Elisabeth Rehn: ”Ove oli vankin tukijani”

Elisabeth Rehn, 74, odottaa kuistillaan paljain jaloin. Kirkkonummen Hilassa sijaitsevan pihapiirin ruohikossa kasvaa metsämansikoita, mutta poimijan on varottava kyykäärmeitä. Niitä on paljon.

Rehn hymyilee niin kuin hän useimmiten hymyilee, mutta tällä kertaa hänen kasvojaan leikkaa surun melkein näkymätön varjo.

Pitkäaikainen ystävä, kirjailija Ulla-Maija ”Uma” Aaltonen on yllättäen nukkunut pois paria päivää aikaisemmin. Aaltonen toimi vuonna 1994 Rehnin kampanjapäällikkönä presidentinvaaleissa, joissa Martti Ahtisaari valittiin. Elisabeth Rehnillä, jonka YK:n pääsihteeri Kofi Annan nimitti maailmanjärjestönsä alipääsihteeriksi, on ikävä taistelutoveriaan.

”Uma oli harvinainen ystävä ja ilopilleri. Hän toi kampanjaamme kissoja, koiria ja hevosia ja varsinkin ihmisläheisyyttä. Se poiki valitettavasti myös pommiuhkauksia, koska joidenkin vastustajien mielestä olimme tulleet liian lähelle ihmistä”, Elisabeth Rehn muistelee.

Parasta on läheisyys

Ilo ja suru, onni ja kaipuu ovat viitoittaneet tämän rohkean naisen elämänpolkua.

Rehn toimi viime vuosina ja Jugoslavian hajoamissodan järkyttävässä jälkiaallokossa YK-tehtävissään paitsi alipääsihteerinä myös Bosnia-Herzegovinan erityislähettiläänä ja ihmisoikeusraportoijana. Näissä viroissaan hän näki paljon sellaista, mitä useimmat meistä eivät kestäisi.

Rehn todisti massateurastuksia ja niiden seurauksia, avasi joukkohautoja, noita silmittömän vihan mustia hedelmiä, joiden perimmäisinä ituina olivat epäsopiva kansallisuus tai uskonto. Hän kuunteli raiskattuja naisia ja jopa lapsia ja yritti ymmärtää, vaikka se oli usein mahdotonta.

”Parasta näissä tehtävissä on ollut läheisyys ihmisiin ja viattomiin uhreihin. Toimintani ex-Jugoslavian alueella jatkuu edelleen, koska työtä riittää vuosikymmeniksi. Uhrit ja osalliset hyväksyvät minut ihmisenä ja ystävänä, mikä on minulle äärettömän arvokasta. Liikutun yhä, kun ystävät vaikkapa mennessäni Sarajevoon ja Mostariin toivottavat minut tervetulleeksi ’kotiin’. Näin tapahtui nytkin, kun vierailin Mostarin United World College -koulussa, jonka suojelija olen.”

Eikä Rehn puhu vain pahiten kärsineistä muslimeista eli bosniakeista, vaan yhtä lailla kroaateista ja serbeistä. Kaikki joutuivat kärsimään julmuuksista, sillä myrskyn vimmassa viha kylvi lisää vihaa.

Kuten Rehn toteaa, sama viha kytee edelleen bosniakien ja kroaattien välillä vaikkapa vain Mostarissa.

”Ulkomaailma ei enää jaksa olla kiinnostunut Bosnia-Herzegovinasta. Kaikki kiinnostus on viime vuosina suunnattu Kosovoon”, Rehn ihmettelee maailman päättäjiä ja mediataloja.

Itkua yhdessä

Balkanilla päättäjien ovet aukenevat Rehnille, kun hän haluaa tavata heidät. Mutta Euroopan mahtihenkilöiden huomiota on vaikea kääntää takaisin Bosniaan.

”Olen istunut monen kotinsa menettäneen kanssa, pitänyt kädestä kiinni ja lohduttanut kaiken menettäneitä ihmisiä. Kauheinta Balkanilla oli omaisten tuska ja sen määrä. Ne ruumiit Srebrenican ja Banja Lukan joukkohaudoissa. Äitien, vaimojen, sisarten ja tytärten kipu. Heidän ikävänsä ja kysymyksensä: missä nyt ovat rakkaimpani, minkä vuoksi?”

