Los Angelesissa asuva Paula Vesala: ”Mamuna ei ole täälläkään helppoa”

Paratiisi. Se tulee ensimmäisenä mieleen, kun vierailee Paula Vesalan ja Lauri Ylösen kodissa Los Angelesissa.

Valtavana tulipallona hehkuva aurinko on hiljalleen laskemassa Tyynenmeren taakse ja Santa Monican kaupunginosan edustalla avautuva loputon taivaanranta hehkuu upeissa väreissä.

Tätä luonnonnäytelmää seuratessa ei ihmettele, että pariskunta lapsineen muutti vuonna 2014 tänne, reilun 9 000 kilometrin päähän Helsingistä.

Nyt on tullut aika astua taiteilijapariskunnan kotiin.

”Terve, terve! Otatko sapuskaa?”

Vaaleasti sisustetun kodin pöytä notkuu herkuista. Ruokailun jälkeen jäämme Paulan kanssa kahdestaan. Lauri lähtee nukuttamaan Julius-poikaa, joka on menossa aamulla kouluun.

Seuraavaksi Paula esittelee vieraalle työhuoneensa. Pöydällä makaa kosketinsoitin sekä tietokone, kun taas kitara ja mikroni ovat siististi telineissään. Täällä on syntynyt suuri osa Paula Vesalan sooloalbumista.

”Kevät oli aikataulullisesti todella paha, kun tein omaa levyä ja kävin samaan aikaan koulua. Nyt on onneksi paljon helpompaa. Kesän vietämme Suomessa ja aion olla paljon mökillä. Lisäksi esiinnyn bändini kanssa eri puolilla maata ja siitä tuleekin hienoa: kiertelemme maakuntia ja ehkä juomme vähän oluttakin.”

”Tämä on klisee, mutta kyllähän Suomi näyttäytyy erilaisena paikkana, kun siellä ei asu vakituisesti. Tajuan kunnolla vasta nyt, miten älyttömän hieno paikka vaikkapa Helsingin Kauppatori on.”

Raju työtahti

Helsingin Teatterikorkeakoulusta valmistuneen Vesalan nykyinen opinahjo on kuuluisa losangelesilainen UCLA-taideyliopisto, jossa hän pänttää näytelmäkirjoittamista maisteriohjelmassa.

”Suomeen verrattuna täällä tehdään pienemmillä resursseilla enemmän töitä. Lukujärjestyksessä saattaa lukea, että koulua on yhdeksästä kuuteen, ja sen päälle on näytelmätreenejä seiskasta yhteentoista. Tahti on toisinaan aika raju.”

Toista vuotta UCLA:ssa opiskeleva Vesala on saanut lentävän lähdön mahdolliselle näytelmäkirjailijan uralleen, sillä hänen ensimmäinen opinnäytetyönsä voitti New Yorkissa järjestetyn kirjoituskilpailun 10 minute play -sarjassa.

”Työni ilmestyi kirjana, joten nyt minä olen julkaissut näytelmäkirjailija tässä maassa. Se tuntuu… todella hullulta. Menestyminen antoi paljon uskoa, sillä englanniksi kirjoittaminen on vaikeaa.”

Kieli on ollut yllättävänkin kova haaste.

”Kun tulimme tänne vuonna 2014, luulin osaavani englantia ihan hyvin. Monet asiat, vaikkapa erilaisissa toimistoissa asioiminen, osoittautuivat todella haastaviksi. Pää oli aikamoisessa sumussa ensimmäisen puoli vuotta pelkästään kielen vuoksi.”

Los Angelesissa paistaa aurinko käytännössä aina, eikä amerikkalaisten hymykään yleensä hyydy. Paula nyökkää, ettei elinympäristö voi olla vaikuttamatta.

”Paremman termin puutteessa: täällä ei ehkä masenna niin paljon.”

”Samalla pitää kuitenkin muistaa, että Los Angelesilla on monta puolta. Useimmille Kalifornia tuo mieleen palmut, biitsit ja rennon meiningin, mutta totuuteen kuuluvat yhtä lailla ankeat sillanaluset kodittomine ihmisineen, kaikenlaiset surkeat loukot ja pimeät, pelottavat kadut. Sävyjä on joka lähtöön.”

Ihana kaupunki

Paula myöntää, että muutto Los Angelesiin hirvitti aluksi.

”Olin käynyt täällä kerran aikaisemmin, enkä tiennyt koulustakaan juuri mitään. Onneksi saimme paljon apua täällä asuvilta suomalaisilta. Ilman heitä käytännön asiat olisivat olleet todella hankalia. Mamuna ei ole täälläkään ihan helppoa.”

Tilanne on muuttunut varsin radikaalisti, sillä nykyään Paula rakastaa Los Angelesia ja sen loputtomia mahdollisuuksia.

”Tämä on aivan ihana kaupunki ja tutkittavaa tuntuu riittävän loputtomasti. Vaikka joka viikonloppu voi mennä retkelle uuteen puistoon ja katsella ihmetellen ympärilleen, että täällähän on kuin Etelä-Ranskassa.”

Koulu auttoi Paulaa löytämään oman paikkansa oudossa kaupungissa.

”Jos olisin tullut tänne vain haaveilemaan ja etsimään onnea niin huhhuh… Tässä kaupungissa nimittäin törmää ihmisiin, jotka ilmoittavat aikovansa menestyä Hollywoodissa. Onnea matkaan, mutta se on todella kova tie. Onneksi täkäläinen teatteri, se minun alani, ei liity Hollywoodiin mitenkään.”

