Syövästä toipunut Arja Koriseva: ”Minulla on valtava elämännälkä”

Arja Koriseva haluaa elämyksiä ja kokemuksia entistä enemmän työn ulkopuolelta. Yhteinen aika perheen ja ystävien kanssa on elämässä etusijalla.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Arja palaa välillä mielessään tunnelmiin, joita koki ylittäessään Atlanttia purjeveneessä. "Tuijotin merta ja taivasta, katsoin kauneutta. Annoin ilman kulkea lävitseni, rentouduin ja vapauduin."

Arja Koriseva haluaa elämyksiä ja kokemuksia entistä enemmän työn ulkopuolelta. Yhteinen aika perheen ja ystävien kanssa on elämässä etusijalla.
(Päivitetty: )
Teksti:
Pirjo Kemppinen

Miksi ei? Niin laulaja Arja Koriseva sanoo yhä useammin.

”Jos jokin asia kiinnostaa tai tykkään siitä, miksi en sitä kokeilisi”, hän toteaa.

Ja huudahtaa:

”Haluan kokeilla, nähdä ja elää!”

Käsi pörröttää lyhyitä hiuksia. Arja menetti hiuksensa rankkojen syöpähoitojen seurauksena eikä ole kasvattamassa niitä takaisin entiseen mittaan ainakaan vielä.

”Alan tottua tähän tyyliin. Aluksi katsoessani peiliin ajattelin, että tuolla on ihan eri persoona kuin aiemmin.”

Sairaus ei kuitenkaan muuttanut Arjaa. Sen sijaan se kirkasti ja vahvisti aiempia ajatuksia elämästä.

Toivakan nostalginen kyläkoulu

Muutimme Toivakan Heiskan kylään, kun aloitin kansakoulun toisen luokan. Luokallani oli kolme oppilasta ja koko koulussa yhteensä kolmisenkymmentä. Antaumuksella opettajina toiminut pariskunta oli opettanut jo äitiäni. Tykkäsin heistä, koulusta ja siellä vallinneesta yhteisöllisyydestä.

©KORISEVAN KOTIALBUMI

Koulussa järjestettiin paljon juhlia, joihin teimme itse ohjelman. Meihin lapsiin luotettiin, uskottiin ja meitä kannustettiin. Niillä kokemuksilla on ollut valtavan suuri merkitys.

Arja Koriseva ala-asteikäisenä

Arja Heiskan koulun ala-asteella. ”Otimme kuvat ja kehitimme ne itse. Heiskan koulun anti on osaltaan kantanut näihin päiviin asti.” ©KORISEVAN KOTIALBUMI

Toisella luokalla kirjoitin aineessa, että minusta tulee opettaja, laulaja ja näyttelijä. Kasvaessani vedin monia kerhoja, ohjasin ja opastin muita lapsia. Opettajuus kiehtoi, esiintymistähän sekin on.

Lähipiirissä oli musiikin ammattilaisia, mutta ei ketään teatterityötä tekevää. Ehkä sen vuoksi kipinä teatteriin ei roihahtanut yhtä vahvasti kuin musiikkiin, vaikka kävin harrastajateatterikursseja.

Opiskelin laulua ja musiikkia Jyväskylän konservatoriossa 17–24-vuotiaana. Ylioppilaaksi päästyäni opiskelin myös kasvatustieteiden maisteriksi. Tutkinto on ollut henkisesti tärkeä. Kukaan ei voi sanoa, että laulan, kun en muuta osaa. Olen myös tiennyt, että voin tehdä pätevänä muutakin, jos laulut loppuvat.

Vanhempani pitivät Heiskassa kyläkauppaa, ja isä ajoi myymäläautoa. Pikkulikasta asti toimin myymäläapulaisena. Täytin hyllyjä, purin kuormia, pakkasin asiakkaiden kasseja sekä kuljetin lähinaapurissa oleville mummoille ja papoille ostoksia pyörällä tai potkukelkalla.

Lapsuuteni oli elämänmyönteinen ja täynnä rakkautta. Olen siitä kiitollinen.

