Jörn Donner: ”En tiedä jumalasta mitään”

Suururakan Mannerheim-elokuvan kanssa tehnyt Jörn Donner, 77, haluaisi elämältä vielä ainakin yhtä asiaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kiistellyllä Jörn Donnerilla on yhä pilkettä silmäkulmassaan. Kuva: Pekka Holmström.

Suururakan Mannerheim-elokuvan kanssa tehnyt Jörn Donner, 77, haluaisi elämältä vielä ainakin yhtä asiaa.
(Päivitetty: )
Teksti:
Hannu Toivonen

Mannerheim alkaa olla takana. Vuoden – alkujaan jopa viiden vuoden – maraton Suomen historian myyttisimmän hahmon kanssa kaartuu viimeisen kerran pääsuoralle. Jörn Donnerin lähes viisituntinen suurtyö, dokumenttielokuva Suomen marsalkasta ja tsaarin kenraalista on valmistumassa joulukuuksi Ylelle.

Jörn Donner on käsikirjoittanut, ohjannut ja tuottanut monumenttinsa itse. Tuskin on epäilystä, etteikö lopputuloksesta tulisi erilainen, yllättävä ja puhutteleva. Jo nimiyhdistelmä Donner–Mannerheim haastaa.

”Ei olisi mitään vitsiä, jos kaiken tuloksena olisi täysin elämäkerrallinen elokuva. Mannerheim oli niin mielenkiintoinen hahmo. Mutta mikä hän oikein oli miehiään? Kuinka paljon kaikki hänestä kerrottu pitää paikkansa? On valokuvia, mutta elokuvassa myös liikutaan. Tavoitimme uutispätkän, jossa Mannerheim liikehtii tsaari Nikolai II:n kruunajaisissa 1896”, Donner kertoo kesämaisemissaan Tammisaaressa.

Elokuvassa ei ole yhtään haastattelua. Ei edes sukulaisten. On vain kuva ja liike, Donnerin kädenjälki ja ääni.

Dokumentin esittäminen televisiossa voitaisiin tekijän puolesta ajoittaa esimerkiksi tammikuun 27:nteen 2011. Silloin marsalkan kuolemasta on kulunut 60 vuotta.

Pitkää päivää

Kun rahoitusongelmat viime vuonna ratkesivat, Jörn Donner alkoi vuoden pituisen kokopäiväisen urakoinnin Carl Gustaf Emil Mannerheimin (1867–1951) parissa. Matka marskin kanssa johti tämän jalanjäljille Sveitsiin, Portugaliin, Ukrainaan ja tietysti Pietariin, Venäjälle.

”Kiinaan emme perkele saaneet viisumia. Maan läntinen osa, jossa Mannerheim työskenteli, on uiguurien vähemmistökansan asuttamaa ja poliittisesti miltei yhtä tulenarkaa aluetta kuin Tiibet. Emmekä päässeet Kirgisiaan, jossa kirgiisit ja uzbekit taistelivat”, Donner kertoo.

Materiaalia kertyi silti niin paljon, että uurastukselle oli määrätyllä hetkellä yksinkertaisesti laitettava piste. Nyt ollaan viimeistelyvaiheessa.

”Kesäkuun alusta dokumenttia on leikattu joka päivä. Kalastaminenkin on jäänyt vähiin, enkä ole pahemmin edes soutanut.”

Donner myöntää olevansa väsynyt, mutta kehuu vointiaan erinomaiseksi. Elämä on säännöllistä. Riittävästi unta, ja aamulla ylös puoli seitsemältä. Työpäivät Tammisaaren Pitkäkadun leikkaamossa ovat pitkiä.

”Kaipaan urheilua. Täytyy taas ruveta pelaamaan tennistä ja etsimään sopivan huonoja vastustajia. Mielessä on jo yksi kaveri, jonka kanssa olemme yhtä huonoja.”

Tenniksen liikeradat eivät ole niin räjähtäviä kuin squashissa tai sulkapallossa.

”Käyn aina välillä häviämässä sulkapallossa pojalleni Danielille. Voittaisin hänet vain 55 vuoden tasoituskertoimella.”

Kymmeniä kirjoja

Donner näyttää mielellään Tammisaarta. Kauniita ja ahneudelta pelastuneita vanhoja puutaloja. Hän pysäyttää Kilohailitorin edustalla ja kävelee laiturille. Tuuli nousee, aallot virittävät sinfonian. Meri on Donnerille mielentila. Hän puskee rauhallisena myrskytuulta vastaan.

”En ole tänä kesänä ehtinyt saada kuin muutaman hauen ja kampelan.”

Tuolla on Alvar Aallon piirtämä, kirjailija ja taidehistorioitsija Göran Schildtin talo. Tuonne on kaavailtu muistomerkkiä kuvataiteilija Helene Schjerfbeckille, joka alkoi nousta maailmanmaineeseen Tammisaaren-vuosinaan.

”On vähän outoa, että Schjerfbeckistä on herätty vasta nyt.”