”Itkin yhdessä näiden kärsivien naisten kanssa. Olen varma, että tällainen rauhantyö on tärkeämpää kuin poliittisten johtajien istuutuminen neuvottelupöytään. Hehän juuri aloittivat koko sodan. Heille uhrien menetykset ja muistot väärälle puolelle jääneistä kodeista, kukkatarhoista, kasvimaista ja omaisista ovat onttoja sanoja”, Elisabeth Rehn sanoo hiljaa, mutta joka tavua painottaen.

”Myös rauhanneuvottelijoiden tulisi tarttua uhrien käteen ja kuunnella heitä eikä niitä, jotka aloittivat sodan. Olin itse viime kesänä Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa todistamassa sotarikollisia vastaan. Katselin heitä silmästä silmään.”

Siitä, mitä naisille tehtiin Bosniassa, on tullut Elisabeth Rehnille jotain ehdottoman merkityksellistä. Osaksi hänen työnsä ansiosta raiskaukset sodankäynnin välineenä ovat saaneet sotarikoksiin verrattavan aseman.

”Bosnian sodan pisin raiskaustuomio on ollut 20 vuotta, vaikka Suomessahan raiskauksesta näköjään selviää yhä ehdonalaisella. Kun ensimmäisten Haagin raiskaustuomioiden jälkeen tapasin Bosniassa raiskattuja naisia, sanoin heille, että oli hyvä, kun tuli kovat tuomiot. Tähän raiskatut vastasivat minulle: meidän tuomiomme on elinkautinen.”

Raiskattujen naisten henkinen ja fyysinen häpeä tiivistyi tuohon lauseeseen. Heidät oli suljettu pois omista yhteisöistään ja perheistään. Suurin osa oli myös joutunut luopumaan lapsistaan, tavalla tai toisella.

Oli myös naisia, jotka halusivat pitää ja synnyttää kauhun siittämät lapsensa. Äidin rakkaus oli sittenkin vahvempi. Koska he pystyivät tekemään tämänkaltaisen ratkaisun, he tarvitsevat sekä kansallista että kansainvälistä apua.

Edistystä

Elisabeth Rehn vaikutti vahvasti myös siihen, että naisen asema sodissa määriteltiin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 1325 vuonna 2000.

”Tästä luvusta on tullut minun raamattuni. Tein sen pohjalta raportin Naiset, sota ja rauha yhdessä Liberian Ellen Johnson-Sirleafin kanssa. Sen puitteissa kävimme 14:llä eri sota- ja konflikti alueella uhreja tapaamassa. Pääsihteeri Annan esitteli raportin turvallisuusneuvostolle vuonna 2002. Olen erityisesti vaatinut, että naisten on oltava mukana rauhanneuvotteluissa.”

Kerran sotapäälliköt vastasivat, ettei raiskauksia voi kieltää sotilailta, koska se on heidän ainoa palkkionsa sotimisesta, jossa panoksena on oma henki.

”Mutta me edistymme. Vaadimme, että raiskauksista ei enää armahdeta siinäkään vaiheessa, kun rauha saadaan solmituksi”, Rehn toteaa ylpeyttä äänessään.

Vankin tukija

Kotimaassa tätä kaikkea on seurannut läheltä neljä lasta ja 11 lastenlasta. Rehn itse lisää joukkoon mielellään vielä kaksi uusperheiden tuomaa bonuslasta.

”On minulla vielä kaksi lastenlastenlastakin”, hän nauraa.

”Äskettäin juhlimme tässä terassilla koko klaanin voimin tyttäreni 50-vuotispäiviä.”

Rehn hiukan pahoittelee sitä hiilijalanjälkeä, jonka hän jatkuvilla lennoillaan tulee jättäneeksi äiti Maahan. Bonuspisteitä tästä lentelystä kertyy kuitenkin siinä määrin, että isoäiti on päättänyt ottaa lastenlapsista kunkin vuorollaan työmatkalleen. Jälkeläiset oppivat paljon näillä reissuilla, yksi heistä tapasi jopa pääsihteeri Kofi Annanin.

”Mutta mikä tärkeintä, saan jutella lapsenlapsieni kanssa kahden kesken. Syvennämme tuttavuutta, ja he näkevät sitten minun työtäni. He ovat nähneet Sarajevon hautausmaat ja Mostarin pääkadun, joka yhä jakaa kansallisuuksia. He ovat olleet Liberiassa tutustumassa sodan runteleman maan jälleenrakentamiseen.”

