Raimo Helminen: ”Nöyräksi on sanottu”

Raimo Helminen on koko kansan Raipe. Siihen on kaksi syytä: loistava ura ja vaatimattomuus suurtenkin menestysten edessä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Raimo Helminen pelasi Suomen maajoukkueessa enemmän otteluita ja teki enemmän pisteitä kuin kukaan muu.

Raimo Helminen on koko kansan Raipe. Siihen on kaksi syytä: loistava ura ja vaatimattomuus suurtenkin menestysten edessä.
(Päivitetty: )
Teksti:
Jukka Vuorio

Arkinen aamupäivä Tampereen Hakametsän jäähallissa. Parikymmentä Ilveksen pelaajaa harjoittelee kuvioitaan, ja jäältä kuuluu kova ja käskevä miehen ääni. Edeltävänä iltana Ilves on kaatanut paikallisvastustaja Tapparan 5–0, mutta harjoituksissa mennään entistä kovempaa.

Keskiviivalla seisoo valmentaja Raimo ”Raipe” Helminen maila kädessään ja huutaa taukoamatta ohjeita. Nuori joukkue katsoo ja kuuntelee tarkkaan, mitä hyökkääjälegendalla on sanottavaa.

Palkintojen vyöry

Raimo Helminen, 46, on pelannut enemmän jääkiekon maaotteluita kuin kukaan muu maailmassa. Hänen palkintokaapistaan löytyvät niin maailmanmestaruudesta kuin Suomen ja Ruotsin liigojen voitosta kertovat mitalit – ja suuri määrä himmeämpiä mitaleja sekä seura- että maajoukkuetasolta. Lisäksi hänellä on omissa nimissään niin Suomen maajoukkueen kuin Tampereen Ilveksenkin kaikkien aikojen parhaan pistemiehen tittelit.

Ja vaikka minkälaisia muita palkintoja.

Viikko sitten Suomen maajoukkue antoi korkeimman mahdollisen kunnianosoituksensa jäädyttämällä Raipen pelinumeron 14. Sitä ennen sama kunnia oli suotu vain yhdelle pelaajalle, Jari Kurrille.

Saavutukset jääkiekon parissa ovat ainutlaatuiset, mutta omasta mielestään Raipe on vain mennyt siellä muiden mukana ja sattunut olemaan hyvien joukkuekavereiden ympäröimä. Vaatimattomuus suuren menestyksen edessä on tehnyt Helmisestä ”koko kansan Raipen”.

Väkisinkin onnistui

Huippupelaajasta lähes suoraan valmentajan saappaisiin astunut Raipe valmentaa nyt sekä Ilveksen että alle 20-vuotiaiden maajoukkueen hyökkääjiä.

Jääkiekkoasiantuntijat ympäri Suomea veikkasivat ennen kauden alkua keski-iältään sarjan nuorimman joukkueen Ilveksen armotta ylivoimaiseksi peränpitäjäksi. Toisin on kuitenkin käynyt. Syyskaudella vastustajia on kaatunut yksi toisensa jälkeen ja Ilves on ollut jopa muutamassa voittoputkessa.

Helminen toppuuttelee kehuja hyvästä kaudesta.

”Voi olla, että se lehdistön haukkuminen on kääntynyt meidän eduksi, kyllähän sellainen antaa valmentajille ja pelaajille enemmän näyttämisen halua. Sitä jotenkin potkii entistä enemmän itseään perseelle. Mutta katsotaan tilanteen kehittymistä myöhemmin, kausihan on vasta alussa.”

Nuorilla leijonilla on vuodenvaihteessa maailmanmestaruuskisat Yhdysvaltojen Buffalossa.

Kun Raipe itse pelasi nuorten MM-kisoissa vuonna 1984, tuli hän tehneeksi ensimmäisen maailmanennätyksensä. Hyökkääjä iski seitsemässä pelissä ennätystehot, 11 maalia ja 13 syöttöä, ja hänet valittiin kisojen tähdistökentällisen keskushyökkääjäksi.

”No, siinä oli niin hyvä joukkue ympärillä, että väkisinkin joku onnistui. Sillä kertaa se olin sitten minä.”

Ennätysmiehenä kisoista kotiin palannut Raipe tunnettiin Tampereella jo toki ennestään hänen johdatettuaan Ilveksen juniorijoukkueita mestaruuksiin (kaudella 1980–1981 Raipe voitti SM-kultaa sekä Ilveksen A- että B-junioreissa). Samaan aikaan piti opiskella ammattikoulussa ja sen jälkeen käydä armeija.

Pää kylmänä

Ehkä elämäntyö olisi voinut löytyä jääkiekon ulkopuoleltakin?

”Kävin ammattikoulun metallipuolen, mutta työelämässä en niitä hommia koskaan kokeillut. En tiedä, olisinko ollut ollenkaan hyvä niissä hommissa. Vaikeatahan se on kuvitella, minkälaista elämä ilman jääkiekkoa olisi ollut.”

Ennätyksistä ja mestaruuksista huolimatta nuorukainen piti päänsä kylmänä.

”Ei sitä enää oikein muistakaan, minkälainen sitä on nuorena ollut. Nöyräksi on sanottu, mutta mitä silläkin sitten tarkoitetaan? Olen varmaan aina ollut suunnilleen samanlainen, ainakin olen yrittänyt olla henkseleitä paukuttelematta.”

Jotain erilaista löytyy kuitenkin 20- ja 40-vuotiaan Raimo Helmisen väliltä.

”Nuorena sitä ajatteli, että suunnilleen joka kausi päättyy voitonjuhliin. Kevään 1985 jälkeen arki tuli vastaan kuitenkin aika kovaa. Vanhempana sitä alkoi enemmän arvostaa, kun kausi päättyy mestaruuteen – voittamisen takiahan sitä peliä pelataan.”

Kyyti oli rajua

Helminen pelasi uransa ensimmäisen maajoukkuepelin Tšekkoslovakiaa vastaan vuonna 1984. Ottelu oli opetus jääkiekosta sekä Raipelle että Suomelle. Turpiin tuli 7–1.

”Kyyti oli aika rajua. Sen pelin jälkeen sitä ajatteli, että matkaa ja työtä taitaa olla vielä aika paljon jäljellä.”

Viimeisen maajoukkuepelin jälkeen, 24 vuotta ja 330 maaottelua myöhemmin, oli puolestaan Raipen ja muidenkin suomalaisten hymy herkässä. Tšekki kaatui Tampereella 6–1, ja seisaaltaan suosiotaan osoittanut yleisö näki Raipen syöttävän uransa viimeisessä vaihdossa Suomen viimeisen maalin.

44-vuotias Helminen oli pärjännyt maajoukkuevauhdissa loistavasti. Kehut saavat Helmisen vieläkin kainoon hymyyn.

”No joo, siinä oli hyvä joukkue ympärillä ja jätkät pelasivat upeasti. Oli helppo mennä siellä mukana.”

Punakoneen kukistajat

Vuodet 1985–1989 Helminen yritti tehdä uraa NHL:ssä, maailman kovimmassa kiekkoliigassa. Taival alkoi lupaavasti New York Rangersissa, kun tulokaskaudella syntyi 40 tehopistettä.

Seuraavalla kaudella tehot kaukalossa jäivät odotettua alhaisemmiksi. Samalla alkoi ilmaantua kovia selkäkipuja, jotka haittasivat pelaamista. Helminen surfaili NHL:n ja farmin väliä, eikä omaa roolia tuntunut löytyvän. Ratkaisijana pelaamaan tottunut hyökkääjä veti omat johtopäätöksensä, ja palasi Ilvekseen kaudeksi 1987–1988.

Tampereelle päästyään hän pisti tuulemaan kunnolla. 31 ottelussa Raipe tahkosi 43 tehopistettä. Yhdessä HIFK:ta vastaan pelatussa ottelussa selkäkipujen ärsyttämä ja NHL:n kovettama Helminen yllätti katsojat ja vastasi Joel Paunion tökkimiseen heittämällä hanskat jäähän. Ikätoveri Paunio joutui sellaiseen karuselliin, että kenttää puhdistettiin pitkään nenästä valuneesta verestä.

Samana talvena pelattiin Calgaryn olympiakisat.

Raipe jatkoi siitä, mihin oli Ilveksessä jäänyt. Suomi toi kotiin kaikkien aikojen ensimmäisen jääkiekon olympiamitalin, hopeisen. Raipe oli turnauksessa Suomen paras pistemies, vaikka pelasi kaksi peliä vähemmän kuin muut. Loukkaantumiset eivät ottaneet hellittääkseen.

”Polven kierukka siinä hajosi. Yritin pelata ottelun Tšekkoslovakiaa vastaan, mutta kivut olivat liian kovat.”

Pistenikkari joutui katsomaan viimeiset pelit vaihtopenkiltä. Myös sen ratkaisevan, jossa varma pronssi kirkastui Neuvostoliittoa vastaan hopeaksi.

”Kyllä siinä mahtavat tunnelmat oli penkilläkin. Loppusummerin soidessa konkkasin jäälle puku päällä halaamaan maalivahti Jukka Tammea. Hopeamitali oli hieno saavutus, mutta myös pelkkä Punakoneen kukistaminen oli kova juttu. Se ei siihen aikaan todellakaan ollut tavallista.”

Paluu taalajäille

Hyvin sujuneen kauden jälkeen Raipe yritti toiveikkaana paluuta NHL:ään. New York Rangers vaihtui naapuriseura New York Islandersiin.

Selkäkivut kuitenkin pahenivat edelleen. Ne olivat seurausta Helmisen urallaan kokonaan huomiotta jättämästä venyttelystä. Välillä Raipe oli täysin sänkypotilaana, välillä hän pystyi pelaamaan ottelun siellä, toisen täällä.

Kierrettyään New Yorkissa selkäspesialistilta toiselle Raipen mielessä käväisi jo uran lopettaminen, kunnes mies kävi ratkaisevan puhelinkeskustelun entisen joukkuekaverinsa Risto Jalon kanssa. Kokkolassa olisi kuulemma mies nimeltä Leo Saario, joka tunnettiin erityisesti selkäongelmien ratkaisijana.

Raipe aloitti säännölliset vierailut Kokkolaan, ja sai kehonsa Saarion käsittelyssä vuosien prosessissa jälleen huippuiskuun.

Selkäongelmat lopettivat kuitenkin NHL-uran, ja ajatuksessa oli kestämistä. Jälkikäteen Raipe ei halua jossitella mitä olisi saattanut tapahtua, jos asiat olisivat menneet toisin. Kävi niin kuin kävi, ja yhden oven sulkeutuminen avasi useita uusia.

Tuliaiset Ruotsista

Alkoi seitsemän vuotta kestänyt Malmön-pesti. Se toi Raipelle kaksi Ruotsin mestaruutta, pistepörssin voiton ja ikuisen paikan Malmön jääkiekkoyleisön sydämissä. Sekä Euroopan mittakaavassa todella kovan palkan.

”Kyllä urheilu on ollut sellainen elämän suola, sitä kautta on saanut tosi paljon kokemuksia, iloja ja suruja ja kaikkea siltä väliltä. Ihan niin kuin elämäkin antaa hyvää ja huonoa, niin samalla tavalla se ammattilaisurheilu on ylä- ja alamäkeä.”

Jälkikäteen Ruotsin-vuodet toivat Helmiselle myös niitä suruja. Iso palkka oli maksettu monimutkaisin järjestelyin eikä osasta palkkaa maksettu lainkaan veroja. Asiaa selviteltiin vuosien 1997 ja 2003 välisenä aikana Ruotsin eri oikeusasteissa, ja lopputuloksena maksumieheksi päätyi Malmö noin 30 miljoonan kruunun summalla. Vuonna 2008 Malmö IF haastoi Helmisen Tampereen käräjäoikeuteen periäkseen takaisin veroja, joita se oli tuomittu maksamaan. Juttu ei mennyt koskaan oikeuteen saakka, sillä osapuolet sopivat asian ennen istuntoa.

Raipe ei juurikaan ole puhunut veroasiasta julkisuudessa. Vesa Laitisen kirjoittamassa Raipe – vaatimattomuuden lyhyt oppimäärä -kirjassakin Helminen kommentoi asiaa vain yhdellä lauseella.

”Katto kehen luotat.”

Upein voitto

Ja sitten on se kuuluisa maailmanmestaruus, uran suurin tähtihetki.

Tukholman Globen Areena, 7. toukokuuta 1995. Ville Peltonen teki kolme maalia ja upotti Ruotsin ikimuistoisessa finaalissa. Suomalaiset juhlivat vapun jälkitunnelmissa muutaman päivän putkeen ja sata tuhatta ihmistä kokoontui Helsingin Kauppatorille ottamaan vastaan sankarileijonia.

Maajoukkueen mukana juhli Raimo Helminen. Saldona kisoista oli kahdeksassa ottelussa yhtä monta tehopistettä, muun muassa voittomaali välierässä Tšekkiä vastaan. Raipe oli joukkueen kolmanneksi paras pistemies heti Saku Koivun ja Peltosen jälkeen.

”Kyllä se maailmanmestaruus oli uran upein voitto. Turnauksen voitto on se palkinto, minkä sieltä kentältä haluaa eniten saada. Ei niitä mestaruuksia nyt urallani niin monta ole, että ihan hienoa kun sentään muutama.”

Vaatimattomuus kaunistaa.

 

Syksyllä 2011 Suomen jääkiekkomaajoukkue jäädytti Raimo Helmisen pelinumeron 14. Raipen haastattelu ilmestyi Seurassa 46/2011.

X