Kirjailija Outi Pakkanen: Olen heikkona matalaäänisiin miehiin, kuten Matti Rönkään

TUNNUSTAN, että olen heikkona miehiin, joilla on rauhallinen ja matala ääni. Vielä vetelämmäksi jalkani menevät, jos mies puhuu italiaa. Elämässäni on muutama hyvä-ääninen mies. Ex-aviomiehelläni on Suomen paras ääni, Jukka-veljelläni toiseksi paras, poikani Antti-Pekka kuuluu samaan sarjaan. Myös hyvä kaverini, kirjailija ja uutisankkuri Matti Rönkä omaa myös varsin miellyttävän äänen. Bassoääni ei välttämättä kuitenkaan pelasta, jos mies näyttää hiirulaiselta. Äänen ja kuvan on sovittava yhteen.

TUNNUSTAN, että olen huolissani maailman tilanteesta. Suomikaan ei ole enää mikään lintukoto, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myönnän suhtautuvani varauksella itäiseen naapuriimme. Olen aina sanonut olevani peloton, mutta myös ilmastonmuutos huolestuttaa minua. En käsittele dekkareissani maailmanpoliittisia tapahtumia, mutta kirjani ovat muuten kyllä aina jollain tapaa ajankohtaisia. Oman lapseni puolesta olen tietysti aina hieman huolissani.

ENNUSTAN, että kirjoitan joskus vielä jotain muutakin kuin dekkareita. Minussa on peppipitkätossumaista kapinaa, omanlaistaan anarkiaa, joka ei vahingoita muita. Olen mielelläni asioista omaa mieltä – ja tietysti aina oikeassa. Veljeni voivat varmasti allekirjoittaa tämän! En tykkää riitelemisestä, mutta jos riitelen, en ole pitkävihainen. Se on oppi lapsuudenkodistani. Äiti muistutti meitä aina, että aurinko ei saa laskea vihan ylle.

TUNNUSTAN, että minua kiukuttaa ihmisten huono käytös ja piittaamattomuus. Esimerkiksi liikenteessä minut saa raivostumaan ja nostamaan henkisesti keskisormen pystyyn sellainen pieni asia, että autoilijat eivät käytä vilkkua. Ihmiset voivat olla uskomattoman röyhkeitä ja piittaamattomia.

Myös roskaaminen saa minut kiehumaan. Bussipysäkillä näkee joskus tyyppejä, jotka heittävät tyhjän tupakka-askin maahan, vaikka roskapönttö on ihan vieressä.

Toivoisin jokaiselle lisää sydämen sivistystä ja käytöstapoja. Minun lapsuudessani meiltä odotettiin hyvää käytöstä ja vanhempien kunnioitusta, ja se oli ihan oikein.

ENNUSTAN, että asun viiden vuoden päästä ainakin osan vuodesta Berliinissä. Rakastan sitä kaupunkia! Jos uskoo jälleensyntymiseen, minä olisin voinut olla yksi 1920-luvun Berliinin kabaree-tanssijoista. Näen mielessäni ihan selkeän kuvan tanssityttöporukasta, jossa olen takarivissä toinen tyttö vasemmalta. Kirjailijan mielikuvituksella voi tietysti olla tekemistä tällaisen mielikuvan kanssa, mutta kuva herättää minussa kovin vahvoja tuttuuden tunteita. Tykkään muistakin suurkaupungeista. Niihin voi vain solahtaa.

TUNNUSTAN, että rakastan perhettäni, jolla tarkoitan poikaani, kahta isoaveljeäni ja heidän perheitään. Rakastan myös itsenäisyyttäni ja nautin yksinolosta. Ilman näitä piirteitä tuskin voisin olla kirjailija, sillä työ on hyvin itsenäistä. Olen aina ollut sosiaalinen erakko ja myös matkustelen mielelläni yksin.

Yksinolo ja yksinäisyys ovat aivan eri asioita. Yksinäisyys ei ole minulle tunteena tuttu, mutta jos tuntisin oloni yksinäiseksi, se olisi varmasti kamalaa. Jokainen tarvitsee ympärilleen muita ihmisiä, niin minäkin.

ENNUSTAN, että seuraavaksi voisin hurahtaa perhokalastukseen. Se on hirveän kiehtova laji, ikään kuin hienostuneempi muoto pilkkimisestä. Perhokalastuksen saloihin tutustumiseen tarvitsisin kuitenkin jonkun henkilökohtaisen kalakaverin, oman tommi liimataiseni.

Kaikki ruokaan liittyvä on lähellä sydäntäni ja kokkailu on yksi intohimoistani. Mutta minulla on myös ruokapaheita. Yksi niistä ovat kalkkunanakit, joita saatan syödä välipalaksi kylmiltään suoraan paketista. Ne ovat niin käteviä ja vähäkalorisia!