Pirkko Arstila poikansa kuolemasta: ”Oli hirveää herätä aamuun, joka oli niin tyhjä”

”Vaikka tuska on hirveä, en leiki jos-leikkejä.”

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Pirkko jatkaa kirjoitus- ja juontotöitään. ”Mitä tekisin eläkkeellä? En golfaa, purjehdi tai bongaile lintuja enkä osaa olla uima-altaalla. Sitä paitsi on jännittävää elää aikaa, jolloin lähes 80-vuotias voi elää täysillä.”

"Vaikka tuska on hirveä, en leiki jos-leikkejä."
Teksti:
Pirjo Kemppinen

Pirkko Arstila, 77, leikkii usein rosvoa ja poliisia. Rosvon roolissa on Eetu, joka lopulta pakenee poliisina jahtaavaa Pirkkoa kirjahyllyn ylimmälle hyllylle piiloon. Egyptin mau -rotuinen kissa on Pirkon paras leikkikaveri.

Keittiön lattialla oleva pieni pahvilaatikko on Eetun Linnanmäki. Sinne se asettuu, kun haluaa Pirkolta kieputusta ja riepotusta.

”Tykkään hassutella. Eetu on kaveri, jonka kanssa voin sitä tehdä”, Pirkko toteaa.

Pirkko ei aikonut ottaa enää lemmikkieläintä. Hän muutti mielensä etsiessään tietä takaisin elämään poikansa kuoleman jälkeen vuonna 2008.

”Oli hirveää herätä aamuun, joka oli niin tyhjä. Aloin miettiä, mikä pakottaisi liikkeelle, ponnistamaan eteenpäin.”

Pirkon on ollut pakko löytää selviytymiskeinonsa elämän aikana monta kertaa.

Terapiaa televisiosta

Olohuoneen kaapiston päällä olevassa valokuvassa hymyilee tummahiuksinen mies. Pirkko on opetellut katsomaan kuvan ohi. Pojan menetys on suru, josta hän ei toivu koskaan.

”Jos jään katsomaan hänen kuvaansa, voin alkaa itkeä.”

Pirkon poika Aki kuoli 40-vuotiaana sydänkohtaukseen huhtikuussa 2008. Menetyksen tuska oli kuin pohjaan painava kivi. Pirkko pakottautui silti hoitamaan ennalta sovitut työt, vaikka välillä itki suruaan takahuoneissa.

”Olen järkevä ja realistinen. Vaikka tuska on hirveä, en leiki jos-leikkejä. Käytännöllinen mieli auttaa jaksamaan paljon. Tiedän, että minun on kuljettava eteenpäin.”

Lohdutusta hän löysi yllättävistäkin asioista. Kesän ajan televisiossa esitettiin uusintana espanjalaisen draamasarjan Serranon perhe jaksoja. Pirkko asettui ruudun ääreen joka aamu.

”Siinä autiossa, tuhkaisessa erämaassa, jossa tunsin olevani, Serranoista tuli kuin toinen perhe minulle. Sain sen kautta kummallista lohtua. Se kertoo, että oman terapiansa voi löytää mistä tahansa.”

Pirkkoa auttoi myös uni, jonka hän näki nukkuessaan kesäyön kuumuudessa Uudenkaupungin kotinsa parvekkeella.

”Näin, mitä Akille tapahtuisi, jos hän olisi saanut elää. Olen kiitollinen, ettei hän joutunut kokemaan esimerkiksi työttömyyttä.”

Syksyllä Pirkko lähti filosofi Esa Saarisen kutsumana viikoksi Pafos-seminaariin Kyprokselle. Noin sadan nuoren osallistujan elämänhalu oli tarttuva.

”Se oli kuin minut olisi pistetty tehosekoittimeen. Päivät täyttyivät Esan hienoista esitelmistä ja hyvistä keskusteluista, joita jatkettiin yön tunteinakin. Kukaan ei puhunut suonikohjuista, vaan elämästä ja sen merkityksestä. Kun tulin takaisin, maailma oli ennallaan, mutta olin päässyt alkuun.”

Sitten tuli Eetu. Alun perin kissoja oli kaksi. Toinen, Rymy, osoittautui liikaa nimensä kaltaiseksi ja muutti myöhemmin maaseudulle.

