Peter Franzén: ”En voi antaa kaikkea anteeksi”

Peter Franzénin lapsuuskotia varjostivat väkivalta ja alkoholismi. ”Totta kai se vaikuttaa minuun isänä. Haluan välittää pojalleni, että rakastan ja puolustan häntä.”

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Halusin kertoa siitä, että vaikka elämässä tapahtuu pahoja asioita, maailma ei lopu siihen. Omasta elämästä kannattaa tehdä mahdollisimman hyvä. Tulessa makaaminen ei vie mihinkään”, sanoo Peter Franzén. Kuva: Sampo Korhonen.

Peter Franzénin lapsuuskotia varjostivat väkivalta ja alkoholismi. ”Totta kai se vaikuttaa minuun isänä. Haluan välittää pojalleni, että rakastan ja puolustan häntä.”
Teksti:
Marja Aalto

Peter Franzén, 42, nostaa nyrkkeilijän pistehanskat kasvojensa suojaksi. Nuori pellavapäinen poika mättää niihin nyrkeillään.

Ollaan Ruskeasuon nyrkkeilysalilla Helsingissä. Tekeillä on mainosfilmi Franzénin uudelle elokuvalle ja romaaneille.

Franzén on ohjannut ja käsikirjoittanut perhehelvetistä kertovan esikoisromaaninsa Tumman veden päällä elokuvaksi. Samaan aikaan ilmestyy romaanin jatko-osa Samoilla silmillä (Tammi). Siinä teini-ikäisen Peten elämän kiinnekohta on nyrkkeilyseura.

Siksi olemme nyt salilla.

Myös Peter Franzénille nyrkkeily on ollut tärkeä tukipylväs, yksi niistä asioi­sta, jotka auttoivat häntä selviämään lapsuudestaan. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Juuri nyt Franzén näyttää väsyneeltä. Takana on rankka kesä.

Pari kuukautta kului pimeässä kopissa filmiä leikkaamassa. Sieltä Franzén lähti vasta iltaisin pieneen puumökkiinsä Sipooseen, kirjoitti romaanin jatko-osaa yöhön asti ja heräsi lyhyiden unien jälkeen lähteäk­seen taas Helsinkiin, elokuvaa viimeistelemään.

Sitten alkoivat kansainvälisen Gunman-elokuvan harjoitukset Barcelonassa. Sean Penn, Javier Bardem – kuka sellaisesta olisi voinut kieltäytyä? Ei ainakaan näyttelijä, joka muutti Hollywoodiin 14 vuotta sitten unelmansa perässä. Ei vaikka oma esikoiselokuva oli työn alla.

”Piti vain laittaa uudenlainen vaihde päälle. Kun on asettanut itselleen maalin, jaksaa”, Peter kertoo.

Mutta hullua urakoinnin on täytynyt olla. Ja rankkaa.

Miten ihmeessä Franzén pystyi ohjaamaan tarinan omasta väkivaltaisesta lapsuudestaan?

Vavahduttiko?

Peter Franzén katsoo hämmästyneenä, aivan kuin ei ymmärtäisi kysymystä. Hän alkaa kehua Peten esittäjää, Olavi Angervoa.

”Tuo pieni ihminen tajusi tilanteen ja pystyi projisoimaan sen tunteet pyydettäessä. Hän on sielultaan näyttelijä.”

Yritetään uudelleen: eikö ollut vavahduttavaa katsoa sitä pikku Peteä, joka jää epätoivoisena äidin viereen humalassa raivoavan isäpuolen kuristaessa äitiä?

Franzén kohauttaa olkapäitään.

”En voi ohjata niin, että vavahtuisin. Ohjaajan tehtävä on maalata tunne ja ohjailla katsojan katsetta niin, että katsoja vavahtuu.”

Mutta eikö hän ohjatessa itsekin uponnut tunteisiin?

Ei.

”Kun ohjaat, olet itse se tarina. Ei sitä voi katsoa ulkopuolisena.”

Kuitenkin esimerkiksi psykodraamassa työkaluna on juuri se, että muut näyttelevät yhden kertoman ja ohjaaman tarinan. Oman tarinan näkeminen avaa tunteita.

”En halua ajatella tätä terapiana. Mietin ainoastaan, että se näyttää siltä miltä sen mielestäni pitää näyttää. Niin kuin sen itse näen.”

Voiko vihasta päästä?

Ehkä tuo tunteiden selkeys on tullut pitkän kirjoitusprosessin myötä. Takana on vuosien työ ja tuloksena elokuvan käsikirjoitus ja kaksi romaania.

Näyttääkö Peter Franzénin maailma erilaiselta kaiken tämän jälkeen?

”Ei kirjoittaminen ole tuonut minulle mitään vapautusta. Olen käsitellyt ne lapsuuden tunnemöykyt jo parikymppisenä opiskelijana teatterikorkeassa. Siellä ajettiin tunteita pintaan.”

Hän ei pidä itseään lapsuutensa uhrina.

”Olen aina katsonut elämässä eteenpäin, ja olen mielestäni aika positiivinen ihminen.”

Entä onko hän päässyt vihan tunteista eroon?

”En ole katkera.”

Sitten Franzén hämmentää.

”Jotkut sanovat voivansa antaa anteeksi. Mutta anteeksiantohan on hyväksymistä! Jos joku tekee pahaa rakastamalleni ihmiselle, kuten on tehnyt, miksi se pitäisi antaa anteeksi? Ainakaan minä en voi antaa kaikkea anteeksi.”

Anteeksianto on tärkeä teema Franzénin kirjoissa. Ensimmäisessä osassa pikku Pete unelmoi, että voisi hakata isäpuolen ja sitten ohi kävellessään sanoa kevyesti: ”Anteeksi”. Jatko-osassa isäpuoli Pertti pohtii, miten anteeksianto ei vienyt häntä mihinkään muuhun kuin rakkauden kuolemaan.

Ilmeisesti Franzén ei arvosta anteeksiantoa. Annetaanko anteeksi liian helposti?

”Kyllä. En ole kyyninen, mutta se on asia, josta en tiedä, onko se totta. Pystyykö semmoiseen? Onko se… rehellistä?”

Franzénin romaaneissa anteeksianto pitkittää kärsimystä. Se antaa mahdollisuuden jatkaa perhehelvettiä.

Romaanin ensimmäisessä osassa isäpuoli nähdään vain pienen pojan silmin, usein hirviönä. Jatko-osassa isäpuoli kertoo oman tarinansa. Muuttiko se Peter Franzénin suhdetta mieheen?

”Tarinaa piti tasapainottaa. Muistan kyllä hänestä oikeasti hyvääkin; itkin hänen hautajaisissaan. Mutta ei hän itse missään nimessä ollut kykenevä puhumaan tapahtuneista.”

Mistä valo löytyi?

Jatko-osassa kajastaa valo. Annetaan vähän toivoa.

Peterille se on tärkeää.

”Olen tehnyt sellaisia töitä, joista valo on puuttunut miltei kokonaan. Koko tarinan vuoristorata on miellyttävämpi, jos on vähän valoa.”

Ja taas Franzén yllättää.

”Voin sanoa, että minulla oli onnellinen lapsuus. Keskityin siihen mikä oli hyvää. Aika monet asiat voi muuttaa positiiviseksi energiaksi, ja vastoinkäymisistä voi oppia. Aina voi nostaa päätään ja katsoa eteenpäin. Että kun tuonne menen, sieltä voisi löytyä uusi paikka.”

Positiivisuuden siemenet löytyvät lapsuudesta.

”Äiti on vahva ihminen, jolla on voimakas usko tulevaan. Äiti on aina noussut, vaikka on pettynyt monesti. Äiti piti oman ja meidän lasten päät vedenpinnan yläpuolella. Se on hurja saavutus hyvinkin raskaan elämän kokeneelta ihmiseltä.”

Samassa Peter alkaa puhua isovanhemmistaan. Puheessa kuuluu se lämpö ja rakkaus, joka hehkuu myös romaaneissa ja filmillä. Elokuvassa pappaa näyttelevä Ismo Kallio on niin sydämellinen ja leikkisä, että katsoja toivoisi kaikille lapsille tuollaista pappaa.

