Sulo Karjalainen kertoo, miten poromiehen pojasta kasvoi karhujen pusuttelija

Seuran arkistoista: ”Olen saanut osoittaa hellyyttäni eläimille”, Sulo sanoi Viva-lehdessä kesäkuussa 2017.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Kiinnostavinta karhujen tutkimisessa on ollut huomata, miten syväksi karhun ja ihmisen suhde voi muodostua”, Sulo Karjalainen sanoo.

Seuran arkistoista: ”Olen saanut osoittaa hellyyttäni eläimille”, Sulo sanoi Viva-lehdessä kesäkuussa 2017.
(Päivitetty: )
Teksti: Miia Saari

Kevät on Sulo Karjalaisen lempivuodenaika. Ensimmäinen kevään merkki on karhujen herääminen talviunilta.

Ei vielä, Karjalainen vastasi Arto Nybergin haastattelussa Ylen TV1:ssä 4. maaliskuuta 2018. Vaikka Korkeasaaren karhut heräsivät, ei Kuusamon kuusi karhua ole vielä jalkeilla. Yleensä vasta vapun tienoilla, kun sääolosuhteet ovat lämpimämmät.

Kuusamolainen mies on adoptoinut emonsa menettäneitä karhunpentuja ja elänyt niiden kanssa vuosikausia. Käynyt kontioiden kanssa kalassa ja metsällä. Nukkunut karhujen kanssa, tarkkaillut niiden unirytmiä.

Kirjailija Vesa Tuomisen ja käsikirjoittaja Esa Silanderin teos Karhumies (Docendo, 2018) piirtää kuvaa paitsi karhuista ja niiden hoitamisesta myös luontoon ja eläimiin kiintyneestä miehestä.

Kotitila Kerojärven rannalla totutti Karjalaisen elämään petoeläinten keskellä. Kahdeksanvuotias poika kohtasi karhun ensimmäistä kertaa kotinsa lähellä. Pedon murina kuulosti ukkosen jyrähdykseltä. Silti koskaan ei ole pelottanut.

Ei edes sen jälkeen, kun Tassu-niminen karhu raapaisi kynnellään Karjalaisen poskesta päänahkaan saakka ulottuvan haavan.

Karhujen metsästys on sallittava

Mielikuvat tappajakarhuista ovat kaukana todellisuudesta. Elokuvien ihmisiä saalistavat harmaakarhut keskellä Kanadan metsiä ovat synnyttäneet harhakuvia, toteaa Karjalainen.

Vapaa karhunmetsästys oli Suomessa sallittua 1960-luvun puoliväliin asti. Metsästystapoja pidetään tänä päivänä hyvin julmina: karhurautoja, kuoppia, seivästystä.

Sukupuuton partaalla olevan lajin metsästys muutettiin luvanvaraiseksi. Siitä lähtien karhukanta on elpynyt. Tällä hetkellä lukumäärä on 2 000 yksilön paikkeilla.

Silti salametsästystä tapahtuu edelleen. Ampujista vaietaan. Karhujen ruumiit katoavat suonsilmäkkeisiin.

Teos puhuu Karjalaisen suulla karhujen puolesta, muttei kritiikittä.

Karhujen metsästys on Karjalaisen mielestä sallittava. Eläinkantaa on tarkkailtava.

Petoeläimet eivät kuitenkaan käy ihmisten kimppuun, elleivät ihmiset itse sotke luonnon tasapainoa. On muutettava asenteita, tarkasteltava ihmisten petovihaa – tai pelkoa.

Kontioista saa teoksen pohjalta inhimillisen kuvan. Ne ilmaisevat tyytyväisyytensä ja pettymyksensä. Luimistelevat korviaan suuttuessa. Mutta kaipaavat myös hyväksyntää. Hymy leviää kuonolle.

 

Seura julkaisee alla toiveuusintana Miia Saaren jutun Sulo Karjalaisesta Vivasta 6/2017. Mukana on myös videoita!