Donner on kakkosdivisioonassa pelaavan paikallisen EIF:n kannattaja, ja haluaa jalkapallokentälle. Mies istuutuu tyhjille lehtereille. Jalkapallo on hänen mielestään muita ylväämpi pallopeli, ja divarijoukkueiden taistellessa tunnelma on kiehtovampi kuin Veikkausliigassa.

”Daniel pelaa kolmosdivarin SAPA:ssa.”

Donner on kirjoittanut 55 tai 57 kirjaa. Niin hän muistaa. On mahdollista, että sellainen syntyy myös Mannerheimista.

”Kenties Yrjö Niiniluodon Suuren roolin Mannerheimista voisi päivittää 50 vuoden jälkeen. Marskistahan on kirjoitettu kymmeniä kirjoja, ja kun vielä katselee Juhani Suomen kahdeksaa nidettä Urho Kekkosesta, niin ei minusta kyllä sellaiseen sokeaan ihailuun ole.”

Itsensä raapija: ”Omasta mielestäni olen ehtinyt liian vähän”

Kirjailija, elokuvaohjaaja, kansanedustaja, Euroopan parlamentin jäsen, diplomaatti, lehtimies, aviomies ja isä. Tässä karkeasti tehtäviä, jotka leimaavat Donnerin tietä. Voisi tietysti lisätä: naistenmies, vastarannan kiiski, ärsyttäjä. Itsensä raapija.

”Omasta mielestäni olen ehtinyt liian vähän, ja toinen voi sanoa, että olen pirstonut itseäni liikaa. Mutta monta asiaa on myös jäänyt tekemättä. En ole koskaan pelannut golfia enkä metsästänyt jäniksiä. Joku väittää, että golf ja metsästäminen ovat verkostoitumista ja että siten voi päästä ammuskelemaan eläimiä Ruotsin kuninkaan kanssa, mutta minua ei sellainen kiinnosta.”

Valppaat silmät tarkastelevat maailmaa kulmakarvojen alta.

”Olen tehnyt pääasiassa yhtä asiaa kerrallaan. Takana on 15 pitkää elokuvaa. Ruotsissa työskentelin lähes 20 vuotta, myös byrokraattina Ruotsin Filmi-instituutin johtajana.”

”Olin siellä tv-ohjelmienkin vetäjänä. Nykyäänhän tällaista 77-vuotiasta ei enää pyydetä mihinkään. Kukaan ei soita, vaikka en minä vanhaksi itseäni tunne. Ehkäpä voisin vähän sorkkia tietokantoja ja muuttaa syntymävuodekseni 1943. Tai 1953, jumalauta.”

Perustehtävänään Donner pitää yhä kirjoittamista. Oli kysymyksessä sitten lehtijuttu tai kirja. Häntä huolestuttaa sähköisten lukulaitteiden yleistyminen kirjan ja lehden kustannuksella. Toisaalta hän ei usko vallankumoukseen lähivuosina.

”Maailman suurin kirjankustantaja Random House sanoo, ettei lukulaite syrjäytä kirjaa sataan vuoteen, mikä ilmeisesti riittää tuleville teoksilleni.”

Donnerin toimintaa diplomaattina ja Suomen pääkonsulina Los Angelesissa 1995–96 on joskus pidetty syrjähyppynä. Donner itse valitti, että valtion varat Suomen etujen ajamiseen olivat turhan niukat.

”Muuten se oli antoisa työkokemus. Paskaduunitkin ovat henkisesti rikastuttavampia kuin vain rikastuttavat duunit.”

Veneenkeikuttaja

Kansanedustajana tai kaupunginvaltuutettuna Jörn Donner on toiminut kommunistien hallitsemassa Skdl:ssä, Rkp:ssä, Sdp:ssä ja sitoutumattomana. Tosin Donner muistuttaa, ettei hän koskaan ollut Skdl:n jäsen.

”Siirryin siitä porukasta nopeasti pois, villiksi. Rkp ja demarit puolestaan pakottivat minut jäsenekseen. Ja heti, kun kepun Anneli Jäätteenmäki oli valittu pääministeriksi, liityin itse uudelleen demareihin.”

Vuoden 2011 eduskuntavaaleihin Sdp ei ole Donneria pyytänyt.

”Ei minusta ole vaalitemppuiluihin, blogien pitäjäksi ja Facebookiin. Joku tosin on laittanut minut sinne, enkä ole onnistunut poistattamaan itseäni. Sadat ihmiset ovat halunneet ystävikseni Facebookissa, mutta minä olen tuhonnut heistä jokaisen.”

Donner ei perusta palkinnoistakaan. Ainoana suomalaisena hän on pokannut Hollywoodissa Oscarin ystävänsä, mestariohjaaja Ingmar Bergmanin elokuvasta Fanny ja Alexander vuonna 1983. Venetsian elokuvajuhlien palkinnon parhaasta esikoisohjauksesta hän vastaanotti jo 1963, ja Finlandia-palkinnon hän sai 1986 romaanisarjansa osasta Isä ja poika. Taiteen valtionpalkinto hänelle osoitettiin 2008.

