Laulaja Tuula Amberlan uusi single kertoo ajan oudoista ilmiöistä: ”Väkivalta ja viha on sosiaalisessa mediassa – Nyt tarvittaisiin rauhaa naisille 2019 -hanke”

Tuula Amberla Trion julkaistu single Poljen pimeään kertoo pelkojen kohtaamisesta ja parisuhdeväkivallasta. Onko se synkin levyttämäsi laulu, Tuula Amberla?

Se ei oikeastaan ole synkkä, enemmänkin pelottava. Ajattelen semmoista henkistä väkivaltaa, en niinkään fyysistä. Henkinen väkivalta ja mitätöinti ovat nyt naisten kohtaama ongelma.

Kappale on jo varmaan vuoden vanha, mutta sitä alettiin työstää viime elokuussa. Kun olen rakentanut mielessäni sitä tarinaa ja laulun nainen on saanut kasvot, samalla olen seurannut näitä outoja ilmiöitä tässä ajassa. Sellainen setämäisyys on lisääntynyt, mikä liittyy tähänkin lauluun. Laulun nainen työntää itsensä taka-alalle, mitätöi oman elämänsä ja antaa tilanteen jatkua.

Millaisia outoja ilmiöitä tarkoitat?

Sosiaalisessa mediassa näkee hirveästi niin törkeää kieltä. Esimerkiksi nuoret, tosi pätevät ja lahjakkaat naiset, jotka ovat tutkijoita, toimittajia ja poliitikoita, saavat aivan käsittämätöntä kieltä osakseen. Se on sama kuin väkivaltaisessa parisuhteessa. Kuinka pitkään tämmöinen kulttuuri saa jatkua, kuka sen puhaltaa poikki?

Twitterissä kiersi jokin aika sitten Miina Sillanpään eduskunta-aloite vuodelta 1908, että rauhaa naisille. Maailma ei ole muuttunut, nyt se väkivalta ja viha on sosiaalisessa mediassa. Tarvittaisiin rauhaa naisille 2019 -hanke.

Kaikki tämmöinen tullut mieleen tuon laulunkin myötä. Siinä mulla on selkeät kasvot tarinalle, hän on nuorehko nainen, joka on risteyksessä, mutta ei pysty irtautumaan.

Oletko joutunut ikinä seuraamaan läheltä parisuhdetta, jossa on ollut väkivaltaa?

En onneksi ole. En mä Lulunkaan aikana tuntenut yhtään sairaanhoitajaa. Harvoin laulut ovat niin lähellä omaa elämää, vaikka jokin kohta aina liippaa liki.

Millainen oma parisuhteesi on?

Parisuhteeni on vakio! Vielä 30 vuoden jälkeenkin se on hyvä parisuhde, joka on kestänyt elämän myrskyjä. En tiedä, onko se sinänsä mikään saavutus tai onko sen puolesta taisteltu, mutta ehkä molemmat ovat osanneet antaa toiselle tilaa.

Teet päivätyötä Uudenkaupungin kirjastossa, ja sinulta pyydetään kaiketi usein lukusuosituksia. Mitä hyvää luet juuri nyt?

Olen lastenosastolla töissä ja teen kirjavinkkausta, joten luen aika paljon lastenkirjoja, aikuisten kirjoja en oikein ehdi.

Nyt on tulossa työn alle Me ponnekkaat -sarjan kolmas osa, jossa ollaan lomalla. Julian Claryn kirjoittama sarja kertoo hyeenaperheestä, joka saapuu Afrikasta ja asettuu Lontooseen asumaan. Se on huikea tarina siitä, miten he sopeutuvat paikalliseen kulttuuriin ja kotoutuvat.

Täytät ensi syksynä 60 vuotta. Miltäs se tuntuu?

Mä olen aina ihan että yyh, jos pitäisi pitää jotain juhlia! Kun täytin viisikymmentä, ajattelin, että pidän juhlat, kun täytän kuusikymmentä. Tässä on siihen vielä puoli vuotta aikaa. En mä sitä oikein edes tajua, asia on täysin mun ulkopuolellani. Mun mielestä mä en ole muuttunut miksikään vuosikausiin, siis henkisesti. Jos vanhuus ja viisaus kulkee käsi kädessä, niin en kyllä ole huomannut!