Suru oli vienyt Pirkolta kyvyn nauraa. Kissat antoivat sen takaisin. Niitä ei voinut katsoa nauramatta.

”Silloin tiesin kulkevani kohti elämää. Suru kulkee mukana ja tunnen edelleen, että minut on amputoitu. Nykyään voin silti nauttia elämästä.”

Erityisesti hän nauttii tapaamisista Akin teini-ikäisen pojan kanssa. Akin ja Pirkon yhteys poikaan katkesi tämän ollessa kaksivuotias. Akin kuoleman jälkeen hän löysi silloin kuusivuotiaan pojan yhteensattumien summana.

Baana auki

Pirkolla on kyky nähdä asioiden valoisa puoli.

”Olen Pollyanna”, hän viittaa tyttökirjaklassikkoon.

Hän myös osaa jättää asioita taakseen.

”Voin järkyttyä ja pysähtyä, mutta en mene taaksepäin. En tee sitä ihmissuhteissakaan.”

Pirkko ja Antti Arstila rakastuivat jo 13-vuotiaina. 35 vuotta kestäneessä avioliitossa ei nalkutettu tai vatvottu.

”Kun riitelimme, otimme yhteen sillä hetkellä. Myöhemmin asiaan ei palattu.”

Liitto päättyi eroon vuonna 1996. Pirkko alkoi tutustua itseensä.

”Aloin tutkia, minkälainen olen ihan omana itsenäni, ilman toista. Vapauduin ja maailma oli auki. Törmäilin sinne, tänne ja tuonne.”

Pirkosta kuoriutui seikkailija.

”Baana oli auki. Sain tehdä ja mennä mieleni mukaan, eikä tarvinnut miettiä, miten saisin puhuttua Arstilan ympäri.”

Kutsu viettämään viikonloppua Lappiin tuli otolliseen aikaan. Se tarjosi Pirkolle uuden kokemuksen.

”Anttia ei kiinnostanut Lappi tai eräretket, me olimme matkailijoina kultturelleja.”

Pirkosta sukeutui Lapin-hullu, mitä hän ei olisi voinut kuvitellakaan.

”Tein kaikkea, mitä siellä tehdään. Tanssin kengät hajalle, päristelin moottorikelkalla, hiihdin, lensin kuumailmapallolla, ratsastin Islannin hevosilla, kokeilin koskenlaskua ja lumikenkäilin.”

Hän päätyi myös perhokalastuskurssille Tenon laaksoon.

Tenon varrella, pienessä Dalvadasin kylässä, ja Karigasniemen Kalastajan majatalossa kuullut tarinat alkoivat elää Pirkon mielessä. Ihmiset kertoivat etiäisiksi kutsumistaan ennusmerkeistä, staaloista eli ihmisiä syövistä tunturipeikoista, manalaisista ja lentonoidista.

”Grimmin sadut jäävät haaleiksi niiden tarinoiden rinnalla.”

Syntyi käsikirjoitus, johon pohjautuu 13. marraskuuta ensi-iltansa Rovaniemen teatterissa saanut musiikkifantasia Kumiseva hanki.

”Innostun asioista aina täydellisesti. Päähänpistoja pitää noudattaa. Jos istuu vain mökissään, ei tapahdu koskaan mitään.”

Lappi oli silta ulos avioliitosta. Pirkon ja Antti Arstilan välit säilyivät silti läheisinä eron jälkeenkin aina vuoteen 2012, jolloin Antti kuoli.

”Minulla on häntä joskus ikävä.”

Antti oli suurena tukena, kun Pirkko sai tietää sairastavansa rintasyöpää ennen joulua vuonna 2010.

”Lääkärinä hän tiesi sairaudesta paljon ja antoi hyviä neuvoja. Hän eli syöpäni kuin se olisi ollut hänen sairautensa. Hän oli mukana niin hoidoissa kuin mielialassani.”

Ihanat hetket

Pirkko tiesi, ettei rintasyöpä ole kuolemantuomio. Eniten hän pelkäsi, miten hän kestää syöpähoitoja.

Puolen vuoden hoitojakso tuntui pitkältä, mutta hyvä pohjakunto auttoi.

”Se oli kuin minulla olisi ollut rahaa pankissa. Sitten käytin ne loppuun. Jos hoidot olisivat jatkuneet vielä viikon, olisin romahtanut.”

Mielialaa pitivät yllä tuoreet kukat, lukeminen sekä käynnit elokuvissa ja taidenäyttelyissä.

”Jos en mitään muuta jaksanut, istuin raitiovaunussa ja ajoin ympyrää. Nautin ihmisten katsomisesta. Periaatteeni oli, että kun lähden ulos, se palkitaan.”

Pirkko käy kontrollissa kerran vuodessa.

”Edellisenä iltana alan jännittää, onko syöpä uusiutunut, mutta muuten en sitä ajattele, enkä ole muuttanut elämäntapojani.”

Elämänarvoja sairaus muutti.

”Olin huippukunnossa ja yhtäkkiä sanottiin, että olenkin sairas. Se oli hurja kokemus. Aloin arvostaa hetkiä. Kun tulee hyvä hetki, nautin siitä. Sitä ei voi ottaa minulta pois, vaikka huomenna olisin sairas.”

Näkyvä nainen

Pirkko on viihtynyt eron jälkeen yksin asuvana.

”Suhde, jossa ei asuta yhdessä, voisi olla toimiva. Käytännön ihmisenä tiedän kuitenkin, että on löydettävissä tosi vähän kumppaneita, jotka haluavat syödä näkkileipää kanssani.”

Miesten huomiosta hän nauttii varsinkin ulkomailla, missä hänet nähdään naisena eikä julkisuuden henkilönä.

”Kun joku mies on kohtelias tai katsoo minuun, pörhistelen ja olen kiitollinen.”

Moni ikääntyvä, suomalainen nainen kokee muuttuneensa miesten silmissä huomaamattomaksi.

”Se on naisten omakin vika. He pukeutuvat sukupuolettomasti, sekä aina harmaisiin ja mustiin. Vähemmästäkin muuttuu näkymättömäksi.”

Työvuosinaan Pirkko usein suunnitteli muuttavansa pois Suomesta eläkkeelle jäätyään.

”En sitä tehnyt, koska itsellisen naisen ei ole missään muualla yhtä hyvä asua kuin Suomessa. Täällä saan elää vapaasti kuin mies.”

Matkustamisesta hän ei ole luopunut. Toisinaan matkaseurana ovat lapsenlapset.

Muuttuneet mummot

Pirkko Arstila

”Pirkko on keksinyt toimivan tavan ostaa oikean kokoisia tuliaisia matkoiltaan. ”Kun Heidi ja Nina olivat pieniä, asetin heidät voimapaperin päälle ja piirsin heidän ääriviivansa. Aidon kokoisten paperinukkien päälle oli helppo sovittaa vaatteita.”

Pirkon tyttärellä Annella on kaksi tytärtä, Heidi, 30, ja Nina, 28. Pirkko on vienyt heidät matkoille vuorotellen siitä asti, kun tytöt olivat yhdeksänvuotiaita. Parhaillaan he käyvät läpi Euroopan kaupunkikohteita.

”Kun mummo maksaa viulut, matkaan kuuluu ooppera tai musikaali sekä kello viiden tee korkeatasoisessa paikassa.”

Vuoroaan odottaa Pirkon lapsenlapsenlapsi, Heidin poika Leo, 5. Hänelle on jo luonnollista, että mummot matkustavat, surfflailevat netissä tai laskettelevat.

”Uudenlaiset mummot muuttavat maailmaa. He vaikuttavat lasten suhtautumiseen sukupuolirooleihin eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Pojatkin näkevät, että mummot tekevät muutakin kuin paistavat lihapullia. ”

Toisinaan oppilaana on Pirkko.

”Kun Heidi ja Nina olivat pieniä, opetin heille käytöstapoja ravintolaleikin avulla. Nyt he opettavat minua syömään oikein. He tietävät kaiken ravinnosta ja sen imeytymisestä.”

Perheen naisia yhdistää kuntosali. Mikä häntä yhdistää Leoon?

”Leo kuuluu diginatiivisukupolveen ja minun on vaikea seurata häntä nörttien maailmoihin. Toistaiseksi olen vielä joutunut piirtämään hänelle loputtomiin mustekaloja.

X