Hector: ”Vaarille ei ole kunniakasta olla kännissä”

Heikki ”Hector” Harma on käynyt viime vuosina lähes jokaisessa pääkaupunkiseudun hampurilaisravintolassa. Ei yksin vaan yhdessä 7- ja 9-vuotiaiden lastenlastensa kanssa. He ”bongailevat” niitä. Kolmikko käy myös elokuvissa tai viettää aikaa yhdessä muuten vain.

Pojan tyttäret kutsuvat Heikkiä Hebeksi, vaikka hän kärttääkin heiltä vaari-sanaa.

Tytöt oivalsivat, että Hebe-vaari on kuuluisa vasta nähtyään hänet Vain Elämää -ohjelmassa vuosi sitten syksyllä.

”Menin ensimmäisen jakson jälkeen hakemaan nuorempaa tarhasta. Siellä oli kymmenen kurahousutyyppiä pyytämässä yhteisselfietä.”

Vaarina oleminen on hänelle tärkeää. Sen vuoksi hän jopa sensuroi tarinointiansa kirjoittaessaan muistelmiensa ensimmäistä osaa Asfalttihippi.

”Muusikkouteen liittyy sellaisiakin juttuja, joita en halunnut lastenlasteni lukevan. Olen myös kertonut heidän vanhemmilleen, etten suosittele kirjaa alle 12-vuotiaille.”

Kodin perintö

”Faija oli jämpti ja suorapuheinen mies, eikä liiemmin hempeillyt tai osoittanut hellyyttä fyysisesti, kuten eivät monet muutkaan ikäluokkansa sodan käyneet äijät. Hän oli kuitenkin huumorintajuinen ja turvallinen, kaikin puolin hieno mies.

Faijalta sain perintönä velvoitteen oikeudenmukaisuuteen. Hän oli reilun pelin jätkä, opetti konkreettisesti, mikä on oikein ja väärin.

Lapsuudenkoti oli Helsingin Töölössä eli Tölikassa. Keittiön ikkunasta näkyi Saharan hiekkakenttä, missä pelattiin jalkapallon mestaruussarjaotteluita kauden alussa keväisin. Kenttää ympäröi yli kaksi metriä korkea aita. Faija näki, kun kiipesin kavereiden kanssa sen yli katsomaan matseja. Emme jääneet siellä kiinni, mutta kotiin palattuani faija vei minut katsomaan ikkunasta. ’Oliskohan tuo aita tuossa, jotta sen yli voi mennä ilmaiseksi otteluun, johon muut maksavat pääsylipun’, hän kysyi. Punastelin ja hikoilin häpeissäni. Sen jälkeen en mennyt aikoihin pummilla edes ratikassa.

Lapsuuden kesiä vietettiin Käärme-saaressa. ©HECTORIN KOTIALBUMI

Äiti oli luontaisesti lempeä kotiäiti, joka opetti olemaan läheisille läsnä, välittämään, huolehtimaan ja kuuntelemaan.

Kotona ei puhuttu politiikasta tai uskonnosta eikä faijan ja mutsin sotakokemuksista. Faija oli jyrkän haluton kertomaan sotajuttuja. Hän siteerasi kuitenkin Linnan Tuntematonta moneen otteeseen. Minulle jäi mieleen lapsena hänen tokaisuna: ’paska reissu, mutta tulipahan tehtyä’.

Faija kuoli ennen kuin menin siviilipalvelukseen. Ehdin kuitenkin keskustella hänen kanssaan valinnastani, mikä ei vielä 60-luvulla ollut kovin helppo. Hänen mielestään minun piti toimia vakaumukseni mukaan.

Omat poikani kävivät aikanaan armeijan, ja kunnioitin heidän valintaansa. Periaatteen vuoksi en kuitenkaan mennyt katsomaan, kun he vannoivat sotilasvalan.

Kaksi uraa

Heikki kävi ensimmäisen kerran New Yorkissa helmikuussa 1975. Hän osti jo ensimmäisenä päivänä koti-ikävän iskiessä pojilleen tuliaisiksi NY Yankees -baseballpusakat. ©FRED OHERT/OM-ARKISTO

Yksi elämäni käännekohta oli helsinkiläisen rautalankabändi The Strangersin keikka, jonka näin 15-vuotiaana. Sen jälkeen perustimme koulukaverieni kanssa ensimmäisen bändini, Les Miragesin, jossa soitin soolokitaraa. Rautalankaa seurasi folkmusiikki, jonka parissa aloitin laulajana.

