Tangokuningas Jarno Kokko: ”Minun ei tarvitse esittää kovaa jätkää”

Rakastan elämää. Pohdin elämää monelta kantilta. Maailman touhu on alkanut kiinnostaa vasta nyt, kun ikää on tullut ja tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaiseksi.

Olen aina mennyt pikkuisen virran mukana. Monilla kavereilla on ura ja perheet, joten pohdin itsekin näitä asioita. Lapsia ei tietenkään tarvitse olla kaikilla – kunhan sitä nyt edes itsestään saisi pidettyä huolta. Olen aina saanut olla lasten kanssa tekemisissä. Tähän mennessä en ole tarvinnut omia, enkä tiedä tarvitsenko jatkossakaan.

Tykkään tosi paljon yksin olosta. Voin huoletta jököttää kotona omin päin ja nauttia siitä. En tunne oloani yksinäiseksi.

Minun on vähän vaikea lähteä konsertteihin tai teatteriin, jossa on paljon ihmisiä. Se hälinä on jotenkin raskasta. Pippaloissakin vetäydyin usein hetkeksi omiin oloihin ottamaan ajatuksistani selvää. Tämän vuoksi en oikein viihdy kuppiloissakaan.

Pelkään korkeita paikkoja. Älytöntä kyllä olin mukana vapaapalokunnassa parikymppisenä. Jos kiipeän tikkaille, polvet alkavat hakata yhteen välittömästi.

Pakko tunnustaa, että ennen pelkäsin myös hämähäkkejä. Nyt jos näen seinällä hämähäkin, annan sen vain olla. Mitä pahaa sellainen voisi minulle tehdä?

Esiintymistä en ole pelännyt koskaan. Jo päiväkodissa ja koulussa minut laitettiin esiintymään, katsoivat kai että tuolla jätkällä on sen verran virtaa. Olen aina ollut hauskuuttamassa ihmisiä.

Kannan myös vastuuta ihmisten viihtymisestä. Jos huomaan yleisössä jonkun mököttämässä, saatan ottaa siitä vähän itseeni. En silti ota paineita tangovuodesta. Tämähän on ihan vapaaehtoista!

Itkin viimeksi tangofinaalissa. Koko finaalipäivä oli sellainen, että silloin itkettiin ja naurettiin paljon. Aina kun olin menossa lavalle, huuli rupesi tärisemään. Olen aika herkkä joten se ei tullut minulle yllätyksenä.

Tunteiden näyttäminen on minulle tosi tärkeää. Minun ei tarvitse esittää kovaa jätkää. Kai minussa on sellaista sisällä olevaa leveyttä, itsetietoisuutta. Suosin leveää kävelyä läpi elämän.

Tunnustan, että minua suututtavat välinpitämättömät ihmiset, jotka kohtelevat toisia huonosti. Tangoporukoissa on onneksi ollut hyvä boogie. Entiset kuninkaat ovat olleet minua kohtaan hyvin lempeitä ja ystävällisiä, olkoonkin se välillä tietynlaista kuorrutetta. Hallikaisen Jukasta on tullut minulle tosi tärkeä ja niin on myös Mäkimattilan Kyöstistä.

Hurahdan seuraavaksi humppaan. Tai hurahdin siihen oikeastaan jo 10-vuotiaana. En muista tarkalleen mistä innostus alkoi, ehkä jostain Erkki Junkkarisen biisistä.

Teini-iässä tykiteltiinkin Tyrnävällä ihan toisenlaista musiikkia. Meillä oli punkbändi Offbeat Ogre, jossa minä soitin rumpuja ja lauloin. Keikkoja ei tainnut olla ainuttakaan. Sen lisäksi meillä oli Hello Darkness -niminen bändi, joka soitti jonkinlaista death metalia.

Olen aina ihmisten silmissä pyrkinyt käyttäytymään ja pullistellut sitten seinien sisällä katseilta piilossa. Olimme maalaispoikia ja pidimme hauskaa. Ei meillä Tyrnävällä mitään bändäreitä ollut. Emme soittaneet sen takia, että saisimme tyttöjä. Kyllä niitä oli muutenkin.

Olen ehdottomasti edelleen maalaispoika, vaikkakin nykyään espoolainen. Kaikista mieluiten olen silti maailmankansalainen. Kotini on siellä missä minäkin.

Leikin lapsena urheilusankereita. Kaikenlaista piti keksiä, kun asuimme maalla eikä naapureita tai kavereita ollut lähietäisyydellä ihan hirveästi. Siihen aikaan katsoimme kaikki urheilukisat televisiosta. Kun lähetys loppui, säntäsin pihalle juoksemaan tai heittämään jotain.

Muistan leikkineeni etenkin brittiläistä pikajuoksijaa Linford Christieta. Nykyään kuntosaliharrastus ja muu jumppailu on jäänyt ja muuttunut kahden ranskanbulldoggin, Affyn ja Uffen, kanssa köpöttelyksi. Koirat eivät pääse kauhean kovaa, joten teen niiden kanssa lähinnä mielenpuhdistuslenkkejä.