Peräkylän pojat ja Fortuna-orkisterit

Tein ensimmäisen keikkani 40 vuotta sitten, kun 13-vuotiaana aloitin Peräkylän pojat -orkesterin solistina. Ehdin keikkailla 11 vuotta ennen kuin osallistuin Tangokuningatar-kisaan vuonna 1989.

Päästyäni kilpailun finaaliin perustin Fortuna-bändin, harjoittelimme ohjelmiston ja hankimme keikkabussin. Voitettuani minulle sanottiin, että joudun edeltäjieni tavoin kiertueelle nuottimapit kainalossa. Säestäjät vaihtuisivat keikkapaikkojen mukaan. Tein muutaman sellaisen keikan. Viimeisellä kerralla paikka oli tupaten täysi ja minua säesti trio, jonka ainoa nuotinlukutaitoinen oli rumpali. Ilmoitin luopuvani kruunusta, ellen saa keikkailla oman orkesterin kanssa.

Alkuperäinen Fortuna: Jouni Hokkanen (vas.),Timo Kurittu, Arja, Veijo Laine ja Jari Palonen. ©KORISEVAN KOTIALBUMI

Siitä lähtien kiersin Fortunan kanssa. Kolme ensimmäistä vuotta tein yli 300 työpäivää vuodessa. Fortuna säesti minua myös televisio-ohjelmissa ja teattereissa. Valtaisan suosioni yksi syy oli se, että meillä oli bändin kanssa harjoiteltu ohjelmisto ja pidimme yleisön kanssa hauskaa. Se oli nuorten aikuisten riemullista yhdessä tekemistä.

Olen säilyttänyt bändin nimen. Se merkitsee minulle orkesteria, jossa on aina hyviä muusikoita, vaikka he vaihtuisivatkin.

Arja halusi varmuuden vuoksi myös akateemisen tutkinnon. ”Urani alussa laulajilta kysyttiin, että mikä sinun oikea ammattisi on.” ©KORISEVAN KOTIALBUMI

Urallani merkityksellisintä on ollut alusta lähtien monipuolinen toimenkuva. Olisin puutunut pelkkiin tanssikeikkoihin.

Jyväskylän kaupunginteatterissa on pian ensi-ilta Tommi Auvisen ohjaamassa näytelmässä Kun isoisä Suomeen hiihti, jossa olen mukana. On kiehtovaa olla välillä osa yhteisöä ja kokonaisuutta, jossa päävastuun kantaakin joku muu. Parhaillaan kuvataan uutta televisiosarjaa, jossa olen mukana. Se alkaa kesän jälkeen. Teen myös uutta levyä. Seuraavaksi haluan opetella kirjoittamaan itse laulujen tekstejä. Ne tulevat olemaan tarinoita ja ajatuksia, joihin uskon ja jotka jollain tavalla ovat minulle totta.

Päässäni muhii ajatus yhden naisen showsta konserttisaleihin. Minua kiehtoisi niin ikään tuoda televisioon näköiseni musiikkiohjelma.

Olen toiminut yrittäjänä 26 vuotta. Ei ollut kovin yleistä, että laulaja ryhtyy yrittäjäksi. Sain vastikään tunnustusta, kun minut palkittiin vuoden 2017 toivakkalaisena yrittäjänä.

En siis ole jäämässä eläkkeelle, mutta haluan tehdä määrällisesti aiempaa vähemmän ja laadullisesti enemmän. Viime vuosina on kasvanut ja voimistunut varmuus siitä, että henkilökohtainen elämäni, perhe ja ystävät, ovat valtavan paljon tärkeämpiä kuin mikään työ voi ikinä olla.

Tangokuningattareksi kruunattiin 24-vuotiaana

Välit vanhempiini ovat aina olleet erinomaiset. Tietyllä tavalla olen äitini jatke. Hänkin on ollut aina hyvin perhekeskeinen ja arvostanut äitiyttä.

