Eppu Nuotio: ”Olen nopea sopeutuja”

TUNNUSTAN, että perheeni on muuttanut minua paljon. Perheeni on toisenlainen kuin lapsuuden perheeni. Oma perheeni on metelöivä, sotkuinen ja kova nauramaan. Ne olivat asioita, jotka loistivat poissaolollaan 1960-luvulla. Lapsuudenkodissani elämä oli hiljaista, säntillistä ja järjestyksessä.

TUNNUSTAN, että olen oppinut rakkaudesta sen, että se vaan lisääntyy vuosien varrella. Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa 30 vuotta. Rakkauden muodonmuutos nuoruuden kiihkosta tiiviin perhe-elämän kautta kahden aikuisen ihmisen elämäksi on ihana metamorfoosi.

Tapasimme Kouvolan teatterin lavalla, kun hän oli tekemässä valoja ja minä olin katsomassa teatteria. Emme koskaan oikein ehtineet seurustella nuorina, sillä tulin pian raskaaksi. Nyt lasten ollessa aikuisia voimme käydä niillä treffeillä, jotka jäivät nuorempana tekemättä.

ENNUSTAN, että aion yllättää mieheni päivänä, jolloin tulee kolmekymmentä vuotta tapaamisestamme. En voi tietenkään paljastaa tässä miten, mutta sanotaan, että siihen kuuluu musiikkia, hyvää ruokaa ja tietysti yllätysmomentti.

Olen perheen ja suvun kesken tunnettu siitä, että järjestän miehelleni suureellisia ja yllätyksellisiä syntymäpäiviä. Mies on aina yhtä hämmästynyt siitä, missä välissä olen suunnitellut ja toteuttanut kaiken. On oma taiteenlajinsa, miten isojen kekkereiden kuluihin säästää puolisolta salaa.

Hänen 50-vuotispäivillään oli aikoinaan balalaikkaorkesteri Moskovasta ja nuorallakävelijä. 60-vuotisjuhlillaan hän luuli menevänsä mökille, mutta pääsikin juhliin, kun sata ihmistä ympäri Suomea oli siellä pienessä saaristokylässä.

TUNNUSTAN, että kotikaupunkini Iisalmi on vaikuttanut minuun kirjailijana. Tyttö voi lähteä pikkukaupungista, mutta pikkukaupunki ei tytöstä.

Pikkukaupungin mittakaava on tiivis. Havainnot ovat siellä käyneet syvätarkoiksi, sillä kaikki tapahtui siinä, silmien edessä.

TUNNUSTAN raivostuneeni, kun tajusin, ettei Suomessa ole kulttuuriministeriä. Täällä on ministeri, jonka toimialaan kuuluvat kulttuuri, urheilu ja liikenne. Samalla julkisen keskustelun taso on erittäin alhainen ja aina mennään henkilökohtaisuuksiin. Ei voida puhua asioista asioina, vaan siitä seuraa heti loukkausten ja loukkaantumisten ketju.

Lastenkulttuurin vaaliminen on minusta tärkeää. Vaikka omat lapseni ovat jo aikuisia, kirjoitan lastenkirjoja itseni takia. Pidän huolen siitä, että minulla on aina jotain tekeillä myös lapsille.

TUNNUSTAN, että muutimme Berliiniin, koska mieheni kertoi aina halunneensa asua siellä. Sanoin silloin käytännön ihmisenä, että jos näin on, ehkä kannattaisi pikku hiljaa alkaa tehdä jotain. Nyt olemme asuneet kaupungissa neljä vuotta, josta vuoden vakituisesti. Meillä ei ole enää kotia Suomessa.

Olen kotiutunut kaupunkiin hyvin, tosin olen nopea sopeutumaan muutenkin. Hotellihuonekin näyttää pian kodikkaalta, kun nostan omat valokuvani yöpöydälle.

ENNUSTAN, että tulemme matkaamaan junalla ristiin rastiin Euroopassa. Kaikki on lähellä. Yöbussilla pääsee Amsterdamiin ja Varsovaan menee junalla kuusi tuntia. Emme ole ajatelleet muuttavamme takaisin Suomeen. Se olisikin aika hassua nyt kun olemme asuneet Berliinissä vasta vuoden.

TUNNUSTAN, että yksi erikoisimmista tilanteista, joihin olen joutunut, tapahtui Linnan juhlien jatkoilla. Olimme tulleet jatkoille ravintola Kappeliin. Yhtäkkiä Veltto Virtanen säntäsi luokseni ja huusi ”Eija-Riitta!”. Hän oli sekoittanut minut Eija-Riitta Korholaan. Tukkani oli silloin vaalea.

Outo asia tässä on se, että Eija-Riitta on ristimänimeni. Ihmettelin, mitä asiaa Virtasella oli, koska emme tunteneet toisiamme.

ENNUSTAN, että minusta tulee vanhempana totuuden torvi ja täräyttelijä, sillä minulla on kestänyt pitkään oppia sanomaan asioita suoraan. Uskon myös nauravani paljon, sillä ihmisen elämässä naurun aiheet eivät lopu.

Lapsena olin aika villi ja hyvin onnettomuusaltis. Jos olisin tänä päivänä lapsi, saisin varmaan ADHD-diagnoosin. Olin kaikesta huolimatta iloinen. Toivottavasti olen vanhana iloinen, mutta en kuitenkaan onnettomuusaltis.