Lapset ja koko laaja suku ovat aina tukeneet rakkaan matriarkkansa työtä, jonka sarkana on maapallo. Aivan oma roolinsa oli edesmenneellä aviomiehellä, 2004 kuolleella Ove Rehnillä.

”Rakas Ove oli minun vankin tukijani.”

Ristiinkuulusteluissa

Tyttären 50-vuotispäivillä tanssittiin niin, että tanner tutisi. Kyykäärmeetkin kaikkosivat loitommalle. Pojanpoika haki isoäitinsä, joka ensin vähän empi, hurjiin rytmeihin.

”Se oli niin valtavaa tanssimista, että luulin kuolevani. Mutta sain siitä aivan hurjasti energiaa.”

Ja sitten, seuraavana päivänä Uma kuoli.

”On ollut päiviä, jolloin olisi pitänyt vain itkeä. Mutta edes Bosniassa en halunnut antautua murheelle. On oltava myös normaalia elämää. Kun Bosniassa tulimme kaikkien julmuuksien ääreltä illalla kotiin, söimme oman tiimini kanssa normaalisti illallisen, joimme vähän viiniä ja nauroimmekin. Se oli välttämätöntä.”

Luennointi- ja tehtäväpyyntöjä eri puolilta maailmaa tulee Elisabeth Rehnille jatkuvasti. Usein omat lapset pyytävät äidiltään, että tämä edes kerran sanoisi ei.

”Sanonhan minä ei 90 prosentille pyynnöistä, mutta ne kymmenenkin prosenttia ovat paljon. Hurjaa menoa tämä on, mutta olisi tylsistyttävää istua vain kotona ja tuijottaa televisiota.”

Haagin tuomioistuimen todistajanaitiossa vuonna 2008 hän kuitenkin kenties mietti, että kotona olisi mukavampaa.

”Minua ristiinkuulusteltiin yhdeksän tuntia. Perustuivathan syytteet omiin raportteihini. Tätä myös edelsi, että YK:n uusi pääsihteeri Ban Ki-moon poisti jääviyteni asianosaisena, sillä hän halusi panokseni sotarikollisten tuomioita jaettaessa. Myös silloinen pääsyyttäjä Carla Del Ponte oli suorastaan vaatinut läsnäoloani.”

Kun lentokone putosi

Syöpä on kaiken keskellä iskenyt Elisabeth Rehniin kaksi kertaa. Ensin vuonna 1995, pian presidentinvaalien jälkeen.

Elisabeth Rehn on säilyttänyt valoisuutensa, vaikka hän on nähnyt melkein liikaa. Kuva: Johanna Taskinen.

”Jouduin leikkaukseen, ja minulta poistettiin 40 senttiä paksusuolta. Vuonna 2000 – jälleen presidentinvaalien jälkeen – tuli rintasyöpä, johon sain sädehoitoa.”

Jälleen Elisabeth Rehn joutui leikkauspöydälle. Mutta hän parani tälläkin kertaa.

Hän kiittelee onnekkuuttaan. Hänen valoisa mielenlaatunsakin auttoi varmasti tässäkin elämäntilanteessa.

Vuonna 1980 Elisabeth Rehn romahti maahan lentokoneella. Hän oli silloin uusi kansanedustaja. Lasku Rovaniemen lentokentälle epäonnistui150 metrissä, kun yksimoottorisen Cessnan moottori pysähtyi.”Raivasimme ryskyen lentokoneella metsää. Kaksi selkänikamaani murtui, mutta olin ensimmäinen, joka kiipesi koneen yläikkunasta ulos. Sivuovia ei saatu auki. Kiire oli kova, sillä en halunnut palaa lentokoneeseen, jos se olisi syttynyt.”

Periksi ei saa antaa

Kuoleman varjo on monella tavalla seurannut tätä elämää. Syövän löytyessä ensimmäinen huoli oli, miten perhe kestää kaiken.

”Kutsuin koolle rakkaani, puhuimme asioista. En niinkään pelännyt itseni puolesta.”

”Leikkauksen jälkeen itkin kunnolla ja sydämeni pohjasta. Jokin pääsi silloin ulos. Mutta fatalistihan minä olen, kohtalo antaa ja kohtalo ottaa. Kun syöpä tuli toisen kerran, mietin, että pitikö sen nyt taas.”

Eniten Elisabeth Rehniä kuitenkin surettaa, ettei hänestä ollut rakkaan Oven pelastajaksi.

”Palasin kotiin maailmalta siinä uskossa, että voisin saada Oven terveeksi.”