Olin 24-vuotias, kun minut valittiin Tangokuningattareksi. Sen jälkeen tein höyrypäänä hommia kuusi vuotta. Usein jäin keikan jälkeen yöksi hotelliin ja ahmin kaupunkeja. Nautin, mutta kun Patrik syntyi vuonna 1995, olin valmis luopumaan siitä vaiheesta.

Lapsia kohtaan tuntemani rakkaus on ainutlaatuista. Äitiys on ehdottomasti elämäni tärkein asia. Se on opettanut katsomaan maailmaa lapsen kautta, ihmettelemään asioita ja kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä. Se on kasvattanut vastuuntuntoa.

Meillä on ihanat muksut. Viihdymme ja harrastamme yhdessä perheenä. On välillä jopa vaikeaa ottaa kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa, vaikka siihen aina pyrimmekin.

Tutustuin aviomieheeni Pekkaan jo opiskeluaikana. Hän oppi tuntemaan siviili-Arjan, joten hän ei ole ollut kanssani ainakaan julkisuuden vuoksi.

Seurustelemaan aloimme vuonna 1992, naimisiin menimme neljä vuotta myöhemmin.

Yhteinen matka on ollut toisiimme tutustumista. Mikä on saanut liittomme kestämään? Olemme halunneet olla yhdessä ja tehneet sen eteen töitä.

Kuudentoista hengen ryhmästä kuusi pääsi perille Kilimanjaron huipulle Pekan ja minun lisäksi vuonna 1999. Afrikan korkein huippu Uhuru Peak näytti kauneutensa auringon noustessa. ©KORISEVAN KOTIALBUMI

Lapsilla on suuret ikäerot. Tähän mennessä olemme joutuneet luopumaan oikeastaan vasta vaippavaiheesta ja muskarista.

Lasten lähtö kotoa ei pelota, ja esikoinen onkin jo lentänyt pesästä. Kun lapsilla menee hyvin ja he pärjäävät, on helppo päästää irti. Leikittelemme Pekan kanssa ajatuksella, että vielä tulee etukäteen suunnittelematta reissuun lähtöjenkin aika.

Tähän saakka olen ollut yleensä työssä silloin, kun muilla on vapaata tai lomaa. Nyt haluan saada elämyksiä ja kokemuksia, joita muut ovat saaneet niinä aikoina. Heinäkuussa pidän ensimmäistä kertaa neljän viikon yhtäjaksoisen kesäloman perheen kanssa.

Rintasyöpä vahvisti elämänasennetta entisestään

Sairastuin rintasyöpään syksyllä 2015. Ensin mietin, mitkä valintani aiheuttivat syövän? Sitten totesin, että siihen saakka olin säästynyt suuremmilta vaivoilta. Olin saanut elää terveenä, joten oli vuoroni selviytyä isosta rytäkästä jollakin tavalla.

En kertaakaan sanonut edes itselleni, että paranen varmasti. Menin eteenpäin hetki kerrallaan, luottaen lääketieteeseen. Pidin mieleni positiivisena ja hain elämääni asioita, joista nautin ja jotka antoivat voimaa. Tein käsitöitä, remontoin kotia, hiihdin, luistelin ja kävelin. Peruskuntoni oli hyvä, joten jaksoin.

En enää mieti syöpää päivittäin, voin hyvin ja elän normaalia elämää.

Olin jo aikaisemmin pyrkinyt pois sitku-elämästä. Sairastuttuani elämänasenne vahvistui entisestään. Olen oppinut tietynlaista itsekkyyttä ja armollisuutta itseäni kohtaan. Kuuntelen itseäni tietääkseni, mikä tuntuu hyvältä. Yritän päästää itseni aiempaa helpommalla. Sanon välillä topakasti ei. Mikään ei kaadu tai pysähdy, vaikka en tee yhtään mitään.

Tästä eteenpäin haluan enemmän oman elämän seikkailuja.

Järjestin syksyllä 1999 yhdistetyksi hääpäivä- ja mieheni syntymäpäivälahjaksi vaellusmatkan, jolla kiipesimme Kilimanjaron huipulle. Se ja taannoinen Atlantin ylitys purjeveneessä ovat kokemuksia, joihin palaan yhä uudelleen. Innostun asioista, joissa joudun vähän ponnistelemaan. Vaaroista en tykkää.

