokuun lopulle New Yorkissa. Sitten tiedän toivottavasti enemmän tulevasta.