”Palkinnoilla ei ole merkitystä. Vain Finlandia-palkinto merkitsi sikäli, että jotkut huomasivat, että olen kirjailija.”

Donnerin mukaan omilla aivoilla ajatteleminen eroaa yleensä valtaenemmistön kannoista. Siksi kai häntä pidetään eräänlaisena veneenkeikuttajana.

”Kirjoittavan ihmisen tehtävä on ajatella itsenäisesti. Sen takia soveltuvuuteni politiikkaan on huono. Hallituspuolueiden kansanedustajien ylin tehtävä on äänestää siteet silmillä hallituksen esityksien puolesta. Pieni klikki päättää kansan asioista, ei mikään parlamentarismi. Demareiden Jukka Gustafssonia ei ole koskaan kelpuutettu muualle kuin eduskunnan jalkapallojoukkueeseen.”

”Erotiikka on menneisyyttä”

Mielikuvissa Donneriin yhdistyy myös erotiikka. Jotkut hänen elokuvistaan olivat aikanaan rohkeita.

Työnteko on Jörn Donnerille elämäntapa. Hänestä kuullaan vielä. Kuva: Pekka Holmström.

Työnteko on Jörn Donnerille elämäntapa. Hänestä kuullaan vielä. Kuva: Pekka Holmström.

”Kyllä sellainen erotiikka on menneisyyttä. Ei tällainen 77-vuotias ole enää kovin haluttua kamaa. Aikanaan maineesta oli hyötyäkin, kun sai suorastaan valita naisia. Se oli minulle etu miehenä, mutta olihan se naisenkin etu. Oli myös useita samanaikaisia suhteita, mutta se oli kauheata. Ja jos syntyi ristiriitaa naisen, rakastajattaren tai lasten kanssa, työ vei aina voiton.”

”En yleensä kadu mitään. Mitä enää voisi muuttaa?”

Miksi olen? Muuan Donnerin kirjoista on samanniminen, ja tekijä kertoo edelleen pohtivansa tätä asiaa. Varmaa on vain, että elämällä on tapana päättyä.

”Olen nauttinut elämästä ja voittanut kaksi syöpää.”

Taistelussa on ollut hänen mukaansa tärkeintä elämäntahto. Ensin eturauhas- ja sitten keuhkosyöpä. Sairaala viimeistään tekee sairaaksi, siksi sieltä on pyrittävä pois.

”Olin keuhkoleikkauksen jälkeen aika heikkona. Nykyään saatan joskus polttaa savukkeen, mutta en osta, vaan pummaan.”

Rohkeus. Jälleen yksi Donnerin keräämistä etuliitteistä, hyvässä tai pahassa. Rohkeutta edellytti sekin, että hän vuosina 1959–61 suoritti siviilipalveluksen sairaalassa. Sen ajan Suomessa asepalveluksesta kieltäytyminen oli teoista häpeällisimpiä.

”Pahimman vamman sain siitä, että jouduin palvelemaan 16 kuukautta Porissa, joka ei edelleenkään ole lempipaikkojani.”

Naissilmä ja miessilmä

Jörn Donner elää nyt kolmatta avioliittoaan. Pojat Daniel ja Rudolf ovat aikuistuneet. On myös kolme vanhempaa poikaa ja yksi tytär aiemmista kolmesta suhteesta.

Donnerilla on aina ollut naissilmää.

”Kai naisillanikin sitten on ollut hyvä miessilmä. Luojan kiitos naiset ovat erilaisia kuin miehet, siinä koko heidän kiehtovuutensa. Ehkä naisissa on jotain kissamaista, kuten on kuvailtu, mutta on siellä täysiä koiriakin.”

Donner on kasvattanut ja toiminut isänä kahdelle nuorimmalle lapselleen. Hän ilmaisee, että muilla lapsilla ei ole hänelle mitään merkitystä.

”En tapaa heitä, en seurustele heidän kanssaan. Ainoastaan Ruotsissa asuva 55-vuotias poikani Johan käy joskus tapaamassa.”

Mitä hän vielä haluaisi elämältään? Töitä. Vaikka Mannerheim on jättiläisurakka, se on vain yksi työ muiden joukossa, ei mikään suuri finaali tai tilinpäätös.

”Haluan aina matkustaa, myös kynä kädessä. Viime aikoina matkustamiseen ei ole ollut aikaa eikä oikein rahaakaan.”

Kuolemaa hän ei mieti; terve mies täynnä työ- ja elämänhalua.

”Kukaan meistä ei tiedä varmuudella, mikä kuolemaa seuraa. Jotkin uskonnolliset yhteisöt toimivat toisen ajattelun pohjalta ja pyrkivät tuomaan lohtua ihmisen viimeisiin hetkiin, mikä sinänsä on hyvä, mutta ei heilläkään ole varmuutta. En tiedä jumalasta mitään”, kuuluu viimeinen hörähdys, ja mies poistuu syömään serkkunsa luo. Huomenna on työpäivä.

Jörn Donner oli saanut valmiiksi viisituntisen Mannerheim-dokumenttinsa syksyllä 2010. Juttu ilmestyi Seurassa 32/2010.

X