Merja Tammi: Olen menettänyt äidin muistisairaudelle
Merja Tammi ei haaveile toimettomista eläkevuosista. Hänen suurin toiveensa on ihmisarvoinen vanhuus, josta hän on joutunut kamppailemaan muistisairaan äitinsä puolesta.
Lapset ovat luvanneet järjestää Merjalle vapaan viikonlopun, kun hän täyttää 60 vuotta. Varsinainen loma saa odottaa syksyyn. ”Ensin pistetään talous kuntoon.”
Merja Tammi tutkii silmänalusiaan. Näkyvätkö lyhyet yöunet?
Hän on herännyt kolmelta aamuyöllä. Vuorokausirytmi ei muutu, vaikka on vapaapäivä. Ja hyvä niin. Aamuöisiä herätyksiä on edessä vielä pitkään.
Merjan uusin ura on kahvilan pitäjänä. Hän on yrityksen pääleipuri. Yhteinen nimittäjä hänen kaikkiin aikaisempiin töihinsä onkin luovuus.
”Olen hyvä ottamaan vastaan vinkkejä, mutta vikani on se, etten pysty pitäytymään niissä. Virittelen aina omiani.”
Merja tekee työtä seitsemänä päivänä viikossa. Toistaiseksi se ei ole tuntunut kohtuuttomalta urakalta.
Parin viikon päässä oleva 60 vuoden rajapyykki ei siis tunnu missään?
”Se on vain luku. Olen ehkä vähän raihnaisempi kuin nuorena, mutta jaksan kuitenkin yllättävän paljon.”
Kaukana tulevaisuudessa häämöttävät vanhuusvuodet ovat silti kummitelleet Merjan mielessä viime aikoina usein.
Hän haluaa välttää äitinsä kohtalon.
Kiihtyvä alamäki
Merjan kännykkään taltioidussa kuvassa hymyilee vienosti kameralle hento ja suurisilmäinen rouva. Kuin satujen herttainen ja hyväntahtoinen isoäiti.
Sellainen Merjan lähes 87-vuotias äiti onkin.
”Hän vakuuttaa aina, että kaikki on hyvin ja hommat ovat hoidossa.”
Merjan äiti ei kuitenkaan pääse omin avuin sängystä ylös ja kykenee kävelemään vain kymmenen askelta rollaattorin avulla. Hän ei enää osaa käyttää kahvinkeitintä, pölynimuria tai mikroaaltouunia. Hän unohtaa hellan päälle ja eksyy sukkasillaan kerrostalon porraskäytävään ilman avaimia.
Äiti kärsii vaikeasta sydämen vajaatoiminnasta ja sairastaa Alzheimerin tautia.
”Äiti saattaa kysyttäessä vastata syntymävuodekseen aivan oikein vuoden 1928, mutta lisätä perään olevansa neljätoistavuotias.”
Sairaudet ovat edenneet nopeasti.
Vielä vajaa seitsemän vuotta sitten äiti toimi Merjan kehitysvammaisen pikkuveljen omaishoitajana. Vuonna 2009 hän sai aivoinfarktin eikä enää toipunut täysin ennalleen.
Pikkuveli pääsi pienryhmäkotiin ja Merjasta tuli hänen edunvalvojansa.
Vuonna 2013 Merjan äiti kaadettiin metroasemalla. Häneltä murtui häpyluu ja hän joutui olemaan kuukauden sairaalassa.
Sen jälkeen alamäki muuttui jyrkäksi. Sairaala- ja kuntoutusjaksoja on ollut useita.
”Pahimmillaan äiti on joutunut takaisin sairaalaan vuorokauden sisällä kotiuttamisesta.”
Merja Tammi on ollut aina äidin tuki ja turva. Vuosia hän ajoi Porvoosta Helsinkiin viemään äidille ruokaa sekä käyttämään tätä pankissa, hammaslääkärissä ja muilla asioilla.
”Hän tietää, että pidän aina hänen puoliaan.”
Merja on taistellut jo pitkään saadakseen äidille pysyvän hoitopaikan.
Säilytettävänä ihmisarvo
Marraskuussa 2014 Merjan äiti joutui jälleen sairaalaan.
”Hänellä todettiin verenmyrkytys. Tulehdusarvot keikkuivat yli 300:ssa kahden viikon ajan. Reisiamputaatiotakin harkittiin. Lisäksi hänen keuhkonsa olivat täynnä nestettä.”
Äitiä hoidettiin useassa eri sairaalassa. Hän selvisi hengissä nipin napin.
Vuoden alussa hänet siirrettiin kuntoutuskeskukseen. Viikko sitten päätettiin, että hänet kotiutetaan pyörätuolissa kotiin.
Merja on kauhuissaan. Hänestä äiti ei missään tapauksessa kykene asumaan yksin.
”Julmaa sanoa, mutta äidille olisi ollut armollisempaa kuolla kuin joutua kitumaan tällä tavalla heittopussina. Se ei ole ihmisarvoista elämää. Tiedän, ettei hän täysissä järjissä ollessaan olisi halunnut tällaista.”
Merja on kokenut joutuneensa syylliseksi yrittäessään estää kotiuttamista.
”Minulta kysytään, enkö halua äitiä kuntoutettavan. Totta kai haluan. Mutta en halua, että äiti on tuossa kunnossa yksin kotonaan. Se on kuin heitteillejättö.”
Kolme kertaa päivässä vieraileva kodinhoitaja ei ole riittävä apu.
”Kolme kertaa kymmenen minuuttia on yhteensä puoli tuntia vuorokauden 24 tunnista. Muun ajan äiti pelkää ja on hädissään.”
Merja Tammi tietää, koska hänelle äiti hätääntyneenä soittaa.
