Kiti Kokkonen tunnustaa: ”Isä opetti pärjäämään”
Näyttelijä ja käsikirjoittaja Kiti Kokkonen tuntee kirjoittaessaan itsensä vuorotellen suureksi neroksi tai epäkiinnostavaksi idiootiksi.
Näyttelijä, käsikirjoittaja ja Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja Kiti Kokkonen kertoo Seuran Tunnustan ja ennustan -juttusarjassa olevansa tunteikas persoona.
Kiti Kokkonen on aina ollut draamantajuinen
Tunnustan, että tunteeni ovat voimakkaita. Olen ollut lapsesta saakka draamantajuinen. Näen elämän kuin teatteriesityksenä tai elokuvana. Kun teen kiinnostavan havainnon, mietin, miten sen saisi siirrettyä teatterin näyttämölle tai tv-sarjaan.
Järkytyin, kun en päässyt nuorena ilmaisutaidon lukioon. Se musersi unelmani ja sai minut itkemään. Vaikka olin siihen mennessä jo näytellyt televisioelokuvassa, tv-sarjassa ja radiokuunnelmassa, ajattelin, että näyttelemiseni oli sitten tässä ja hakeuduin mainosalalle.
Vietin mainosalalla useamman vuoden, kunnes 2000-luvun alussa jättäydyin virkavapaalle ja keskityin näyttelemiseen. Sen jälkeen sielussani on ollut rauha eri tavalla kuin aiemmin.
”Puhun avoimesti etenkin silloin, kun minua jännittää”
Ennustan, että tulen aina puhumaan liian avoimesti. Se saa jotkut ihmiset vaivaantuneiksi. Heidän ilmeistään ja elekielestään näkyy, että kerron heille itsestäni liikaa, mutten voi sille mitään.
Puhun avoimesti etenkin silloin, kun minua jännittää, ja kun ihmiset vaivaantuvat, minua alkaa jännittää vielä enemmän ja alan puhua vielä avoimemmin! Se on kehä, joka on opettanut minulle, ettei itseään tarvitse ottaa niin vakavasti.
On ihanaa tavata samanlaisia ihmisiä, heidän kanssaan pääsen heti asian ytimeen. Silloin voimme keskustella elämän haasteista ja ihmisenä olemisesta.
Tunnustan, että näyttelijävanhempien lapsena kasvaminen oli ristiriitaista. Minulta kysytään usein, millaista oli kasvaa taiteilijaperheessä. Mielestäni se on outo kysymys – eihän minulla ole ollut vertailukohteita. Ajattelin aina, että isä on isä ja äiti on äiti.
Ei sillä ollut minulle lapsena mitään merkitystä, että isäni (Ere Kokkonen) teki töitä Spede Pasasen kanssa. En minä edes tiennyt, mitä vanhempani töissä tekivät. Olin kolmannella luokalla, kun tajusin, että tuntemattomat ihmiset kiinnittivät vanhempiini kadulla huomiota. Se oli rasittavaa. Tietysti olen ylpeä isän ja äidin (Titta Jokinen) saavutuksista, mutta ensisijaisesti olen ylpeä siitä, minkälaisia vanhempia he minulle olivat.
Kiti Kokkosen äiti Titta Jokinen on synnynnäisen hauska
ENNUSTAN, etten tule koskaan lopettamaan äidilleni nauramista. Saan hänen seurassaan aivan järjettömiä nauruhepuleita. Hän on synnynnäisen hauska ja naurattaa minua maailmassa kaikkein eniten.
Kun äiti haluaa hölmöillä, hän esittää erilaisia hahmoja. Huumori on ollut yksi tärkeimmistä asioista itselleni, se on auttanut minua selviämään elämän haasteista ja vaikeuksista. En pidä muiden ihmisten kustannuksella nauramisesta. Minua huvittavat itseironia, arkiset asiat, tilannekomiikka sekä terävät, yhteiskuntaa koskevat huomiot.
Kiti Kokkonen ja Titta Jokinen.
Tunnustan, että kun kirjoitan, tunnen olevani vuorotellen maailman suurin nero ja vuorotellen maailman epäkiinnostavin idiootti. Olen onneksi tottunut siihen, joten tiedän, että tunteet menevät ohi.
Kirjoitan omakohtaisista asioista, ja pelkään tulevani tuomituksi. Henkilökohtaisiksi luulemani havainnot ovat kuitenkin osoittautuneet yleisiksi: Esimerkiksi kun Uusioperh(s)‑e-näytelmässä käsiteltiin sitä, miltä tuntuu olla äitipuoli, ymmärsin katsojien palautteesta, etten ollut ainoa, joka oli kokenut ulkopuolisuuden tunnetta. Jopa biologiset vanhemmat voivat tuntea samoin.
Työssäni kaikkein merkityksellisintä onkin vastavuoroinen vertaistuki ja helpotuksen tuottaminen. Silloin, kun on tärkeää asiaa, täytyy vaan antaa palaa rohkeasti.
Kiti Kokkonen ja puoliso tapasivat Hevisaurus-musikaalissa
Ennustan, että rakkaus itseäni ja läheisiäni kohtaan vain syvenee ikääntyessä. Olen seurustellut vajaat seitsemän vuotta avomieheni kanssa. Tapasimme Hevisaurus-musikaalissa, jossa mieheni Olavi oli Herra Hevisaurus ja minä olin vaaleanpunainen Purppura Louhikäärme.
Samassa työryhmässä oleminen muuttui pikkuhiljaa parisuhteeksi. Isäni kasvatti minut ja opetti minulle, että pärjäisin aina. Perusitsetuntoni on aina ollut vakaa, mutta olen itse rakentanut sen päälle epävarmuuksia.
Minulla on ollut erilaisia vaiheita fysiikkani hyväksymisen kanssa. Olen miettinyt, että minulla on paksut pohkeet, ylipainoa tai jotain muuta turhamaista. En tiedä, mistä se johtuu – jos olisin yksin autiolla saarella, minua tuskin häiritsisi ulkonäköni millään tavalla. Henkisellä tasolla olen aina hyväksynyt itseni.
Tanhupallon 5 elämänohjetta: ”Rakkaus on tärkeintä koko maailmassa” – katso video!
Meeri Koutaniemi: Rakkaus on kaikkein painavin asia
Saara Aalto: Tyttöystäväni tietää telepaattisesti, mitä tarvitsen