Karhu kainalossa

Vivan lukijat valitsivat Sulo Karjalaisen Vuoden valopilkuksi.

Sulo Karjalaisen ikkunasta näkyy perheen vanha kotitalo, jota Sulo teinipoikana rakensi.

Sulo Karjalaisen ikkunasta näkyy perheen vanha kotitalo, jota Sulo teinipoikana rakensi. © Vesa Tyni / Otavamedia

Kahdeksanvuotias Sulo Karjalainen on yksin uimarannalla hakemassa sinne unohtamiaan kenkiä.

Kymmenen metrin päässä rannasta kasvaa suuri kuusi, jonka oksat ulottuvat maahan asti. Oksien seasta työntyy esiin pää, karhun pää. Karhu katsoo Suloa. Sulo katsoo karhua.

Sulo lähtee pakoon, vilkaisee taakseen. Karhu nousee piilostaan, lähtee juoksuun. Vastakkaiseen suuntaan.

Älä pelkää, poika. Ei karhu käy ihmisen päälle. Se pelkää ihmistä ja väistää aina kun on mahdollista.

Näin sanoo Sulon isä peloissaan olevalle pojalleen uimareissun jälkeen.

Video: Sulo Karjalainen jutustelee Reeta-karhun kanssa. Kuvaus: Miia Saari.

Suloa pelottaa, koska hän on juuri nähnyt, mitä hänen rannalla tapaamansa karhu oli tehnyt kylän lampaille. Yhdestä on jäljellä vain pää ja vähän kaularankaa.

Sulon isä on poromies, ja menettänyt useita porojaan karhuille. Koko kylällä on mieliala, että karhu tapetaan aina kun mahdollista.

Sulon isä sanoo, että metsässä on petoja, mutta ei ihmisellä ole siellä mitään hätää. Ihminen kuuluu luontoon, on siellä kaltaistensa kanssa.

Koska ihminenkin on peto.

Sulo uskoo isäänsä, eikä pelkää kulkea metsissä.

Sulo Karjalainen porasi kaivoja kaksitoista vuotta

Sulo Karjalainen on elänyt eläinten kanssa koko ikänsä.

Kun äiti meni navettaan lehmiä hoitamaan, hän pisti vilkkaan poikansa lammaskarsinaan töidensä ajaksi.

”Olin siellä päivähoidossa, seisoin karsinan aitaa vasten. Lampaat olivat siinä rinnalla”, Sulo sanoo.

Video: Sulon ja Juuso-karhun hauska hunajansyöntihetki. Kuvaus: Miia Saari.

Kun Sulo oli kahdeksan, isä latoi metsässä rekeen puukuorman ja istutti Sulon sen nokalle. Käski ajamaan kuorman kotiin neljän kilometrin päähän ja vannotti löysäämästä suitsia.

Perillä toiset miehet tyhjensivät puukuorman ja pistivät Sulon matkaan hakemaan uutta kuormaa. Oli talvi, ja Sulo istui reessä iso lammasturkki päällään. Teki monta reissua päivässä muutaman viikon ajan.

Sulon isä oli haavoittunut jalastaan rintamalla. Kun hänen terveytensä alkoi muutenkin reistailla, Sulo joutui perheen vanhimpana poikana ottamaan päävastuun maatilan töistä.

Työkavereita oli onneksi kasvamassa.

”Meitä oli lopulta viisi veljestä, joilla jokaisella oli neljä siskoa.”

Kun Sulo oli seitsemäntoista, setä pyysi häntä kaverikseen kaivonporausbisnekseen. Isäkin oli sitä mieltä, että nyt tila pärjää jo ilman häntä.

Ja niin Sulosta tuli kaivonporaaja. Sulo porasi kaivoja kaksitoista vuotta. Ensin setänsä apuna, sitten oman poran omistajana, itsenäisenä yrittäjänä.

