”Onneksi en tiedä eräpäivääni”

Riitta Väisänen, 61, pyörittelee lääkekapselia kämmenellään. Pistaasijäätelöstä jäi osa syömättä, mutta laktoosi-intoleranssilääke kannattaa ottaa silti.

Mutta onko laukun pohjalta käteen osunut kapseli oikea?

Riitan silmiin ilmestyy ilkikurinen pilke. Hän muistaa samanlaisen tilanteen viihdelegenda Pertti ”Spede” Pasasen kanssa.

Silloin hän kaivoi auton sisätaskusta pillerin, nielaisi sen ja arveli ääneen, ettei ole ihan varma, mikä se oli. Omintakeisella tyylillään hän jatkoi Spedelle, ettei se haittaa.

”Pillerihän kiertää koko elimistön ja löytää sieltä oikean paikan ja vaivan.”

Riitan nauru helisee taas.

”Tämäkin löytää tiensä pilkkomaan maitosokerin.”

Ensinnäkin: Riitalla on laukussaan aina kunnon arsenaali lääkkeitä. Toiseksi: vakaviinkin sairauksiinsa hän suhtautuu huumorilla. Hän onnistuu siinä hyvin – jopa liian hyvin.

”Gynekologikin sanoi, ettei minulla voi olla kaameita vaihdevuosivaivoja eikä masennusta, koska olen aina iloinen ja energinen.”

Iloisuutta ovat nakertaneet viime vuosina monet asiat.

Tammikuun Kultainen Venla -gaalan yleisö ja katsojat hämmentyivät, kun Riitan kävely juhlahumussa oli silminnähden vaivalloista.

Harva tiesi, että Riitan polvet eivät kestä enää kävelyä ilman kyynärsauvoja.

Maallisen tomumajan vaivat kuitenkin unohtuivat yleisöltä, kun Riitta kiitti elämäntyöstään saamastaan palkinnosta hulvattomalla puheella.

Se meni jo alussa nauruksi, kun Riitta huomasi ottaneensa laukusta mukaan varsinaisen puheen sijaan valohoitoaikoja sisältäneen muistilapun.

Uuden edessä

Erilaiset krempat ovat sysänneet pohtimaan, mitä vanheneminen minulle merkitsee?

Olen kai jollain tasolla järkevöitynyt ikääntyessäni. Ainakaan en ostele enää hevosia.

Se hirvittää, että aika kuluu niin nopeasti nykyään. Elämästä on mennyt jo isoin osuus ohi. Joskus mietin, kuinka kauan on aikaa jäljellä, sillä jokaisellahan on eräpäivä. Onneksi en tiedä sitä. Uskon kuitenkin jälleen syntymiseen jossain muodossa.

Ikääntymistä vastaan en taistele ainakaan kepulikonstein. Teoriassa tiedän, miten syödään ja liikutaan terveellisesti. Nyt en kuitenkaan pysty liikkumaan sillä tavalla kuin haluaisin.

Olisi kiva vielä pelata golfia ja ratsastaa, ihan vain omaksi iloksi. Allasjuoksukin olisi ihanaa, mutta en voi mennä uimahalliin näiden läskien kanssa.

Ulkonäköä en ajattele kotona tai tallilla. Keikoille lähtiessä on kiva, jos olen edes itse tyytyväinen peilikuvaan. Riittaväisäseksi laittautuminen vie tosin paljon kauemmin kuin ennen.

Ratsastamisen jouduin lopettamaan jo monta vuotta sitten. Mitkään suojukset eivät auttaneet polvien kipeisiin sisäreunoihin. En pystynyt nauttimaan ratsastamisesta.

Ratsastamisesta ei ollut helppo luopua. Se on sentään aina ollut rakkain harrastukseni. Moni ei käsitä, kuinka kokonaisvaltainen liikuntamuoto se on.

Kaksi ranskalaista mallitoimistoa tarjosi minulle töitä jo ennen kuin osallistuin Miss Suomi -kilpailuun vuonna 1976. Hylkäsin ne, koska ei ollut lähtemisen tunnetta. Elämä olisi varmasti mennyt ihan eri tavalla, jos olisin lähtenyt. Todennäköisesti olisin ainakin tuonut sieltä ranskalaisen hevosen.

Tärkeysjärjestyksessäni olivat varsinkin nuorempana ensin hevoset, vasta sitten poikaystävät. Kun minut valittiin Miss Euroopaksi, olin kihloissa ravintoloitsija Nippe Valtarin kanssa. Hän vaikutti osaltaan siihen, että jäin Suomeen.

Silloin tunsin, etteivät hevoset tule toimeen ilman minua. Sanoin myöhemmin myös muille poikaystäville, että te saatte ruokaa itse kaapista, mutta hevoset ovat minun vastuullani.

Olen aina ollut maanläheinen tyyppi, mutta hevoset tasapainottivat elämääni. Ne pitivät jalkani maassa niin, etten päässyt ylpistymään tai kuvittelemaan itsestäni liikoja. Kun Aurinkotyttökiertueen keikkabussi tuli hakemaan, saatoin olla vielä pesemässä hiuksiani hevosten pesupaikalla.

Hyväksyn että

Tällä elämänkokemuksella voisin perustaa Leelian lepotuolin. Minulla on aikamoinen tietämys kaikenlaisista oireita ja lääkkeistä. Sanonkin usein olevani melkoinen konitohtori.

Olen ollut aina liian herkkä: kantanut huolta ja ottanut paineita kaikesta mahdollisesta. Monet oireistani ovatkin psykosomaattisia: reagoin henkiseen paineeseen saamalla fyysisen vaivan.

