Ulla Tapaninen: ”Rakastan tavallista arkielämää”

Näyttelijä Ulla Tapaninen, 61, oppi jo lapsena korjaamaan jälkensä ja kunnioittamaan luontoa. Eläkkeelle hän aikoo sitten, kun hänet tullaan hakemaan pois lavalta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Näyttelijä Ulla Tapaninen, 61, oppi jo lapsena korjaamaan jälkensä ja kunnioittamaan luontoa. Eläkkeelle hän aikoo sitten, kun hänet tullaan hakemaan pois lavalta.
(Päivitetty: )
Teksti:
Linda Martikainen

Tunnustan,

että minua suututtaa, kun ihmiset roskaavat. Se on minusta täysin edesvastuutonta ja itsekästä. Kun ihmiset roskaavat tuolla puistoissa ikään ja sukupuoleen katsomatta, mietin aina, heittelevätkö he kotonakin roskat lattialle? En ole millään tavalla ympäristöaktivisti, mutta roskaaminen on vain niin typerää. Siinä kun ei roskata vain luontoa, vaan myös kanssaeläjien ympäristö. Siivotkaa jälkenne, aikuiset ihmiset!

Siivoan kotona tasapuolisesti puolisoni kanssa. Meillä on omat intohimomme. Minä en halua tiskikonetta, koska tykkään tiskata käsin. Se on minulle terapiaa. Tykkään myös imuroimisesta ja ikkunoiden pesusta. Puolisoni pesee pyykit ja pyyhkii pölyt. Näin se menee kahden aikuisen huushollissa, jossa ei paljon sotkua tule, kun ei ole elukoita eikä lapsia. Jo pienenä minulle opetettiin, että omat jäljet pitää korjata. Kotimme oli lapsuudessakin siisti, vaikka vaatimaton.

Opin

isältäni olemaan omaa mieltä asioista. Hän myös muisti painottaa, että mielipiteeni ovat vain minun omiani. Hän kannusti ottamaan asioista selvää ja olemaan oikeudenmukainen. Isäni oli ammatiltaan rajavartija, joten meillä oli hyvin luonnonläheiset, elämää kunnioittavat arvot, joihin ei liittynyt minkäänlaista vauhkoamista.

Vitsaa meillä ei käytetty koskaan. Kasvatus oli maanläheistä ja järkevää. Isäni ja äitini olivat molemmat kotoisin syvimmästä korvesta. Olen perinyt heiltä kunnioituksen metsää kohtaan. Metsä on eläinten koti, ja toisten koteihin ei mennä rymistelemään.

Ennustan,

että hurahdan seuraavaksi sadevaatteisiin. Näinkin helteisen kesän jälkeen on todella mukava pukeutua sadevaatteisiin, jotka suojaavat viistosti tulevalta vesisateelta. Myöhemmin ne vaihdetaan sitten Gore-Tex-vaatteisiin, jotka suojaavat viistosti satavalta rännältä. En tykkää kylmästä, enkä kauheasti lumestakaan.

Tykkäisin, jos se olisi sellaista kuivaa pohjoisen lunta, mutta kun se on täällä etelässä kamalaa kaurapuuroa, mikä kastelee kaiken. En tykkää rannikkolumesta. Inhoan sitä!

Pyrin

syömään terveellisesti ja harrastamaan liikuntaakin. Siis pyrin. Jos jatkan samanlaisia elintapojani kuin tähän asti niin uskon, että terveyteni säilyy ihan hyvänä. En ole puritanisti minkään suhteen. Tupakkiakin polttelen joskus humalapäissäni. Viimeksi olen ollut humalassa kissan ristiäisissä. Ristimme oikeasti erään sydänystäväni kissan. Minä toimin pappina ja tulin myöskin kummiksi kissalle.

Maatiaiskissanpentu sai nimen Venla Raila Ulla Maija – ja silloin tuli otettua hieman hutikkaa. Lapsuudessani meillä oli aina kissa ja aina sen nimi oli joko Mirri tai Nöpö. Aina tuli myös uusi, kun edellinen hävisi. En ole kuitenkaan missään määrin kissaihminen. Koira minulla varmastikin olisi, ellen olisi niille allerginen.

Tunnustan,

että Yösyöttö -elokuvan tekeminen oli hyvin miellyttävä kokemus. Esitän siinä neuvolatäti Ullaa. En ollut ennen tehnyt elokuvaa ohjaaja Marja Pyykön kanssa. Petteri Summasen kanssa en ollut myöskään koskaan ennen näytellyt, mutta helppoa se oli ja kivutta meni. Tällä hetkellä luvassa on myös muutama hupsu kuvauspäivä Varasto 2 -elokuvan tiimoilta.

Lava-ammuntaa V -esityksiä on tulossa syksyllä myös aika paljon. Sen kanssa minä kiertää rymmyyttelen yhä pitkin Suomea. Teatterimonologini on vetänyt väkeä maakunnissa kuin häkä. Tosin enhän minä tiedä, vaikka kaikki yhtäkkiä alkaisivatkin inhota minua.

Toivon,

jos pystyisimme buddhalaiseen elämänviisauteen. Sellaiseen, että huomisesta ei tarvitse murehtia, sillä huomisen asiat tapahtuvat vasta huomenna. Tuo hieno ajatus alentaisi varmasti monen ihmisen stressitasoa. Me ihmiset olemme huomisen murehtijoita.

En ole taikauskoinen, vaan ennemminkin ehkä fatalisti. En kuulu kirkkoon, olen pakana. Kaulassani roikkuvan ristin keskipiste edustaa minulle kaikenlaisten ihmisten kohtaamispaikkaa. Siihen voi tulla vasemmalta, oikealta, ylhäältä ja alhaalta. Risti on myös lahjaksi saatu, enkä osaa käyttää muita koruja.

Rakastan

hyviä ystäviäni ja puolisoani, jonka kanssa olemme olleet yhdessä jo 22 vuotta. Rakastan myös tavallista arkielämää. Juhla ei tuntuisi miltään, jos arkea ei olisi. Päivät ovat minunkin työssäni hyvin erilaisia, mutta perusrutiinit toistuvat silti. Arki on turvallista ja mukavaa. Rakastan myös kevään valoa. Se on aina lupaus jostakin.

Luulen,

että jatkan töiden tekemistä niin kauan kuin mitään fyysistä estettä niiden tekemiselle ei tule. Mihin sitä freelancer nyt hommistaan pääsisi? Jään eläkkeelle sitten, kun minut tullaan hakemaan pois lavalta. Työ on kai aina ollut minulle se numero yksi elämässä.

En ole koskaan varsinaisesti pelännyt töiden loppumista, vaan olen aina luottanut siihen, että kun on avoin ja nöyrä niin jotain aina järjestyy. Lavalle minun ei ole koskaan tarvinnut itseäni pakottaa. Joskus olen väsymyksen takia saanut itseni kiinni ajatuksesta, että tänään en oikein jaksaisi. Sitten olen skarpannut, että Ulla perkele, nämä ihmiset ovat nähneet vaivaa tullakseen katsomaan esitystä ja maksaneet liputkin, joten annapas parastasi.

Silloin sitä taas havahtuu, kuinka etuoikeutettua työtä saa tehdä. Yleisö on myös työnantajani.

Lue myös:

”Voiko nainen olla hauska?” – Huumori oli Suomen viimeinen miesvallan linnake ja nyt sekin murenee

X