Tyhjän päälle

Kun Paula perheineen muutti Pohjois-Amerikkaan, hän hyppäsi monin tavoin tyhjän päälle. Tällainen voi olla henkisesti raju juttu.

”Itse asiassa, loikka tuntemattomaan tuntui pelkästään riemulliselta. Olin miettinyt jo hyvän aikaa, että omien siipien kantavuutta olisi hienoa kokeilla muuallakin. Ja sitä, että samalla pääsisin katsomaan asioita aivan toisesta näkökulmasta. Nyt, kun perusjutut ovat asettuneet uomiinsa, on helppo hymyillä ja suositella kulttuurishokkia muillekin.”

Hän nauttii myös siitä, ettei naamaa tunnisteta kadulla.

”Elämäni on myös rauhoittunut Suomen-ajoista. Suomessa oli joskus todella vaikea kieltäytyä työtarjouksista, mutta täällä olen päässyt keskittymään erityisen hyvin mainitsemiini asioihin: omaan levyyn ja koulutyöhön.”

Kaipuuta Suomeen

Kymmenisen vuotta toimineen PMMP:n albumeja on myyty satojatuhansia ja yhtyeen keikat olivat loppuun asti hurmosmaisia tapahtumia. Kaikella on kuitenkin aikansa ja bändin ura päättyi syksyllä 2013. Artisti ei haikaile menestysbändin perään.

”PMMP opetti minulle sen, ettei suosio tule ilmaiseksi. Kun julkaisimme levyn niin saatoimme kiertää sen jälkeen puolitoista vuotta, ja vasta sitten salit alkoivat olla täynnä. Ja kun PMMP soitti viimeisen kerran Joensuun Ilosaarirockin päälavalla, mietin ihan oikeasti, etten pääse tälle estradille enää koskaan.”

Nyt taktiikka on toisenlainen.

”Minulla ei ole loputtomasti aikaa kiertää. Ajattelen olevani vähän niin kuin vieraileva artisti omassa kotimaassani: julkaisen levyn, teen kesäkeikat ja häivyn takavasemmalle. Minulla ei todellakaan ole enää mitään pakkomiellettä olla listaykkösartisti ja räjäyttää pankkeja PMMP:n tapaan.”

Kertooko Tytöt ei soita kitaraa -singlekappale kaipuusta Suomeen? Niin sen on ainakin tulkittu tekevän.

”Biisistä löytyy varmasti kaipuuta ja kaihoa, mutta nämä tunteet ovat vähintään ristiriitaisia.”

Kappaleeseen liittyy myös mielenkiintoinen tarina.

”Olin taannoin kirjailija Olli Jalosen luennolla, ja hänen mukaansa kaikilla taiteilijoilla on sielunmaisema, joka tulee esille itselleen rehellisten tekijöiden töissä. Minua alkoi ahdistaa, sillä oma sielunmaisemani, se keskisuomalaisen peräkylän mutainen pelto, muistui mieleen todella ankeana. Mutta lähtökohta on se mikä on, sitä ei voi muuksi muuttaa, ja päätinkin syleillä omia lähtökohtiani ja hyväksyä kaiken menneen. En pidä nostalgiasta, mutta tässä kappaleessa siitä pikkupaikkakunnan nuorisotalon takapihan meiningistä digataan.”

Suomi-vuosi menossa

Tällä hetkellä Paulan näytelmäuran kivijalka on Yhdysvalloissa, mutta musiikkipuolella hän operoi pelkästään Suomessa. Hän ei kuitenkaan sulje pois sitä vaihtoehtoa, että hän julkaisisi jonakin päivänä myös englanninkielistä musiikkia.

”Nyt sellaiseen ei ole mitään mahdollisuutta, mutta opiskelujen jälkeen tilanne on aivan erilainen.”

Tänä syksynä ensi-iltaan tulee kaksi elokuvaa, joissa Paula on mukana.

”Joo, nyt on näköjään menossa tällainen ’Suomi-vuosi’, vaikka en edes asu siellä. Syysprinssissä roolini on pieni, mutta Tyttö nimeltä Varpu -leffassa minulla on aikuisen naisen pääosa. Elokuvan varsinaisen pääroolinhan näyttelee 12-vuotias Linnea Skog.”

Vaikka Paula on aiemminkin nähty leffarooleissa, hän myöntää yhä jännittävänsä kameran edessä.

”Aluksi oli hirveän jännittävää, sillä olin kuitenkin tekemässä ensimmäistä isoa draamarooliani leffakameran edessä, vieläpä aivan uuden työryhmän kanssa. Työskentelyn puolivälissä löysin rentouden ja ja lopuksi nautin projektista todella paljon. Itse asiassa silloin melkein harmitti, että nytkö tämä jo loppuu. No, onneksi pääsin Aku Louhimiehen ohjaaman uuden Tuntematon sotilas -leffan kuvauksiin kesällä!”

Tuleeko Paulasta sitten isona elokuvatähti?

”Ehkä minusta on nyt tullut jossain määrin myös elokuvakasvo, mutta en aio jatkossa suinkaan himoita mitä tahansa valkokangastöitä, vaan haluan tehdä vain ne minulle sopivimmat elokuvat – esimerkiksi elämän yleisen rajallisuuden takia.”

”Toisin sanoen: opettelen tässä koko ajan nauttimaan enemmän elämästä ja tämä projekti etenee varsin lupaavasti, sillä olen jo oppinutkin jotakin!”