Sofi Oksasen rankka sukutausta: Isoisä metsäveli, isosetä ilmiantaja

Miten epäsosiaalisesta Sofi Oksasesta on tullut koko maailman tuntema kirjailija?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Vaikka Sofi viettää paljon aikaansa Virossa, hän ei aio muuttaa sinne tai muuallekaan ulkomaille.

Miten epäsosiaalisesta Sofi Oksasesta on tullut koko maailman tuntema kirjailija?
(Päivitetty: )
Teksti:
Ulla Janhonen

Sofi Oksanen heräsi.

Hän oli nukahtanut saksalaisyleisön edessä Münchenissa. Yleisö ei huomannut mitään, sillä näyttämöllä oli hämärää. Vieressä saksalaisnäyttelijä jatkoi rauhallisesti Oksasen saksannetun romaanin lukemista.

Sofi Oksanen ei ole koskaan pelännyt esiintymistä. Hän perusti lapsena teatterikerhon päästäkseen näyttämölle. Se teki hänestä niin pelottoman, että hän pystyy esiintyessään jopa nukkumaan.

Sofi Oksanen uusin romaani Norma on juuri ilmestynyt, ja hän kiertää pitkin Suomea kertomassa kirjastaan.

”En koskaan ajatellut, että tästä pelottomasta esiintymisestä olisi hyötyä kirjailijan ammatissa. Kirjoittaminen ei sitä vaadi, sehän on yksityistä puuhaa. Kirjasta kertominen sen sijaan vaatii, että lähtee ulos kammiostaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, esiintyminen on minulle tosi luontevaa. Myönnän toki, että joskus voisin skarpata enemmän.”

Uusi romaani kertoo hiuskaupasta ja sijaissynnytyksestä. Se on rikosromaani naisen riistosta: köyhät tytöt joutuvat myymään hiustensa lisäksi myös kohtunsa.

Liian vanha adoptioäidiksi

Suomessa sijaissynnytys kiellettiin, kun uusi hedelmöityslaki tuli voimaan 2007.

”Nyt kenestä tahansa lasta haluavasta voi tulla rikollinen. On ymmärrettävää, että haluaa sijaissynnyttäjän, jos syystä tai toisesta ei saa lasta. Luulen, että näitä pareja on Suomessa monia. Kohdunvuokrauksella pääsee adoptiota helpommalla. Se on nopeampaa eikä siitä jää dokumentteja tai muitakaan jälkiä, sillä kohtunsa vuokranneet salaavat raskautensa.”

Sofi Oksasta ihmetyttää sekin, kuka on ylipäätänsä kelvollinen vanhemmaksi.

”Adoptiossa vanhempien kelvollisuus tutkitaan tiukasti, mutta yksinkertaisessa lisääntymismetodissa ei ole mitään rajoitteita. Meidän perhekäsityksessämme biologinen lapsi on aina paras lapsi. Itse olen 38-vuotias ja jo liian vanha adoptioäidiksi, sen sijaan nykyään voi synnyttää vielä liki viisikymppisenä. Asia ei tosin ole juuri nyt minulle ajankohtaista. ”

Ihmiset mustissaan

Sofi Oksasen uusi romaani löi ällikällä ne, jotka odottivat Viron lähihistoriasta kertovan romaanisarjan neljättä osaa.

Oksasen äiti on virolainen, ja hän vietti lapsuudessaan paljon aikaa äitinsä synnyinsijoilla Viron Läänemaalla.

”Muistini alkaa Virosta, sillä ensimmäinen kirkas muisto on isoisäni kuolema. Hän kuoli 1980, jolloin olin kolmevuotias. En tietenkään ymmärtänyt, mistä kuolemassa oli kysymys, mutta tajusin, että jotakin erilaista oli tapahtunut.”

Isoisä sairasti pitkään ja oli kuollessaan 80-vuotias. Kun isoisä kuoli, Sofi oli äitinsä kanssa sattumalta Tallinnassa. He pääsivät isoisän hautajaisiin, eikä heidän tarvinnut käydä läpi monimutkaista ja aikaa vievää byrokratiaa, joka oli usein estänyt pääsyn sukulaisten hautajaisiin.