Kansakoulun kolmannella luokanvalvojani Osmo Tavia sanoi, että sinusta Heikki pitäisi tulla toimittaja tai kirjailija, kun sinä kirjoitat niin hyviä aineita.

Aloin kirjoittaa biisejä jo keskikoulussa ja kielitaidon karttuessa myös kääntää ulkomaisia kappaleita. Vuonna 1965 levytin käännökseni, sodanvastaisen Palkkasoturin. Jo silloin arvelin kirjoittavani lisää sodanvastaisia tai muuten yhteiskunnallisesti kantaaottavia tekstejä.

En kuitenkaan suunnitellut muusikon uraa. Sen sijaan ylioppilaaksi päästyäni menin opiskelemaan Yleisradion ammattiopiston toimittajakurssille. Pian valmistumisen jälkeen sain vakituisen kiinnityksen Yleisradioon. Siitä tuli päätyöni, joka jatkui parinkymmenen vuoden ajan, ensin toimittajana radiossa ja 80-luvulta alkaen TV-ohjaajana.

Ensimmäinen sooloalbumini Nostalgia ilmestyi vuonna 1972, seuraavana vuonna Herra Mirandos ja jälleen vuoden kuluttua Hectorock 1. Näitä seurasi useiden albumien, kulta- ja platinalevyjen sarja, mutta silti katson, että olen tehnyt ammattimaisesti musiikkia vasta vuodesta 1980. Siitä kerron seuraavassa kirjassa.

Toimittajana olin utelias, halusin selvittää asioita ja muodostaa niistä mielipiteeni. Minulla on puolijournalistinen ote myös laulutekstien tekijänä. Putinista olen jo kerran kirjoittanut. Nyt mietin, minkälainen on maailma, jossa suurvaltojen johtavat käyttäytyvät kuin teinikakarat. Hirvittävää myötähäpeää tuntevat varmasti ainakin taiteilijat maailman sivu.

Lauluntekijänä en irtaannu työstäni edes nukkuessani. Haen aiheita koko ajan. Kuitenkin teen paljon muutakin. Olen aviomies, lasteni isä, vaari, ystävä…

Rakkaudet

Heikki poikiensa Mikon ja Ollin kanssa saarimökillä vuonna 1975. ©HECTORIN KOTIALBUMI

Menin naimisiin lukioaikaisen tyttöystäväni Pirjon kanssa 2. joulukuuta 1971. Mikko syntyi seuraavana vuonna ja Olli kaksi vuotta myöhemmin.

Olin päivätöissä radiotoimittajana, esiinnyin Hair-musikaalissa, keikkailin Cumulus-yhteen kanssa vuoteen 1974 , tein biisejä itselleni ja levytin. Suurin vastuu arkielämän pyörityksestä oli Pirjolla, vaikka valmistuttuaan sairaanhoitajaksi hänkin kävi työssä ja opiskeli alalla eteenpäin.

Kotona ollessani pyrin jakamaan arjen vastuuta ja ilmaisemaan hellyyttä eri tavalla, kuin mihin oma faijani aikanaan kykeni.

Välillä tuntui kipeältä tietää, että perhe eli arkeaan, johon pääsin mukaan vasta palatessani aamuyöllä keikalta ja – kuten siihen aikaan sanottiin–’soitolta haisevana’. Pitkillä rundeilla kylmässä bussissa kiskottiin kaljaa ja viinaa, jotta saatiin jollain tavalla pidettyä huumoria yllä.

Avioliittoni päättyi 90-luvun alussa. Varmasti siinä kostautuivat muusikon työhöni liittyvät rasitteet. Runsas alkoholinkäyttö heijastui läheisiin, jotka yrittivät elää tavallista arkea. Selittelyillä ja valheilla ei ole mitään tekemistä rauhan ja rakkauden kanssa.

Nykyinen vaimoni Sarita tuli elämääni pian eroni jälkeen. Menimme naimisiin vuonna 1992. Kirill Babitzin ja Paula Nummela kävivät tuolloin läpi samanlaista elämäntilannetta. Heistä tulikin pian tukipariskuntamme.

Saritan poika Mortti oli parivuotias pikkumies, kun menimme yhteen. Alussa koin epävarmuutta, ehkä jopa mustasukkaisuutta biologisten poikieni puolesta, mutta aika pian elämä asettui uomaansa. Nyt minulla on kolme hienoa poikaa, hyviä kavereita keskenään.

Vietimme Saritan kanssa vastikään hopeahääpäivää. Meillä on hyvä olla yhdessä. Meitä yhdistää moni asia, niistä lähinnä kulttuuri, huumori ja musiikki. Sarita on huippumusikaalinen, soittaa pianoa, ja olemmehan me levyttäneet yhdessä duetonkin.