”Edellisellä kerralla kotona ollessaan äiti soitti monta kertaa päivässä. Hän kuuli ääniä tai saattoi esimerkiksi pyytää minua tulemaan heti, koska hänellä oli vessahätä.”
Puntarissa omakin vanhuus
Äidin tilanne on saanut Merjan miettimään, joutuvatko tulevaisuudessa kaikki taistelemaan ihmisarvoisen vanhuuden puolesta.
”Kerran äitiä tuli pesemään miespuolinen kodinhoitaja. Hän oli varmasti ammatissaan hyvä, mutta vanhan kansan ihmisenä äiti ei halua miestä itseään suihkuttelemaan. Hänen täytyy saada säilyttää jokin arvokkuus. Häntä ei saa mitätöidä, vaikka hän puhuisi kuinka höpöjä.”
On rankkaa nähdä läheisensä vähitellen luisuvan oman mielensä syövereihin. Toistaiseksi Merjan äiti tunnistaa tyttärensä, mutta ei enää kauan.
”Olen jo menettänyt hänet.”
Merja toivoo säästyvänsä muistisairaudelta. Ainakaan hän ei halua lastensa joutuvan häntä hoitamaan.
”Kokemuksieni jälkeen olen päättänyt tehdä hoitotestamentin. Haluan itse määrittää, kuka hoitaa tarvittaessa raha-asioitani ja missä tilanteessa minua ei enää elvytetä.”
Hän on suunnitellut aviopuolisonsa Ari Koveron kanssa hautajaisetkin.
”Meidät tuhkataan eikä minkäänlaista kylttiä ripusteta mihinkään. Hautojen hoidosta syntyvät perinteisesti sukuriidat.”
Ikiliikkuja
Sweet dreams are made of tears. Salted temptations. Leipomon hyllyllä oleviin lasten nimeämiin kansioihin kätkeytyvät Merjan aamuyön tunteina kehittämät reseptit.
Merjan taival ei ole ollut kovin perinteinen missin matka. Kauneusura vaihtui nopeasti yrittäjyyteen. Merja perusti ensin oman mallitoimiston. Sittemmin hän on pyörittänyt yhdessä Arin kanssa niin vanhusten palvelutaloa, ruokapalvelua, etanaravintolaa, hotellia kuin keramiikkapajaa.
Ja nyt kahvilaa. Se avattiin lokakuussa Porvoon vanhassa kaupungissa samassa kiinteistössä, jossa toimii etanaravintola Timbaali. Sen pariskunta osti takaisin kaksi vuotta sitten.
Timbaali on avoinna enää kesäisin.
”Kaksi tappiollista vuotta riitti. Emme saaneet siihen alkuperäistä henkeä takaisin. Tunsin olevani vieras omassa ravintolassani. Kahvila sen sijaan on meidän oloinen, kotoisa eikä liian hieno.”
Merja nousee kuutena aamuna viikossa leipomaan kahvilan tarjottavat kolmen–neljän aikaan aamuyöstä. Maanantaisin kahvilan ollessa kiinni hän hoitaa paperitöitä.
Aikaiset ylösnousut eivät rasita.
”Työnteko ei minua ahdista, vaan talousasiat, se, kun joutuu neuvottelemaan lisää lainaa tai kiinnittämään uuden nurkan kiinteistöstä.”
Apuna yrityksen pyörittämisessä ovat Ari ja oma poika sekä yksi perheen ulkopuolinen työntekijä.
”Kun on terveet elämäntavat, ei ryyppäile eikä ole lapsia hoidettavana, tällainen elämäntyyli sujuu. Mutta mihinkään ylimääräiseen ei ole aikaa. Eikä äidin hoitaminen enää ole mahdollista.”
Merja Tammi toteaa päivittäisen energian loppuun käytetyksi iltapäivällä neljä–viiden aikoihin.
”Viideltä nollaan itseni katsomalla televisiosta draamasarja Doc Martinia sekä täyttämällä sudokuita ja ristikoita. Kahdeksalta sammun sänkyyn.”
Kesällä Merja ja Ari avaavat lisäksi jäätelökioskin. Merjan urakka kuitenkin helpottuu. Hän aikoo siirtää vastuuta yrityksestä pojalleen ja lyhentää työpäiväänsä.
”En kaipaa nykyistä helpompaa elämää, jos se tarkoittaa, etten tee mitään. Luulen, että minun terveydelleni vaarallisinta olisi lopettaa työnteko. Olen ikiliikkuja.”
Niinpä eläkevuodet eivät siinnä haaveissa.
”Olen saanut elämäni aikana matkustella ja tehdä kaikenlaista. Sitä paitsi kakkujen kehittäminen on kivaa. Välillä totean ääneenkin, että olenpa hyvä.”
Jotain hän kuitenkin toivoo:
”Enemmän aikaa ulkoilulle, koiran kanssa lenkkeilylle ja lapsenlapselle.”
Ylpeä mummi
Merjan ensimmäinen lapsenlapsi Isla syntyi 1. heinäkuuta. Tuore mummi ei kertomansa mukaan mennyt onnesta sekaisin, mutta talon hän tytölle osti. Se kootaan lähiviikkoina mummolaan.
”Talo on kaksi metriä leveä ja niin korkea, että lapset sopivat siellä seisomaan. Seinissä on aplikoituna balettitanssijoita.”
Merja aikoo koota tytölle mummolaan myös oman lelukopan. Onhan sellainen Rontillakin, Merjan tyttären portugalinvesikoiralla, joka viettää osan päivästään Merjan kanssa.
”Rontti on samalla lailla lapsenlapsi, vaikka onkin koira.”
Kummallakin on oma paikkansa Merjan sydämessä.
”Olen suunnattoman ylpeä siitä, että olen mummi. Se on valtavan tärkeä ja ihana asia.”