Leskeksi jäänyt Kaari Utrio: ”Jos muutkin ovat selvinneet, minäkin selviän”

Kirjailija Kaari Utrio elää suruaikaa ja yrittää tottua lesken rooliin. Pahinta hänen mielestään olisi ollut jäädä nurkkaan säälimään itseään.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kaari Utriolla on juhlavuosi. Hänestä tuli kirjailija 50 vuotta sitten, kun hän oli 26-vuotias.

Kirjailija Kaari Utrio elää suruaikaa ja yrittää tottua lesken rooliin. Pahinta hänen mielestään olisi ollut jäädä nurkkaan säälimään itseään.
Teksti:
Ulla Janhonen

Kirjailija Kaari Utrion syksy oli erilainen.

Hänen miehensä Kai Linnilä kuoli elokuun 24. päivänä. Siksi Kaari Utrio vietti joulunkin muualla kuin kotonaan Somerolla. Hän matkusti poikansa perheen kanssa Kanarialle, sillä ensimmäinen joulu ilman Kaita kotitalossa olisi ollut liian murheellinen.

”Kain kuolema oli suuri menetys, enkä nyt puhu vain itseni puolesta.”

Kaari Utrio viittaa kustannusyhtiöön, seitsemän hengen suuruiseen Amanitaan, jonka kantava voima Kai Linnilä oli.

”Kai osasi kaiken, hän tunsi kaikki ja hänellä oli valtavat verkostot. ”

Kolme viikkoa miehensä kuoleman jälkeen Kaari itse joutui silmäleikkaukseen.

”Työtehoni on ollut vain neljännes normaalista, joten kaikilta on vaadittu todella paljon.”

Kaari Utrio ihmetteleekin, miten he kykenivät tekemään kaiken, mitä pitikin, muun muassa suurteokset suojeluskuntien historiasta.

”Olemme jaksaneet tehdä jotakin sellaista, mihin ei etukäteen ikinä kuvittele pystyvänsä. Olimme kuin ihmeraketteja. Onneksi meillä on aina ollut keskenämme hyvä yhteishenki.”

Kaari Utrio kiittää onneaan myös siksi, että firmassa oli tehty jo vuosia sitten sukupolvenvaihdos. Johdossa on nyt poika Lasse Linnilä.

”Mutta kyllä tämä syksy on ollut todella kova. Uusi elämänvaihe vaatii vielä pitkää sopeutumista. Silti olisi viimeinen juttu jäädä nurkkaan säälimään itseään.”

Historian kutsu

”Menin Kaisaniemen kansakouluun Helsingissä syksyllä 1949. Olimme suuri luokka, 43 oppilasta. Nyt jälkeenpäin ihmettelen, miten opettaja pysyi ylipäätänsä hengissä niin suuren lapsilauman kanssa.

Kuri oli luokassa ihan toista kuin nyt, mutta sodan jäljet näkyivät. Monen isä oli palannut sodasta mieli hajonneena. Monen kotona juotiin ja oltiin väkivaltaisia. Silti koulussa opittiin laskemaan ja lukemaan.

Paitsi minä. Kun joulu lähestyi, en osannut vielä lukea. Silloin opettaja alkoi puhua, että pitäisikö minut siirtää apukouluun.

Itse tajusin, että minulla on huono näkö, koska en saanut selvää, mitä opettaja kirjoitti taululle. Kun sain silmälasit, opin nopeasti lukemaan, ja jouluna se sujui jo hyvin.

Olen kustantajan lapsi, ja kotini oli täynnä kirjoja. Meillä luettiin aina. Ensimmäinen kirja, jonka itse luin kokonaan, oli Jokamiehen maailmanhistoria. Se oli paksu kirja, oikea tiiliskivi.

Luin sitä koko kevään ja katselin sen mustavalkoisia kuvia. Sen jälkeen aloin lukea hirveästi historiallisia romaaneja. Sillä tiellä olen vieläkin.

1955 Kaari Tapiolassa. ”Isäni oli kustantaja, joten meillä luettiin aina.” ©UTRION KOTIALBUMI

Kirjailija syntyy

1968 Kaari Utrion esikois-romaani oli nimeltään Kartanonherra ja kaunis Kirstin. ©KUSTANNUS OY TAMMI

Kun valmistuin Helsingin yliopistosta 1967 filosofian maisteriksi, ajattelin, että teen väitöskirjan ja ryhdyn tiedenaiseksi. Se oli muuten aika erikoinen ajatus vielä 1967, koska naisia tieteentekijöinä oli vähän.