Kodin seinällä on suvun miesten metsästysmuistoja. © VESA TYNI / OTAVAMEDIA

Kun köysikone olisi pitänyt velkarahalla vaihtaa paineilmakoneeseen, Sulo päätti lopettaa yrittäjän uransa ja asettui kotitilalleen. Siellä hän alkoi ajaa veljiensä kanssa metsistä puutavaraa ja perusti naapurin kanssa tämän isoon lampeen kalankasvatusaltaan. Tilalla oli myös turkistarha, ja poroja.

Sitten ovesta astui mies, jonka perhe tunsi vain lehtien palstoilta. Sulokin oli lukenut hänen tutkimusmatkoistaan Huippuvuorille.

Ovesta astui suurpetotutkija Erik S. Nyholm.

Näätä lemmikiksi omaan pirttiin

Erik S. Nyholm tutki petoja Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksella ja asui Kuusamossa opettajavaimonsa työn vuoksi.

Nyholm tiesi, että Sulon isä oli menettänyt paljon poroja pedoille ja että tämä tunnisti tappajat. Nyholm halusi oppia petojen tappotavat ja pyysi päästä Sulon isän oppiin.

Nyholm tutki myös näätiä, mutta tutkimus ei edistynyt, koska hän ei ehtinyt tarkkailla niitä. Petotutkija kysyi, saisiko tuoda viisi näätäänsä Sulon hoidettavaksi ja tarkkailtavaksi. Työstä saisi pienen palkankin.

Mikäs siinä, Sulo ajatteli. Onhan tässä näitä muitakin eläimiä.

Sulo oppi käsittelemään näätiä ja havaitsi ne viisaiksi eläimiksi. Hän halusi tietää, olisiko näädästä lemmikiksi. Hän otti yhden pienenä pesästä ja antoi nimeksi Kako.

Sulo teki Kakolle oman pesän pirttiin ja antoi sen kulkea vapaana.

”Kakolla oli kaikki pahat tavat. Se kakki mihin sattui. Tuossa se istui olkapäälläni, kyllä me oltiin hyviä kavereita Kakon kanssa”, Sulo sanoo.

Kako eli 12-vuotiaaksi.

Sitten Nyholmilla oli taas asiaa.

Karhumies innostui suurpetojen tutkimustyöstä

Tarvitsen kaveria luontoon, suurpetojen seurantaan. Haluaisitko, Sulo, ryhtyä assistentikseni?

Sulo suostui heti.

Sulo ja Erik ”Eerikki” Nyholm seurasivat karhujen elämää eri puolille Suomea viemistään tarkkailumökeistä. Sulo yöpyi niissä paljon myös yksin ja kuvasi karhujen elämää.

Kaksikko pyydysti karhuja ruokintahäkkiin näytteiden ottoja varten, numeroi niitä ja seurasi, missä karhut kulkivat.

Miehet tutkivat myös muita eläimiä. Lensivät lentokoneella Perämeren päällä laskemassa hylkeitä ja selvittivät, että Norjaan rantautuneet hylkeet saapuivat Huippuvuorilta.

Vuodet suurpetotutkijan työparina olivat Sulon yliopisto.

”Innostuin tutkimustyöstä valtavasti. Eerikki oli perusteellinen opettaja, näytti ja kertoi minulle kaiken, minkä oli itse eläimistä oppinut”, Sulo sanoo.

Mutta miten ne karhut päätyivät Sulon kotipihalle?

Sulon kotitilalle syntyy suurpetojen orpokoti

Emo makaa ammuttuna maassa. Kolme karhunpentua on kiivennyt peloissaan puuhun. Emoja ei saisi ampua keväisin, mutta niin on vain käynyt, tälläkin kertaa.

Erik Nyholmin poika kiipeää puuhun ja vetää pelokkaita pentuja jalasta, laittaa ne yksi kerrallaan kierimään karvapalloina oksia pitkin alas. Alhaalla Sulo ja Erik Nyholm ottavat niistä kopin.

