Leena Uotila inhoaa nykyisiä mustia talvia

Tunnustan, että rakastan yllätyksiä ja niiden suunnittelua. Ystäväpiirissä teatterilla keksimme kaikenlaista esimerkiksi tasavuosia täyttäville.

Ystävät ovat minulle kaikella tavalla tärkeitä. Tässä ammatissa toimitaan ryhmässä, ja asioita on mukava pähkäillä yhdessä.

Minua innostavat myös uudet haasteet. Esimerkiksi Eila, Rampe ja likka -elokuvaa varten opettelin golfia.

Ennustan, että tulen aina inhoamaan ihmisten eriarvoista kohtelua. Ei pitäisi olla väliä sillä, mistä meille saapuvat ulkomaalaiset ovat lähteneet, jos he ovat lähteneet pommeja pakoon. Suomessa on tilaa kuolemanvaarassa oleville ihmisille.

Joku egyptiläismiljardööri suunnitteli hankkivansa Kreikasta kaksi saarta pakolaisille, mutta eihän heitä pidä eristää. Maahanmuuttajalasten pitäisi päästä heti mukaan erilaisiin urheiluseuroihin ja harrastuksiin.

Vanhusten kohtelu Suomessa koskettaa. Yhteinen kakku olisi jaettava myös pienituloisten eläkeläisten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Ymmärsin vanhusten surkeat olosuhteet, kun oma sairas äitini oli kotona kuolemaansa saakka.

Tunnustan, että tuore perhe-elokuva Onnelin ja Annelin talvi on kiinnostava ja viehättävä tarina, jossa on oikea vanhanajan luminen talvimaisemana. Näyttelen pienten tyttöjen Onnelin ja Annelin taloon saapuvan kodittoman, minimaalisen pienen Vaaksanheimon perheen mummoa.

Marjatta Kurenniemen tarina sisältää paljon viisauksia, kuten sen, että maailman kohtalo riippuu siitä, mitä pienille tapahtuu.

Ennustan, että oma tuleva talveni on taas tuskailua pimeyttä ja loskaa vastaan. Se syö energiaa.

En pidä mustista nykytalvista yhtään, olen ehdottomasti kesäihminen. Olen pienestä pitäen rakastanut aurinkoa, olenhan kesän lapsi.

Toki syksykin on kaunis. Pidän syksyn väriloistosta ja rakastan tarpomista suppilovahverometsissä.

Tunnustan, että liikunta on minulle todella tärkeää. Olen joogannut pitkään, ja se on vienyt minut mennessään. Joogan salaisuuksiin pitää haluta päästä sisään, vasta sitten siinä voi kehittyä ja päästä pidemmälle.

Minun iässäni pitäisi tehdä myös jotain aerobisempaa, tosin asuminen hissittömän talon neljännessä kerroksessa tietää sekin liikuntaa.

Uin mielelläni uimastadionilla, en kaipaa mereen enkä järviin. Mutta talvilajeja en voi sietää. Olen aina ollut palelevainen ja muistan kouluaikojen hiihtoretket, jotka olivat yhtä tuskaa.

Ennustan, että kotimainen elokuva ja muu kulttuuritarjonta ovat ammattitaidon puolesta voimissaan.

Suomalainen teatteri on kuin Nummisuutarin Esko, alkukantaista ja voimakasta. Se eroaa muusta eurooppalaisesta, sinällään tasokkaasta tarjonnasta.

Nuorissa tekijöissä on paljon voimaa ja uskallusta antaa itsestään. Tarvitsemme hyviä käsikirjoituksia ja esittäviä ammattilaisia.

Harmittaa, että haja-asutusalueiden tarjonta on varsin vaatimatonta suurkaupunkeihin verrattuna.

Ennustan, että en tule koskaan luopumaan itsepäisyydestäni. En myöskään koskaan luovu teatterista. Se tulee aina olemaan läsnä tavalla tai toisella. Olen kasvanut siihen kiinni.

Toivon myös, ettei minun koskaan tarvitse luopua liikkumisesta. Rauhalliset kävelyretket hoitavat mieltä ja kehoa ja synnyttävät ihmisessä uutta.

Aivot on jännittävä elin. Siellä vaeltavat ideat ja oivallukset, kunnes ne sopivalla hetkellä pulauttavat esille jotakin uutta.

Tunnustan, että rakastan rauhallisia aamuhetkiä. Salainen haaveeni on herätä eräänä aamuna merenrantahuvilassa Nizzassa auringonpaisteeseen.

Kunpa voisi joskus lähteä liikkeelle ensimmäisellä lennolla, meni se minne tahansa. Tai laittaisi vain sormen kartalle ja suuntaisi sinne.

Se tarkoittaa, että ei tarvitsisi miettiä aikaa eikä rahaa.