Rakastetuin hittisi Lulu täyttää jo 35 vuotta, eli siinäkin mielessä on juhlavuosi. Miksi se kappale on kestänyt niin hyvin aikaa?

En tiedä, siinä on jotain taikaa. Keikoillani näen sen, että uudet sukupolvet oikeasti kuuntelevat sitä. Toki tuntevat muitakin kappaleita. Ehkä se on ollut hyvin omanlaisensa silloin, ja on sitä edelleenkin. Ehkä tekstissä on jotakin, mikä koskettaa ihmisiä enemmän kuin hetken.

Olet pitänyt urallasi välillä pitkiä taukoja. Miksi?

Yksi syy oli pienet lapset ja se, että asuttiin maalla, mistä käsin oli vaikea keikkailla. Toinen on se, että esimerkiksi Taas luoti lentää -albumi (2004) ei menestynyt niin hyvin, että se olisi tuonut keikkaa niin paljon.

Olen kyllä tehnyt koko ajan jonkin verran, välillä Liikkuvien lasten kanssa. Siinä olen myös sanoittaja ja säveltäjä. Liikkuvat Lapset on edelleen elossa, vuonna 2014 tehtiin edellinen eepee. Sen jälkeen fonisti muutti ensin Kiinaan ja asuu nyt Vietnamissa, eli se tavallaan hiipui siihen. Mutta ei olla hajottu!

Keikkailet nykyään triolla, jossa soittaa Poljen pimeään -kappaleenkin tehnyt Tero-Petri Suovanen sekä levyllä bassoa soittava Vesa Saloranta. Miten trio on syntynyt?

Törmättiin Tero-Petrin kanssa, kun tehtiin Liikkuvien lasten kanssa Murhe ja melankolia -levyä. Nuorimies kaahasi autollaan paikalle ja sanoi, että terve, oon Tero-Petri, tuutko laulamaan mun levylle duettoa.

Tehtiin Vastarannan valoa, joka onnistui mukavasti, ja ajateltiin sitten, että lyötäisiinkö ohjelmistoa yhteen. Aluksi basistiksi tuli oma poikani Pablo Eskelinen.

Kolme lastasi on adoptoitu Kolumbiasta. Olet kertonut, että viiden viime vuoden aikana perheesi on alkanut kärsiä rasismista. Miten se on näkynyt lastesi elämässä?

Se liittyy tähän rumaan kielenkäyttöön. Siellä on ikäviäkin juttuja, mutta haluan heti mieluummin yleistää asian. Tämä on iso ongelma tällä hetkellä Suomessa. Jos oot eri näköinen, saatat törmätä tyyppiin, joka on unohtanut kaikki hyvän käytöksen rajat.

Maahanmuuttokysymykset ovat nyt tapetilla Oulun ja Helsingin seksuaalirikosepäilyjen vuoksi. Millä mielin olet seurannut keskustelua?

On tosi kurjaa, että jotkut haluavat nyt ratsastaa maahanmuuttoasialla, joka on ollut rauhoittumaan päin. Muutaman äänen takia. Ja onhan meillä hallituspuolue, joka esittää jatkuvasti kommentteja kaksoiskansalaisia vastaan.

Meillä on hirveästi ihmisiä, joilla on kaksoiskansalaisuus, ja sehän on positiivinen asia. Me tarvitaan kielitaitoisia, koulutettuja tyyppejä tekemään töitä.

Katson asiaa Uudenkaupungin vinkkelistä, ja meillä on täällä paljon nuoria miehiä ympäri maailmaa. Ilman heitä tuo autotehdas ei pyörisi päivääkään. On hienoa, että he on tulleet tänne töihin.

Se, että puhutaan täällä suomea vaan ja syödään karjalanpiirakoita, on lapsellinen ja vanhanaikainen ajatus.