Sitten kävi niin, että Eeva-lehti tilasi minulta jatkoromaanin. Äitini oli silloin Eevan muotitoimittaja, ja hänen kauttaan se jatkoromaanikin minulta varmaankin tilattiin.

Kirjoitin sen yleisen historian laudaturtyöstäni, joka käsitteli Ranskan keskiaikaa. Siitä tuli kiva.

Sitten keksin, että jospa kirjoittaisin romaanin ennen kuin ryhdyn väittelemään. Romaanini puolestaan perustui Suomen historian graduuni. Sen nimeksi tuli Kartanonherra ja kaunis Kirstin, ja siitä tuli bestseller.

En oikein tajunnut sitä, sillä kirjoitin romaanin vain hankkiakseni silloiselle perheelleni pesukoneen.

Vaikka olin tavannut kotonani paljon kirjailijoita isäni Untamo Utrion työn vuoksi ja tunsin kustannusmaailman läpikotaisin, en osannut heti pitää itseäni kirjailijana.

Sain myös paljon julkisuutta. Minusta kirjoitettiin naistenlehdissä, joita nuoret vihaiset mieskriitikot halveksivat syvästi. Nämä kirjoittivat kritiikkejä kirjoistani ja sävy oli sellainen, että tyhmät naiset ostavat ja lukevat tämmöisiä hömppäkirjoja sen sijaan, että ostaisivat Leninin koottuja teoksia.

Onneksi sain myös asiallisia ja hyviä kritiikkejä. Olin jollakin tavalla myös erikoisasemassa, koska minulla oli koulutus ja liuta arvosanoja. Silloin maistereita tuli vuodessa vähemmän kuin nykyään tohtoreita.

En kauheasti välittänyt tyhjänpäiväisistä kritiikeistä, mutta sitä en sietänyt, jos lukijoitani – erityisesti naisia – halveksuttiin. Aloin potkia vastaan ja kirjoittelin lehtien yleisönosastoihin vastineita.

Kirjailijat eivät yleensä lähettäneet vastineita, sillä silloin ajateltiin, että jos ryhtyy kirjailijaksi, täytyy kärsiä kaikki, mitä kirjailijasta ja hänen työstään kirjoitetaan.

Tänä vuonna on juhlavuoteni. On kulunut 50 vuotta siitä, kun minusta tuli kirjailija. Olin silloin 26-vuotias.

Kai tuli elämään

Yksi elämäni käännekohdista oli kesä 1973.

Päätimme kirjailijakollegani ja ystäväni Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) kanssa pitää hieman lomaa. Laila keksi, että menisimme Oriveden opistoon, sillä siellä voisimme olla rauhassa.

Opistossa oli meneillään kirjoittajakurssi, jonka opettajana toimi Kai Linnilä. En tuntenut Kaita, tosin tiesin hänet.

Menimme Lailan kanssa kurssille kuunteluoppilaina, meillä oli hirveän hauskaa ja nautimme kovasti. Niin siinä sitten kävi, että minusta ja Kaista tuli pari, vaikka olimmekin tahoillamme vielä naimisissa. Tosin kummankin avioliitot olivat jo karilla.

Muutto maalle

1970-luvulla Kaari Utrio oli jo suosittu ja tunnettu kirjailija. ”Suomalaiset ovat aina rakastaneet historiallisia romaaneja”, hän sanoo. ©KAJ EWART/OM-ARKISTO

Asuimme Kain kanssa Helsingissä Ritarikadulla, mutta kaipasimme maalle. Elimme rakennustyömaan keskellä, koska sisäministeriötä rakennettiin. Taulut putoilivat seiniltä, ja jytinä alkoi heti aamusta.

Myös ilmapiiri oli Helsingissä tukahduttava. Stalinistit olivat voimansa tunnoissa, ja kaikki oli niin poliittista. Piti lukea Tiedonantajia, Kulttuurivihkoja ja kaikkia muita.