Tummia sävyjä

Vuosien mittaan minusta kehkeytyi humalahakuinen alkoholinkäyttäjä. Kunnon känni oli ehkä helpoin tapa karistaa estoisuus, työn rasittavuus ja harteilta vastuu.

Se, että olen yhä hengissä, kertoo erittäin kovasta viinapäästä.

Ennen lastenlasteni syntymää aloin olla tilanteessa, jossa yksi lasillinen oli liian vähän ja kaksi liikaa.

Kun ensimmäinen lapsenlapseni syntyi yhdeksän vuotta sitten, totesin, ettei vaarille ole kunniakasta olla kännissä. Sen jälkeen olen joka päivä päättänyt olla tänään juomatta. Jonkun kerran olen senkin jälkeen nauttinut alkoholia, mutta en enää humalatarkoituksessa.

Veljeni Erkin kuolema vuonna 2009 oli todella kova paikka. En meinannut hyväksyä sitä millään. Silloin vietiin pala minustakin pois.

Hän oli joutunut auton töytäisemäksi vuotta aikaisemmin ja arveli selkäkipujensa johtuvan siitä. Kipujen yltyessä hänelle määrättiin yhä vahvempia lääkkeitä, mutta ei tutkittu tarkemmin. Eräänä yönä hän soitti ja pyysi, että veisin hänet sairaalaan, koska hän ei päässyt enää jalkeille. Oli järkytys löytää hänet seuraavana päivänä syöpäosaston potilaana.

Me hänen läheisensä olimme hänen luonaan, kun hän kuoli.

Hän on ainoa ihminen, jonka olen nähnyt kuolevan. Ajatuksiani kuolemasta se ei muuttanut. En nähnyt enkeleitä eikä ikkunasta livahtanut valojuovaa taivaalle. Olen edelleen agnostikko.

Mestarina

Mestarit – Kirka, Pave Maijanen, Pepe Willberg ja minä – esiintyi Hartwall-Areenalla lokakuussa 1998. Se oli ensimmäinen Suomessa toteutettu areenakonsertti, ja suosio oli huikea.

Pepe Willberg, Pave Maijanen, Kirka ja Hector aloittivat helmikuussa Mestarit areenalla -kiertueen, joka kiersi Suomen suurimmissa jäähalleissa. ©HANNU LINDROOS/OM-ARKISTO

Sen parivuotisen ruljanssin jälkeen mietin, että mitä nyt. Oli vaikea löytää omaa paikkaansa, kun oli ollut juuri jossain todella suuressa mukana.

Päätin, etten aio jäädä mestareiden poteroon. Teinkin sitten ensimmäisenä suomalaisena popartistina kokonaisen jäähallikiertueen.

Vain Elämää -ohjelmaan minua pyydettiin neljästi ennen kuin suostuin. Poikani Mikko kysyi, onko osallistuminen mielestäni mahdollisuus vai uhka. Sillähän se ratkesi.

Ohjelman teon ensimmäisenä iltana sanoin, että minut tunnetaan duunia tehdessä Hectorina, mutta tässä porukassa olen Heikki. Minua ei tarvitse hyysätä ja pokkuroida. Rohkenen väittää, ettei suosio ole noussut päähäni missään vaiheessa.

Ikävuodet

Täytin 70 vuotta keväällä. En tunne olevani vanhus. Peilistä katsoo sama jätkä kuin ennenkin, vaikka kaulassa on kalkkunaa, ohimoilla ja parrassa harmaata, voimia vähemmän ja nukkuminen heikkoa. Kremppoja on, mutta näillä mennään.

Päällimmäisenä on tunne, että pystyn vielä antamaan. Haluan olla läheisilleni läsnä ja vastata heidän tarpeisiinsa, sekä ylipäänsä olla mukana kierrättämässä hyvää.

Olin parhaimpina aikoina aktiivinen urheilija, koripallossa jopa hyvä, kunnes annoin laiskuuttani itseni lihoa ja tulla huonokuntoiseksi. Nyt olen laihtunut 35 kiloa ja odotan pääsyä lonkkien tekonivelleikkaukseen kiertueen jälkeen. Sen jälkeen palaan liikunnan pariin, ainakin pelaamaan tennistä. Silloin ei ikä tunnu enää missään.

Lue myös:

Hector: ”Paluu on pelottavaa”

Etkö tiennyt? Myös Janina Fry, Jukka Kajava ja Hector ovat osallistuneet euroviisuihin – katso videot ja hymyile