Laulaja Waltteri Torikka: ”Annoin anteeksi kiusaajilleni”

Tunnustan, että olen perinyt musikaalisuuteni isäni puolelta, isoisä ja täti olivat kanttori-urkureita. Musiikki on tosin jotenkin sisäsyntyistä, tykkäsin jo pienenä käydä musiikkileikkikoulua. Soitin pianoa pitkään. Lukioaikana meillä oli pop/rock-yhtye, jonka kanssa voitimme erään rocklyriikan kilpailunkin. Meistä piti tulla uusi Ultra Bra. Lapsuudessa ja nuoruudessa olen imenyt vaikutteita musiikista laidasta laitaan.

Ennustan, että en koskaan kadu sitä, että musiikista ja laulamisesta tuli ammattini. Laulaminen vaatii jatkuvaa oppimista, tässä ei tule koskaan valmiiksi. Työ on samalla kiehtovaa ja haastavaa. Jokainen päätös johtaa johonkin, yritän olla katumatta mahdollisia huonojakin päätöksiäni, koska jokainen tekee virheitä.

Tunnustan, että henkisesti ja fyysisesti koulukiusatuksi tuleminen jätti minuun jäljen. Olen tunteellinen ja herkkä ihminen, ja kiusaajat vaistoavat helposti kohteen, johon on helppo tarttua. Jokainen teini toivoo, että olisi hyväksytty ja osa jotain ryhmää. Ulkopuolelle jättäminen tuntuu pahalta. Olen yhä ihmissuhteissani varovainen. Minun on vaikea luottaa ihmisiin ja se on turhauttavaa. Olen osannut antaa anteeksi kiusaajilleni, sillä kiusaaminen johtuu ihmisen omasta epävarmuudesta. Minua on auttanut lyhyt terapiajakso. Opin tunnistamaan omia käyttäytymismallejani, opettelen luottamusta ja se helpottaa.

Ennustan, että oopperamusiikki tulee olemaan päätyösarkani viihdemusiikista huolimatta. Olen käynyt läpi pitkän koulutuksen ja pidän työstäni. Idoleita on vaikea nimetä, arvostan niin monia ammattilaisia.

Klassisen musiikin puolelta tulee mieleen tenori Jonas Kaufmann ja viihdemusiikista Frank Sinatra. Rautaisen ammattitaidon ohella heissä on jotain selittämättömän kiehtovaa, jopa maagista. He laittavat peliin koko persoonansa.

Teen itse lauluja, joista yksi on juuri julkaistulla albumillani. Biisin tekeminen on samalla kovaa ja hauskaa, se vaatii aikaa. Saan laulun aiheen erilaisista aistihavainnoista: kuulen, näen, tunnen, haistan tai maistan jotakin, josta syntyy runon siemen ja josta tekee mieli kirjoittaa. Runon tekeminen on matka.

Tunnustan, että mietin pitkään lähteäkö mukaan Tähdet, tähdet -viihdeohjelmaan, mutta en kadu sitä koskaan. Puolet ystävistäni sanoi, että älä mene, tuhoat oopperaurasi. Toinen puoli sanoi, että tietenkin menet. Ajattelin katsoa mitä siitä seuraa, halusin heittäytyä mukaan. Olin musta hevonen, tulin puskista, olin tuttu pelkästään klassisen musiikin piireissä. Punk- ja hevigenret olivat minulle todellisia haasteita, ajattelin, että niistä voi syntyä vain katastrofi kohdallani, mutta toisin kävi. Kilpailun voitto oli hieno asia, mutta sen myötä tullut julkisuus yllätti. Se ei minua erityisesti houkuttele. Pyrin vain tekemään työni antamalla kaikkeni ja toivon, että se puhuttelee. Olen saanut palautetta, että hienoa kun oopperan maailmasta laskeudutaan vihdoin kansan pariin. Ooppera ei kuitenkaan ole lainkaan sellaista elitismiä kuin ajatellaan.

Ennustan, että oopperassa ei enää ole varaa diivailuun, alalla on sen verran kilpailua. Oopperamaailmassa arvostetaan nykyään kollegiaalisuutta ja joustavuutta taitojensa ja asenteittensa puolesta. Suurimmat diivat ovat vanhoja gubbeja, tosin kyllä naisetkin diivailun osaavat ja sen myös herkemmin näyttävät.

Ammatissa toimiminen ei ole suurta luksusta, mutta tähtihetkiäkin on ja tämä on kiehtovaa ja ihanaa työtä, jatkuvaa harjoittelua, oppimista ja itsensä ylittämistä. Luciano Pavarottilta kysyttiin kerran, että milloin lopetitte harjoittelun. ”Kymmenen minuuttia sitten”, hän vastasi.

Tunnustan, että olen huolestunut Suomen yli vyöryvästä apatian ja myötätunnon puutteen aallosta. Tiedän hurjia tarinoita pakolaisen elämästä. Meillä asiat on kuitenkin hyvin, meillä ei sodita eikä meillä tarvitse pelätä. Uskon siihen, että ihminen pohjimmiltaan haluaa olla hyvä toiselle.