Olen hillitön penkkiurheilija. Nautin liikkeen kauneudesta ja taituruudesta. Lajeissa olen miltei kaikkiruokainen. Lähitulevaisuudessa haluan käydä mahdollisimman monissa urheilukisoissa paikan päällä, mutta patikoida ja urheilla myös itse.

Tulevia seikkailuja ovat myös uusien paikkojen ja kulttuurielämysten kokeminen sekä Suomessa että ulkomailla. Haluan katsoa ja kuulla aiempaa enemmän toisten tekemistä sen sijaan, että tekisin itse. Minulla on sellainen kutina, että on vielä asioita, joita minun täytyy oppia ja kokeilla.

Tyttökullat kotikulmilla Toivakassa

Olin perheen kanssa viikon syyslomamatkalla Dubaissa lokakuussa. Kun palasimme, oli kotimme siivottu ja jääkaapissa odottamassa vasta valmistettuna makaronilaatikko, pasteijoita sekä täytekakku.

Yllätyksen oli järjestänyt, kuten niin monta kertaa aiemminkin, Tyttökullat-turvaringiksi kutsumamme viiden Toivakassa asuvan naisystävän joukko. He puolisoineen ovat olleet apunamme aina niin lasten- ja kodinhoidossa kuin kaikessa muussakin.

Minulla on kouluajoilta lähtien suurenmoisen rakkaita ystäviä, joiden kanssa olen voinut jakaa kaikki elämänvaiheeni. Ystävät ovat suuri voimavara.

Minulla on valtava elämännälkä. Olisi ihanaa, jos voisin pyyhkäistä pois muutamia vuosia iästäni, jotta elämää olisi jäljellä mahdollisimman paljon edessäpäin.

Juttu on julkaistu Seurassa 7/2018.

Kirje sinulle, jota arvostan

Kaikille kilpaurheilijoille!

Kiitän lukuisista jännittävistä ja liikuttavista hetkistä, joita olen saanut kokea suorituksianne seuratessa. Ihailen liikekielenne kauneutta ja taituruutta. Tiedän, että mitä helpommalta suorituksenne näyttävät, sitä enemmän niiden eteen on tehty töitä.

Kasvoin ympäristössä, jossa liikuttiin paljon. Koulumatka taittui kävellen, pyörällä, potkukelkalla ja suksillakin. Hiihtämässä ja luistelemassa oli helppo käydä, kun latu lähti kodin takaa ja koulu oli järven rannalla. Olen huolissani siitä, että tänä päivänä oppilaat kuljetetaan ovelta ovelle. Päivittäinen luontainen liikkuminen hiipuu.

Toivakan Rivakan riveissä sain olla mukana kaikissa mahdollisissa lajeissa. Kuuluin yleisurheiluvalmennettaviin nuoriin, juoksin kilpaa pikamatkoja ja aitojakin. Myöhemmin löysin itseni joukkuelajien parista. Tanssinutkin olen yhtä kauan kuin laulanut. Opettajaopinnoissa erikoistuin liikuntaan. Opiskeluaikana salibandya pelattiin vain yliopistojen välisissä SM-kisoissa, joihin osallistuinkin neljä kertaa. Pelaan edelleen.

Harrastan edelleen mieheni ja lastemme kanssa monipuolisesti liikuntaa.

Urheilijan ja laulajan työssä on paljon yhtäläisyyksiä. Harjoittelemme paljon, valmistaudumme, viihdytämme, herätämme yleisössä tunteita, luomme hetkiä, jännitystä ja yhdessä olemisen riemua. Pistämme itsemme likoon, olemme esimerkkeinä ja meihin samaistutaan.

En pääse Etelä-Koreaan kokemaan olympialaisia, mutta Suomesta käsin nautin suorituksistanne niin paljon kuin mahdollista – ja se on paljon!

Teidän seurassa minä rentoudun!

Rutistaen, Arja

X