Suomen Palloliiton puheenjohtajana tunnettu innokas jalkapallomies Ove Rehn kuoli lopulta syöpään.

”Nykyään rakastan myös kodin hiljaisuutta, omia oloja ja rauhaa. Jotta taas osaan olla iloinen muiden ihmisten kanssa.”

Tietysti Elisabeth Rehn ikävöi Oveaan. Ikävä, suru tai edes kauhu eivät kuitenkaan saa ottaa vangikseen. Suurtenkin vaikeuksien kuristuksessa kamppaileville ihmisille Elisabeth Rehnin viesti on kirkas.

”Ei saa antaa periksi, on katsottava eteenpäin. Jäimme Oven kanssa kaksi kertaa täysin tyhjän päälle. Yhtä monta kertaa jouduimme jättämään kotimme. Oven yrityksen konkurssin jälkeen asuimme pienessä mökissä tässä lähellä. Sen jälkeen sain lainaa pankista, ja saatoimme rakentaa tämän talon.”

”En jäänyt itkemään, mutta sitäkin vuolaammin itken, kun Janne Ahonen voittaa tai televisiosta tulee Sumujen silta”, Rehn kertoo.

Joku kenties muistelee katkerana 1994 vaalikampanjaa. Erään tulkinnan mukaan Elisabeth Rehnin presidenttitie kaatui itseensä Jeesukseen.

Suomessa käytiin tuolloin vilkasta keskustelua Jeesuksen olemassaolosta. Asiaa kysyttiin myös Rehniltä, joka vastasi, että kuka hän on Jeesuksen olemassaoloa kommentoimaan tiedemiesten väitellessä.

Otsikot Jeesuksen kieltäjästä valmistuivat nopeasti. Tämän huomasivat myös Martti Ahtisaaren kampanja-avustajat.

”Oli virhe vastata kysymykseen, sillä uskon Jeesukseen ja Jumalaan. Kun tässä terassilla tuijottelemme toisiamme hirvenvasojen kanssa, Suomen ihanassa luonnossa, Jumalan läsnäolo on voimakkaana mielessäni.”

Vessan ovet

Elisabeth Rehn muistetaan myös Suomen ensimmäisenä naispuolisena puolustusministerinä. Kovalla kohulla Rehn hankki Suomelle Nato-sopivat Hornet-hävittäjät Yhdysvalloista, vaikka vanhojen neuvostouskovaisten mielestä olisi ollut sopivampaa tilata Neuvostoliiton valmistamia Migejä Venäjältä.

”Maailmalla minut esitellään usein erityisesti entisenä puolustusministerinä. Katson, että samanaikainen työni tasa-arvoministerinä oli yhtä tärkeätä. On huvittavaa, kuinka herrojen epäluulo katoaa vasta, kun kerron heille olevani myös entinen puolustusministeri.”

Hornetien lisäksi Rehn muistetaan muustakin.

”Tyttärenpoikani meni äsken armeijaan. Veli kehotti häntä pitämään mielessään, että joka kerta kun istahdat vessaan, saat kiittää vessan ovesta isoäitiä.”

”Armeijassa moni on ollut minulle kiitollinen vessanovista. Alkujaan ongelmasta vinkkasi minulle oikeusasiamies Jacob Söderman, ja päätin hoitaa asian kuntoon. Jotkut tietysti nälvivät, että hoidan kai vielä kukkaverhotkin kasarmien ikkunoihin.”

Autotallista maailmalle

Uranuurtajaa tässä naisessa on enemmän kuin kyllin. Sellainen hän oli nuorena vaimona ja äitinä jo 1960-luvun alussa. Silloin Elisabeth Rehn päätti ryhtyä yrittäjäksi ja legendaaristen Tupperware-säilytys astioiden maahantuojaksi.

Tupperwarea varten Rehn perusti Oy Elirex Ab:n ja varaston perheen autotalliin Helsingin Kivihakaan.

”Olin samaan aikaan varastomies, autokuski, myyjä ja toimitusjohtaja. Lapsikatras pyöri jaloissa kaiken aikaa. Pian minulla oli 90 myyjää, joiden autot pakkasin varastostani itse.”

Melkoinen nainen, tuo ”Lillan”.

Elisabeth Rehn on kulkenut pitkän tien Tupperwaren maahantuojasta politiikan huipputehtävien kautta kansainvälisesti arvostetuksi ihmisoikeusaktivistiksi. Seura haastatteli häntä numerossa 31/2009.