Siunaustilaisuudessa isoisän arkku oli auki, isoisä näytti nukkuvan.

”Hautajaisissa oli paljon mustiin pukeutuneita ihmisiä, he itkivät ja muistotilaisuudessa talon huoneet olivat täynnä väkeä. Se ei ollut ollenkaan pelottavaa, mutta hyvin erilaista.”

Isoisä oli kokenut elämässään Viron historian mullistukset, sillä hän kuului sodan aikana metsäveljiin, neuvostomiehitystä vastustaviin joukkoihin. Hän oli maanviljelijä, joka ennen sotaa oli ehtinyt rakentaa talon, raivata oman tilan ja perustaa perheen.

”Tila ei ollut suuri, mutta tila kuitenkin. Olen usein miettinyt sitä, että hän oli sodan aikana minua vain vähän vanhempi.”

Isoisä vietti metsässä vuosia, välillä hän palasi perheensä luokse, mutta lähti taas. Lopullisesti hän palasi takaisin, kun Viron metsäveljet armahdettiin Josif Stalinin kuoleman jälkeen 1952.

”Oli varmasti raskasta palata, kun omaisuus oli menetetty. Elämä alkoi ikään kuin nollasta.”

Itsenäisestä maanviljelijästä tuli kolhoosilainen.

Veljekset eri puolilla

”Virolaisen sukuni tragediaan kuuluu se, että isoisäni vanhempi veli värvättiin puna-armeijaan ja hänestä tuli ilmiantaja. Sodan jälkeen veljekset kuitenkin söivät saman pöydän ääressä, eikä ilmiantajaa eristetty perheestä. Tähän varmasti vaikutti se, että sisarusparvesta moni oli kuollut, ja jäljelle jääneet yrittivät pitää yhtä.”

Sofi Oksanen vierasti isosetäänsä lapsena.

”Hän ei ollut mikään miellyttävä tyyppi. Hän oli juoppo. En koskaan nähnyt häntä selvin päin, ja lapsesta humalaiset ovat pelottavia. ”

Isoisä haudattiin Kullamaan hautuumaalle. Siellä Sofi Oksanen kävi usein isoäitinsä kanssa.

Kerran isoäiti näytti hienojen aatelissukujen keskellä olevaa hautakiveä, jossa luki Sidt-Kodt Mats (Paskapussi Mats). Mats oli päässyt maaorjuudesta kasvattamalla sikoja keräämällään moskalla. Siat kasvoivat niin hyvin, että hän sai viimeisen leposijan aatelisherrojen ja -rouvien vierestä. Paskapussi Mats oli Sofi Oksasen esi-isä.

Kirjahyllyn sisältö

Sofi Oksanen kiittää virolaista äitiään siitä, että lapsuuskodissa Jyväskylän Halssilassa oli kirjahylly, jota eivät koristaneet posliinikoirat tai sukulaisten valokuvat. Se oli täynnä kirjoja.

”Virolaisessa kodissa kirjahyllyllä oli aikoinaan suuri merkitys, koska tolkullisia kirjoja oli hankala saada. Marxia, Leniniä ja venäjänkielistä kirjallisuutta oli tarjolla pilvin pimein, mutta virolaiset halusivat muuta.”

Äiti luki tyttärelleen satuja viroksi, kunnes kuusivuotiaana Sofi Oksanen oppi itse lukemaan. Ensimmäinen suomenkielinen satukirja oli Tähkäpää, joka on edelleenkin Oksasen lempisatu ja Norma-romaanin innoittaja.

Pian hän oppi myös kirjoittamaan.

”Olin vanhempieni kanssa Jyväskylän Prismassa ja näin siellä punakantisen, lukollisen päiväkirjan. Tuli tunne, että ellen saa sitä, elämäni on pilalla. Vanhempani eivät aluksi halunneet ostaa sitä, mutta sain hirveän raivokohtauksen. Huusin, itkin ja karjuin niin että vanhempien oli pakko taipua.”