”Pitääkö sinun ottaa itsellesi kaikki maailman murheet?” kysyi Sofia-tyttäreni, kun surin pesästä tippunutta, kuollutta linnunpoikasta. Pitäisi pystyä olemaan stressaamatta kaikesta.

Jo nuorena oireilin vatsahermoilla. Vatsalaukkuni ja suolistoni tähystettiin ensimmäisen kerran, kun olin parikymppinen. Sen jälkeen olen joutunut nielemään letkun ja kameran kaksi kertaa.

Ensimmäisen migreenikohtauksen sain viisitoistavuotiaana. Sen voi laukaista monikin asia, mutta varsinkin stressi.

Estolääkityksestä huolimatta saan kohtauksia edelleen säännöllisesti. Kipu on lamaannuttava.

Olen miettinyt, että toisaalta on hyvä, että vaivoja on monessa paikassa. Siten aina joku paikka ehtii levätä, kun muut oirehtivat.

Myös fibromyalgiaa olen sairastunut nuoruudesta lähtien. Vuosien varrella sen oireita on hoidettu jopa reumasairaalassa, mutta olen ehtinyt olla siellä vain muutaman päivän kerrallaan.

Pari vuotta sitten olin reumasairaalassa rentoutuskylvyssä, kun sydämeni muljahti. Nousin kylvystä, vedin aamutakin päälleni ja kiirehdin hissiin. Huoneessa pulssini oli 180. Ilmeisesti en enää kestä rentoutustakaan.

Vaihdevuosioireet ilmaantuivat, kun täytin 50 vuotta. Ne jatkuvat yhä. Ilman hormonilääkitystä tulisin hulluksi. Kuumia aaltoja ei enää tule yhtä usein kuin aiemmin, mutta inkontinenssi ja muu raivostuttaa.

Olen oppinut

Olen vuosien varrella päässyt monista terveyteen liittyvistä turhista peloista.Enää en huolestu korkealle kohoavasta verenpaineesta tai rytmihäiriöistä. Sitä paitsi eräs lääkäri sanoi, että minulla on vahva sydän.

Mutta viime syksynä säikähdin tosissani!

Tunsin takaraivossa järkyttävän puristavan tunteen. Mittasin verenpaineen ja se oli 226/114. Sydän löi 104 kertaa minuutissa. Otin rauhoittavan sekä verenpainetta alentavia lääkkeitä.

Totesin Sofialle, että nyt täytyy vaihtaa vaatteet, lakata varpaankynnet ja lähteä terveyskeskukseen. Täytyy siistiytyä, jos on tajuissaan. Parinkymmenen minuutin kuluttua yläpaine oli laskenut vähän, mutta alapaine noussut. Päätimme soittaa ambulanssin.

Lukemat olivat yhä korkeat, kun ensihoitoyksikkö saapui. He ottivat sydänfilmin, eikä siinä näkynyt mitään poikkeavaa. Miehet kehottivat menemään päivällä vastaanotolle.

Vasta jälkeenpäin tajusin, että kyseessä olisi voinut olla jotain vakavaakin. Verenpaineeni hyppää korkealle todella nopeasti.

Rytmihäiriöitä minulla oli ensimmäisen kerran viisitoistavuotiaana. Olin yksin kotona ja harjasin hiuksiani, kun sydän yhtäkkiä muljahti.

Pelästyin ja soitin ambulanssin, koska luulin saavani sydänkohtauksen.

Kerroin, että minua pyörryttää ja ahdistaa, sydän lyö valtavan nopeasti ja heittää välillä volttia. Puhelun kestäessä rauhoituin, eikä ambulanssia sitten tarvittukaan.

Olen valmis

Olen tehnyt työtä hevosten kanssa yli 50 vuotta. Ensimmäiset varsani syntyivät 1970-luvulla. Kaikkiaan hevoseni ovat synnyttäneet lähes sata varsaa.

Kasvateistani menestynein oli Never Ending -tamma, joka tienasi jopa 100 000 markkaa Kymenlaakso-ajossa 1983.

Laitoin hevostallini myyntiin viime vuonna. Ei kestänyt kukkaro, fysiikka eikä psyyke. Oli pakko alkaa ajatella järjellä.

Minulla on enää yksi porukkahevonen ja kaksi hoitopollea.

En pysty enää liikkumaan ilman kyynärsauvoja, koska polvet ovat loukkaantuneet hevoshommissa.

Polviin on osunut hevosten potkuja, ja olen lentänyt päin maneesin seinäpalkkia, kun hevonen yllättäen kiersi esteen.

Kerran jäin hevosen alle, kun se kaatui liukkaalla. Aina polven rustopinnan vaurioituessa vioittui myös nivel.

Kahdeksan vuotta sitten polveeni tehtiin tähystysleikkaus, mutta siitä ei ollut apua.

Olen tehnyt luopumista monta vuotta. Se on ollut rankkaa. Varmaan moni vaiva on pahentunutkin sen vuoksi, etten tajunnut, että on pakko lopettaa.

Lykkäsin tekonivelleikkausta monta kertaa, kun tein Kymppitonnia Suomi-tv:lle. Ohjelma oli minulle tärkeämpi kuin polvet.

Nyt leikkausta ei voi tehdä ennen kuin iho on kunnossa. Kärsin punajäkälästä, kutiavasta ihosairaudesta. Onneksi valohoito tuntuu tepsivän.

Toivottavasti saan tallin myytyä kevään aikana. Sitten olisin valmis tyttö menemään leikkaukseen.

Tekemistä keksin varmasti ilman hevosiakin. Kunpa oppisin huolehtimaan itsestäni ja läheisistäni paremmin.

Viva 3/2016

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti