Piispa Irja Askola: ”Täydellistä elämää ei ole”

Piispa Irja Askolan äiti opetti tytärtään, ettei herroja saa pelätä. Eikä Irja ole pelännytkään. Lisää feminismivitamiinia hän sai lähtiessään töihin maailmalle.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Irja Askola

Piispa Irja Askolan äiti opetti tytärtään, ettei herroja saa pelätä. Eikä Irja ole pelännytkään. Lisää feminismivitamiinia hän sai lähtiessään töihin maailmalle.
(Päivitetty: )
Teksti: Miia Saari

Synnyin Lappeenrannassa poliisi-isän ja verovirkailija-äidin esikoisena. Kun synnyin, äitini oli 38-vuotias ja isäni 44-vuotias.

Olin isin tyttö. Isä talutteli minua pitkin Lappeenrannan katuja ja oli ylpeä ensimmäisestä lapsestaan.

Isä halusi aina laittaa iltapalan minulle, kil-kil-munamaidon. Nimi tuli äänestä, joka syntyi, kun isä sekoitti haarukalla raa´an kananmunan maidon sekaan. Se maistui maukkaalta, koska se oli isän tekemää.

Sain 3-vuotiaana siskon. Tanssimme ja lauloimme usein isälle ja äidille.

Isälleni oli jäänyt sodasta sekä henkisiä että fyysisiä vammoja. Kun me lapset nukuimme, isä lähti usein ravintolaan. Hänellä oli alkoholiongelma, mutta en sitä lapsena huomannut.

Aikuisena ymmärsin, että isäni alkoholismi oli syynä äidin ahdistuneeseen mykkyyteen.

Maailma hajosi

Kahdeksanvuotiaana tulin koulusta kotiin ja siellä olikin äiti, jonka olisi pitänyt olla töissä. Äiti itki, veti minut syliinsä ja sanoi, että isi on kuollut, sydänkohtaukseen.

Heti tapahtuneen jälkeen sairastuin korkeaan kuumeeseen, jota kesti kymmenen päivää. Huusin kuumehoureissani, että mie meen isin luo.

Isän kuolema oli minulle hirvittävä shokki, mutta vasta aikuisena ymmärsin, mitä se äidille merkitsi. Isältä jäi velkoja, joista hän ei ollut tiennyt.

Lapsen surua ei 1960-luvun alussa tunnistettu. Äiti sai neuvon, ettei lapselle kannata puhua vaikeista asioista. Että hän unohtaa ne, jos niistä ei puhuta. Niinpä meillä ei puhuttu isästä eikä hänen kuolemastaan mitään.

Olen siitä neuvosta loppuikäni kiukkuinen, niin väärä se oli.

Omien kokemusteni vuoksi minulle on tärkeää, että lapset saavat sanoittaa surunsa ja väsymyksensä. Vain surusta puhumalla siitä voi päästä eteenpäin.

Minusta olisi ollut kiva kuulla tarinoita isästä ja isän ja äidin onnellisista vuosista.

Äiti ei ollut valmis kertomaan, enkä minä ollut riittävän kypsä kysymään. Nyt olisin. Äitini kuoli, kun olin 35- vuotias. Kysymykset jäivät kysymättä.

Isän kuoleman jälkeen muutimme Lappeenrannasta Lauritsalaan äidin työpaikan lähelle. Matka tuntui 5000 kilometriltä, vaikka oli lähellä viittä.

Menetin isän lisäksi myös naapurini ja koulukaverini. Olin surullinen, ujo ja hukassa.

Lauritsalan pieni puinen seurakuntatalo muistutti vanhaa kouluani. Ehkä siksi astuin sen ovesta sisään. Johonkin minun oli mentävä sen suruni kanssa. Sisälläni oli paljon kysymättömiä kysymyksiä ja kyyneleitä.

Seurakuntatalolla kohtasin ystävällisiä aikuisia. Sain sieltä teologisen perusperiaatteeni. Jos kirkon ihmiset ovat näin mukavia ja ystävällisiä, niin varmasti Jumalakin on.

Seurakunnassa ja koulussani keskusteltiin paljon, ja kiinnostuin teininä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kirjoitin kiukkuisia kirjeitä seurakuntaneuvostolle asunnottomien asiasta.

Kirkko kasvatti minua ihmisyyteen ja vastuullisuuteen, ei mihinkään koti- rouvan rooliin. Naisellisuutta ei seurakunnassa korostettu. Ehkä siksi tunnistin naiseuteni ja löysin ne ilot aika myöhään.

Epätasa-arvoa

Nielaisin tasa-arvoisen ajattelun jo äidinmaidossa. Äiti sanoi minulle ja siskolleni usein, että muistakaa, herroja ei saa pelätä. Pitää opiskella ja viedä asioita eteenpäin.

Valitsin teologian ehkä lapsellisin perustein. Koin, että seurakunta pelasti minut elämälle, sai ujon ja traumatisoituneen tytön kukoistamaan.

Valmistumisen jälkeen miespuoliset opiskelijatoverini pääsivät heti papeiksi ja saivat valita paikkakunnankin. Minä jäin naisena miettimään, että mitäs minä nyt sitten tekisin. Naispappeutta ei ollut vieläkään hyväksytty.

Se tuntui epäreilulta ja vahvisti ihmisoikeustietoisuuttani. Tulin allergiseksi sille, että Raamatulla perustellen kavennetaan joidenkin mahdollisuutta tehdä sitä, mitä he haluaisivat.

Mietin, että jos kirkko on näin epäreilu, vaihdan politiikkaan. Puoluekin oli jo valmiina. Pyöritin sen vaihteen numeron, mutta puhelin tuuttasi varattua. Pyöritin uudelleen. Sama juttu.

Ehkä tämä on merkki, ajattelin. Politiikka jäi siihen. Mutta oli hyvin lähellä, ettei olisi jäänyt, sillä olin vihainen. En tosin näyttänyt sitä, sillä siihen aikaan vihantunteet olivat kristitylle kiellettyjä. Onneksi siitä on päästy.

En vieläkään osaa suuttua näkyvästi. Vain tutut huomaavat, että nyt Irja on vihainen. Silloin lauseeni lyhenevät.

Oma tie

Valmistumisen jälkeen jäin yliopistolle assistentiksi ja tein kirkkotutkimuksia, ajelin pyörällä pitkin Lohjan peräkyliä ja haastattelin ihmisiä.

Se oli kiinnostavaa. Samalla olin vahvasti mukana edistämässä naispappeusasiaa. Kohtelu, jota saimme, oli usein julmaa ja kovaa.

Naispappeus hyväksyttiin Tanskassa vuonna 1948 ja Ruotsissa 1958. Suomessa vasta vuonna 1986, viisitoista vuotta valmistumiseni jälkeen.

Kun tieto siitä tuli, olin töissä Järvenpään seurakuntaopistolla konferenssi- ja kulttuurisihteerinä. Meitä oli siellä kuusi naisteologia.

Tuntui, että koko kaupunki tanssi ilosta kanssamme. Kukkakauppiaat kantoivat meille kukkia, taksikuskit onnittelivat. Kun menimme torille, torikauppiaat taputtivat käsiään.

Ensimmäinen hautaukseni pappina oli rankka kokemus. Sosiaalietiikan professori Martti Lindqvist oli aids-potilaiden oma pappi, mutta ei päässyt hautaamaan erästä miestä. Hän halusi minut sijaisekseen.

Vainajan vanhemmat eivät tienneet, että heidän poikansa oli homo eikä sitä, että hän kuoli aidsiin. Eivätkä ne asiat saaneet tulla esille tilaisuudessa.

Silloin törmäsin jälleen kerran mykkyyden armottomuuteen. Siihen, miten surullista on, ettei asioista puhuta eikä surua saa surra.

Kokemus oli rankka, mutta avasi sitä tietä, mitä pappina halusin kulkea. Halusin alkaa tavoitella sitä, että mykkyydestä päästäisiin puhumiseen ja tabuista todellisuuteen.

Maailma kutsui

Minulla ei ole ollut mitään urasuunnitelmaa. Kaikki on mennyt tavallaan hupsusti. Lähdin Chicagoon tehdäkseni väitöskirjani loppuun. Mutta siellä ymmärsin, etten halua tutkijaksi.

Sen sijaan menin mukaan kirkon kansainvälisiin luottamustehtäviin ja sain vastuuta: johdin isoja kokouksia saksaksi ja englanniksi. Vuonna 1991 minua pyydettiin kahden päivän varoitusajalla töihin Geneveen Euroopan kirkkojen konferenssiin kirkkojen välisen avun ja naistyön toimialasihteeriksi.

Olin 39-vuotias, eikä minulla ollut puolisoa eikä lapsia. Olin vapaa.

Muutos on aina kiehtonut minua.

Siinä, että olen lapseton, ei ole mitään salaisuutta. Niin vain kävi. Elämä meni näin, tältä osin.

Täydellistä elämää ei ole, ei kenelläkään.

Elämään kuuluu pettymyksiä ja suruja, mutta ihminen voi ratkaista, miten niihin suhtautuu. Lapsettomuus ei ole minulle aktiivinen suru. Tykkään lapsista, ja kummilapset sekä sisaren lapset ovat tärkeitä.

Geneven opit

Geneven pestin piti kestää yhdeksän kuukautta, mutta se venähti yhdeksäksi vuodeksi. Olin johtoryhmän ainoa nainen, ainoa pohjoismaalainen ja ainoa luterilainen.

Elämäni Genevessä oli hyvin inspiroivaa ja onnellista aikaa.

Berliinin muuri oli juuri murtunut ja Itä-Euroopan kirkot halusivat olla mukana yhteiskunnan kehityksessä. Matkustin sata päivää vuodessa, olin mukana mullistuksen draivissa.

Pidin huolta, etteivät vain patriarkat ja kirkon vanhat miesjohtajat saa päättää kirkon diakoniarahoista.

Genevessä oli töissä monia kehitysmaista saapuneita vahvoja teologinaisia, jotka olivat olleet ihmisoikeustaistelijoita. Heihin tutustuminen oli minulle feminismivitamiinia. Aloin hämmästellä Raamatun naisten naiskuvaa, joka on peräisin joulujuhlista. Maria pitää nukkea kädessään, eikä hänellä ole edes vuorosanoja.

Löysin Raamatusta ihan toisenlaisia naisia, jotka olivat näille naisille oikeudenmukaisuuden malleja. Aloin arvostaa myös oman sukuni kovia kokeneita ja kouluttamattomia selviytyjänaisia, sodista selvinneitä.

Genevessä työkaverit tapasivat iltaisin toistensa kodeissa. Minulle oli lievä shokki tajuta, mitä se tarkoittaa.

Arki-iltanakin oli tarjottava kymmenelle ihmiselle koko menyy, lämpimät voileivät ja lasi viiniä ei riittänyt.

En ollut koskaan oppinut ruoanlaittajaksi, ja olin asiasta aluksi aivan kauhuissani. Mutta kun opin, innostuin siitä. Valitettavasti piispalla ei ole aikaa kokkailla vierailleen.

Viha satuttaa

Julkisuus, jonka ensimmäisenä naispiispana sain, oli aikamoinen yllätys. Se on vaatinut totuttelua.

Mietin ratikkapysäkillä, missä välissä ehtisin käydä kaupassa. Muut näkevät minut siinä samassa tilanteessa instituutiona.

Kaupungilla liikkuessani olen kirkon kävelevä postilaatikko. Siellä saamani palaute on 99 prosenttisesti myönteistä. Mutta saan myös paljon vihapostia.

Syynä on ehkä se, että olen puolustanut seksuaalivähemmistön oikeuksia ja puhunut paljon turvapaikanhakijoiden perheenyhdistämisen puolesta.

Ei se, että joku on näistä asioista kanssani eri mieltä, ole vihapostia. On mahdollista olla eri mieltä asioista loukkaamatta toista.

Saan kuitenkin viestejä, joiden julmuus satuttaa, haavoittaa ja pelottaa minua. Viesteissä ruoditaan ulkonäköäni ja toivotaan, että muslimimiehet raiskaisivat minut.

Miesten saama vihaposti kohdistuu usein instituutioon, jota mies edustaa. Naisiin kohdistettu vihapuhe on sukupuolittunutta. Sen tarkoitus on alistaa.

Vihan määrähän kumpuaa pahasta olosta. Minua pelottaa, mistä se paha olo näille ihmisille tulee. Entä mikä olisi se tapa kuulla näitä ihmisiä?

Ystäväni sanovat, että koveta itsesi. Mutta en voi, koska piispan tärkein työväline on herkkyys. En halua koskaan menettää sitä. Mutta jämäkkyyttäkin tässä työssä tarvitaan.

Murehdin öisin ja väsyn asioihin, jotka voisin ratkaista jämäkkyydellä. Se on sellaista naisen helläsydämisyyttä.

Mietin usein, mihin vetäisin hellämielisyyden ja jämäkkyyden rajan.

Mutta tätä vihapuhetta en hyväksy, sillä puheesta on lyhyt matka tekoihin.

Kyllä suomalaisten pitäisi saada pakolaisasiaan suhteellisuudentajua. Vaikeammistakin ajoista on selvitty.

Tärkeintä olisi, että suomalaiset ja pakolaiset tutustuisivat toisiinsa. 95-vuotiaan evakkomummon ja 19-vuotiaan Ahmedin pitäisi päästä kertomaan toisilleen tarinansa.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X