Leikin tänään Katjan kanssa, meillä oli kivaa, olivat ensimmäiset Sofi Oksasen kirjoittamat rivit.

Syömishäiriö puhkesi

Kirjallisuuden opiskelu oli koulun jälkeen Sofi Oksaselle luonteva vaihtoehto. Opinto-oppaasta hän oli tosin lukenut, että on olemassa sellainenkin oppiaine kuin dramaturgia, jota voisi opiskella Teatterikorkeakoulussa.

”En koskaan ollut kuullutkaan dramaturgista ja huomasin, että kouluun otetaan vain muutama opiskelija vuodessa, joten rationaalisena ihmisenä en rakentanut tulevaisuuttani sen varaan.”

Muutaman vuoden kirjallisuuden yliopisto-opiskelujen jälkeen hän kuitenkin pääsi Teatterikorkeakouluun 21-vuotiaana.

”Minut otettiin sisälle, koska osasin kirjoittaa, vaikka minua pidettiinkin täysin epäsosiaalisena tyyppinä, kuten useimpia kirjoittavia ihmisiä.”

Teatterikorkeassa Sofi Oksanen sairastui syömishäiriöön.

”Yliopisto oli ollut älyllinen ja epäfyysinen paikka. Teatterikorkeakoulu oli yliopiston vastakohta, se oli epä-älyllinen ja erittäin fyysinen. Olen itse täysin epäliikunnallinen ihminen, enkä ymmärtänyt maailmaa, jossa asioi- ta ilmaistiin fysiikalla, ei sanoilla. Se oli liian iso muutos ja liian outo ympäristö, sillä olin elänyt 20 vuotta täysin erilaista elämää. En vieläkään ymmärrä ihmisiä, jotka viettävät aikaansa pururadoilla, enkä myöskään ollut ainoa, joka sairastui koulussa syömishäiriöön. Meitä oli siellä monia.”

Teatterikorkeakoulun aikaan sijoittuu myös Sofi Oksasen ensimmäinen romaani Stalinin lehmät, joka julkaistiin vuonna 2003.

”Se meni läpi ensimmäisellä yrittämisellä, vaikka olin valmistautunut lähettämään sen kustantajille noin 40 kertaa. Olin silti tietämätön, mitä olisi pitänyt tehdä kirjailijana. Minulla ei ollut yhtään elävää esikuvaa, sillä luin vain kuolleita kirjailijoita. Silti, kun ajattelen uraani, kaikki on ollut helpompaa kuin oletin.”

Sofi Oksasen mielestä nykyisin aloittelevat kirjailijat ovat paljon valmiimpia.

”He ovat varmoja siitä, että heillä on varaa kieltäytyä höpsöistä jutuista, mutta heille voi kyllä tulla yllätyksenä, ettei niihinkään juttuihin noin vain päästä.”

Aina Suomessa

Sofi Oksanen viettää paljon aikaa Virossa, mutta ei aio muuttaa sinne tai muuallekaan ulkomaille, sillä suomen kieli on hänelle elinehto. Silti hänen sielunmaisemansa on Normandiassa, Ranskassa.

Hänen seuraavaa suuri työnsä on libretton kirjoittaminen Kaija Saariahon oopperaan. Jossakin vaiheessa tulee myös neljäs osa Viron lähihistoriaa käsittelevästä ajasta. Yhdestä asiasta Sofi Oksanen on varma.

”Voin uupua kaikkeen muuhun, mutta en kirjoittamiseen.”

Lue myös: Kirjailija Sofi Oksanen laati Suomelle kansalaisuusvalan: ”Haluan korostaa sitä, että suomalaiset ovat tasavertaisia ja aktiivisia toimijoita”

Lue myös:  Itsevarmuuden löytänyt Sofi Oksanen: ”Nuorempana yritin käyttäytyä paremmin kuin oli tarpeen”

X