Sulo Karjalainen syöttämässä karhuja.

Reettan (oik.) kanssa Sulo keskustelee myös karhujen kielellä ja viittomilla. Vierellä äiti Tessu. © VESA TYNI / OTAVAMEDIA

 

Karhunpennut eivät selviä ilman emoaan, joten ne on otettava hoitoon. Sulo lupaa ottaa pennut kotitilalleen. Siitä tulee hätää kärsivien suurpetojen orpokoti, ja ministeriö nimeää sen viralliseksi suurpetojen tutkimuskeskukseksi.

Sulosta tulee täysipäiväinen suurpetojen hoitaja, tutkija ja tutkimuskeskuksen ylläpitäjä.

Pentuja tulee lisää, sillä metsästäjien liipaisinsormi on herkkä.

”Joillekin se karhun tappo on ihan elämys, tänäkin päivänä”, Sulo sanoo.

Aluksi Sulo pitää pentuja häkeissä saunassa.

Video: Sulo Karjalainen opettaa karhujen kieltä. Kuvaus Miia Saari.

 

Siellä on parhaimmillaan kuusi pentua, joita Sulo syöttää tuttipullolla yksivuotiaiksi asti kolmen tunnin välein. Sulo on onneksi nopea nukahtamaan öisin uudelleen.

Pennut pääsevät häkeistä heti kun kesyyntyvät sen verran, että Sulo uskaltaa käsitellä niitä. Ne pitävät Suloa emonaan, tulevat käsille ja syliin.

Kun taas yksi emo, Vyötin äiti, ammutaan ja pennut viedään Sulolle, ministeriö päättää laittaa touhulle pisteen. Karhujen kevätmetsästys kielletään vuonna 1993.

”Eerikki siihen vaikutti, se oli ministeriöön yhteydessä.”

”Yli kymmenen karhua pitää minua emonaan”

Nyt Sulo Karjalainen on koko Suomen tuntema mies. Presidentti Sauli Niinistö kutsui hänet Linnan juhliin ja mainitsi uudenvuodenpuheessaan.

Omaa perhettä Sulo ei perustanut.

”Kokeiluja on ollut, mutta ne ovat jääneet kokeiluasteelle. Ne on niin ite mielestään hyviä olleet, niin on ollut parempi mennä hyvineen.”

© VESA TYNI / OTAVAMEDIA

Onko Sulo kaivannut koskaan elämänkumppania?

”Tietenni. Ja kun veljenpoika, josta piti tulla seuraajani ja joka oli rakas kuin oma poika, kuoli yllättäin 35-vuotiaana, mieli ja ajatukset ovat olleet, että ois sittenkin pitänyt niin paljon kovistautua että olis perheen perustanut.”

On myös yksi asia, joka vaikutti siihen, että Sulo ei aktiivisesti ole etsinyt itselleen kumppania.

”Kun kiersin kaivonporaajana talosta taloon, näin paljon tosistaan toisilleen pahoja pareja. Ne suorastaan suhisi toisilleen. Siellä oli käynnissä hirveä henkinen sota. Tuli tunne, että tuohon en antaudu, ennemmin olen yksin.”

Yksinäiseksi Sulo ei itseään tunne.

”Olen saanut osoittaa hellyyttäni eläimille. Yli kymmenen karhua pitää minua emonaan, ja monet muutkin eläimet.”

Sulon suku on aina ollut lähellä ja läsnä. Nyt Sulon kanssa samassa taloudessa asuvat veljen leski ja Viktor-serkku, joka jäi eläkkeelle Venäjän armeijasta ja muutti Sulon avuksi Suomeen.

Sulo valmistaa kokkausvuorollaan mielellään poroa ja lohta, niitä karhutkin syövät.

Mutta yhtä herkkua Sulo ja karhut eivät voi jakaa.

Sulo on hunajalle allerginen.

Juttu on julkaistu ensi kerran Vivassa 6/2017.

X