Peter naurahtaa muistoilleen.

Isovanhemmilla oli tapana elää ”vanhanaikaisesti, terveellisessä työmoraalissa. Siinä kunnon ihminen teki paljon töitä.”

Nythän Peter on sitten ollut kunnon ihminen isovanhempien mittapuulla, eikö?

Franzén hörähtää:

”Ainakaan mummo ei olisi laskenut tätä työksi.”

Mistä miehen malli?

Onnellisuutta elämään toi myös nyrkkeily. Se oli nuorelle Peterille enemmän kuin urheilua.

Nyrkkeilysali oli jo lapsena Peter Franzénille tärkeä ympäristö. Sieltä löytyi yhteisöllisyyttä ja positiivisia miehenmalleja. Kuva: Sampo Korhonen.

Nyrkkeilysali oli jo lapsena Peter Franzénille tärkeä ympäristö. Sieltä löytyi yhteisöllisyyttä ja positiivisia miehenmalleja. Kuva: Sampo Korhonen.

”Oli tärkeä kuulua johonkin. Kun ei ollut molempia vanhempia, siellä oli auktoriteetteja.”

Peter Franzénin biologinen isä asui Helsingissä, siis kovin kaukana Keminmaalta, Peterin lapsuusmaisemista.

Isähahmoja löytyi salilta.

”Valmentajat pitivät upeasti näpeissään sen poikalauman. Nyrkkeily oli aktiivista, iloista ja miehekästäkin. Tietenkin oikea isänikin oli miehen malli, mutta näin häntä harvemmin. Pappa taas oli sotasankari. Hänen ei tarvinnut todistella, kuten meidän poikien.”

Elämässä auttoi varmasti eteenpäin myös Peterin luonne. Hän ”haki kaikkea”.

”Olen elämänjanoinen. Olenko vahva luonne? En osaa sanoa. Ainakaan en ole kova.”

Elämänjano johdatti Peterin 12-vuotiaana lapsinäyttelijäksi Sound of Musiciin. Se tie vei eteenpäin, aina Hollywoodiin asti.

Millainen isä?

Peterin ja hänen vaimonsa Irina Björklundin Diego-poika täyttää tänä syksynä kuusi vuotta. Perhe asuu edelleen Hollywoodissa, mutta viime aikoina on pohdittu muuttoa Eurooppaan. Työt kun ovat enimmäkseen täällä.

Peterin romaanit luettuaan ei voi olla kysymättä, miten lapsuuskokemukset ovat vaikuttaneet häneen isänä.

”Totta kai ne vaikuttavat. Haluan välittää pojalleni, että rakastan ja puolustan häntä. Jo ennen omaa lasta arvostin lapsia. On tärkeää ymmärtää lapsi ihmisenä eikä vain lapsena: lapsi kuulee paljon ja imee vaikutteita herkästi puolesta sanastakin.”

Ei hän ole tehnyt mitään päätöstä, ettei näyttäytyisi lapsensa edessä humalassa. Ei ole tarvinnut.

”En tietenkään juo itseäni känniin lapsen edessä, toivottavasti en kenenkään muunkaan. Lapselle pitää olla moraalisena esimerkkinä.”

Elokuvan teon vuoksi Peter on joutunut olemaan pitkään erossa perheestään.

”Kesällä nähtiin vain kerran. Itsekkäästi ajateltuna menetin elokuvan vuoksi paljon ainutlaatuisia hetkiä lapsen kanssa.”

Syyskuussa Franzén lähtee taas. Hänen on markkinoitava Yhdysvalloissa elokuvaansa. Se on jo kivunnut joukkoon, josta Golden Globe -raati nimeää varsinaiset kilpailijat.

 

Juttu on julkaistu Seurassa 36/2013. Lukijat äänestivät jutun tuon lehden parhaaksi.

Käynnissä olevaan Paras juttu -äänestykseen voit osallistua täällä.

X