Sitten löysimme 1975 Somerolta talon, jota aloimme kunnostaa. Kai valvoi kunnostustöitä, ja yhtenä toukokuisena aamuna hän soitti minulle ja sanoi, että kerro yksi syy, miksi asumme Helsingissä. En keksinyt yhtäkään.

Pian Viktor Ekin muuttoauto ajoi Somerolle lastinaan sata metriä kirjoja. Kai ja minä tulimme bussilla. Meillä oli matkatavarana lintuhäkki, jossa oli kaksi keltaista undulaattia. Poika, Lasse, syntyi 1976.

Hetkeäkään en ole katunut tänne muuttoa. Meillä oli alusta pitäen valtavan hyvät ja auttavaiset naapurit. Ilman heitä emme olisi selvinneet. He naureskelivat usein meidän hölmöyksille enkä ihmettele sitä yhtään.

Täällä perustimme myös kustannusyhtiö Amanitan vuonna 1982. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1984, ilmestyi kirjoittamani tietokirja Eevan tyttäret, joka kertoo eurooppalaisen naisen ja perheen historiasta. Se oli valtava menestys, sillä sitä myytiin 150 000 kappaletta. Se muutti myös minun roolini kirjailijana. En enää ollutkaan se nuori nainen, joka höpöttelee toisille naisille kevyttä hömppää. Äkkiä olinkin myös varteenotettava tietokirjailija.

Leskeys

Kaari Utrion suuri rakkaus oli viime kesänä kuollut Kai Linnilä. ”Voin olla onnellinen, että koin niin ihmeellisen rakkauden.” ©KARI NIEMINEN/UTRION KOTIALBUMI

Lesken elämä menee eteenpäin hetki hetkeltä, tunti tunnilta. Päivät vaihtelevat suuresti.

Käyn tätä kaikkea tapahtunutta vielä läpi. Minulla on hyvät muistot ja ajattelen vain menneisyyttä. Tulevaisuutta en vielä pysty ajattelemaan, sillä silloin vaivun epätoivoon.

Kun järjellä mietin, niin 75 vuotta on usean suomalaismiehen kuolinikä. Vainajalle on hyvä tapa lähteä suorilta jaloilta, mutta muille se on sokki.

Kukaan meistä ei osannut tätä odottaa, koska olimme Kain kanssa juuri olleet lääkärintarkastuksessa. Sydänveritulppa ei anna mitään oireita. Ensimmäinen oire on se viimeinen.

Kun sain kutsun Linnan itsenäisyyspäiväjuhliin, ensin ajattelin, etten jaksa lähteä, mutta tiesin, että Kai olisi halunnut minun menevän. Tässä tilassa on vaarana, että alkaa pelätä asioita, jotka muuten tekisi ilomielin. Sovin tutun taksikuskin kanssa, että hän vie ja tuo minut.

Linnan juhlissa minua lämmitti erityisesti se, kun Jenni Haukio sanoi kättelyjonossa, että hän ottaa osaa. Pidän sitä suuressa arvossa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että ennen minua hän oli kätellyt jo yli tuhat vierasta. Jenni Haukio on paitsi tasavallan ykkösnainen myös kirjailijakollegani.

Olen hirveän kiitollinen kaikesta myötätunnosta, mitä olen tänä syksynä saanut. Monet ovat kirjoittaneet minulle omista kokemuksistaan ja toipumisestaan. En todellakaan ole yksin, minulla on monta kohtalotoveria.

Uskon, että jos muutkin ovat selvinneet, minäkin selviän.”

Lue myös:

Kaari Utrio: ”Koko tuotantoni on kapinaa”

Kirje sinulle, jota arvostan

Hyvä Anna Kontula,

olen seurannut uraasi alusta lähtien. Jo varhain ymmärsin, että Sinussa on sellaista älyä, rohkeutta ja sisua, jota olisin itse toivonut omaavani. Olet tutkinut asioita, joihin moni ei mielellään koske, kuten prostituutiota ja harmaata työvoimaa. Tiedät, mistä puhut. Olet esittänyt pelottomia mielipiteitä ja seisot niiden takana. Toivon, että tulevaisuuden tyttäristä kasvaa yhä enemmän kaltaisiasi naisia. Haluaisin halata Sinua kiitokseksi,

Kaari

 

X