Laura Lepistö tunnustaa helpottuneena: ”Urheilun ei tarvitse olla koko elämä”

Kilpauran päättäminen oli taitoluistelija Laura Lepistölle, 29, kova paikka. Loukkaantumiskierteessä olleelle urheilijalle päätös oli silti helpotus.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kilpauran päättäminen oli taitoluistelija Laura Lepistölle, 29, kova paikka. Loukkaantumiskierteessä olleelle urheilijalle päätös oli silti helpotus.
(Päivitetty: )
Teksti:
Virpi Valtonen

Olympialaiset unelma lapsuudesta asti

Olin Pyeongchangin olympialaisten taitoluistelun asiantuntijana televisiolähetyksissä. Eniten hyvää palautetta sain siitä, että toin esiin urheilijan näkökulmaa ja kerroin, mitä urheilija tietyissä tilanteissa ajattelee. Kommenteissani yhdistyi asiantuntijuus ja rakkaus lajiin.

Olympialaiset olivat myös minulle iso unelma lapsuudesta asti. Kun unelma alkoi konkretisoitua, treeni lähti uudelle tasolle. Oli paljon painetta ja jännitystä sekä hirveä treenimotivaatio. Treenasin tunnollisemmin, laadukkaammin ja kovempaa. Samaan aikaan oli kova pelko siitä, jos tulee vammoja.

Vammakierre päätti taitoluistelu-uran

Olen kasvona Pihlajalinnan Urheilijan helvetti -mainoksessa. Ammattiurheilijalle vammoja tulee ja menee, eikä sille voi mitään.

Huomasin, että minun oli vieläkin vaikea puhua loukkaantumisistani ja urani päättämisestä. Ehkä tämä oli viimeinen niitti: sain vielä kerran käytyä ne asiat läpi. Kahden vuoden vammakierteen jälkeen oli helpotus, kun tein vuonna 2012 päätöksen lopettaa taitoluistelu-urani.

Jouduin kuitenkin selittelemään sitä pitkään muille. Ihmiset eivät ymmärtäneet päätöstäni. Yritin selittää, että ei urheilun tarvitse olla koko elämä. En halunnut riskeerata terveyttäni jatkamalla kilpauraa hermovamman kanssa. Se oli ihanaa aikaa, parasta ikinä, enkä muuttaisi mitään, mutta olen sinut asian kanssa.

Viisi välivuotta antoi vastauksen tulevasta

Mietin viisi vuotta, mitä se minun oma tekeminen luistelu-uran jälkeen olisi. Urheilijana on tottunut itsekkyyteen, ja haluan vaikuttaa myös siihen, mitä töitä teen. Oli vaikea sitoutua yhteen ainoaan tehtävään tai työpaikkaan. Olen opiskellut kauppatieteen maisterin tutkinnon lisäksi managerointia ja sponsoroinnin hyödyntämistä.

Nyt oman firmamme Snou Creativen kautta tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että teen juttua, jossa minulla on erityisosaamista. Teemme töitä urheilun parissa, ja pystyn yhdistämään urheilukokemukseni ja kaupallisen osaamiseni. Totta kai myös uralla saamani kontaktit ovat auttaneet – ja luottamus! Urheilijan kanssa töitä tehdessä paljon on luottamuksesta kiinni.

”Veitsi kurkulla”

Nautin urheiluaikana paineesta. Sytyin siitä kaikkein isoimmasta kisasta, jossa oltiin veitsi kurkulla. Samalla inhosin sitä. Oli hirveää mennä valtavaan, pauhaavaan jäähalliin, joka hiljenee alkuasennossa täysin. Mutta kun sitä tunnetta oppi käsittelemään, jotenkin oudosti nautin siitä.

Urheiluaikana ruoka oli polttoainetta

Olen hyvän ruoan fani ja tykkäämme käydä mieheni kanssa syömässä hyvin. Lomareissuilla varaamme aina etukäteen pöydän hyvään ravintolaan ja nautimme oikein kunnolla. On ihanaa, kun voin syödä miten vain ja vaikka sitten välillä keventää. Urheiluaikana ruoka oli enemmän polttoainetta. Painon piti olla optimitasolla.

Nyt ei tarvitse pelätä loukkaantumisia

Olimme lapsesta asti aktiivinen perhe. Talvisin meidät vietiin hiihtämään, ja arki-iltanakin saatettiin käydä laskettelemassa. Olen aina tykännyt talviurheilusta. Olemmekin menossa keväällä muutamaksi päiväksi Alpeille laskettelemaan.

Luisteluaikana kävin varoin mäessä, eikä kunnon mäkiin ollut edes aikaa lähteä. Nyt ei tarvitse pelätä loukkaantumisia. Olen lumilautaillut 13-vuotiaasta, ja toissa talvena ostin itselleni temppusukset. Vanhemmiten on tullut itsesuojeluvaistoa, mutta pyörivät hypyt piti opetella! Tykkään vauhdista.

Luistelu on fanilaji

Vedän luisteluleirejä eri urheiluopistoissa, ja opetan myös aikuisia. Yksinluistelu on myös aikuisilla suosittu harrastus.

Luisteluelämä on oma kuplansa, jossa olisi ollut helppo jatkaa maailmallakin. En ole kuitenkaan ikinä halunnut valmentaa päivätyökseni. Siihen pitäisi olla intohimo – aivan kuten urheiluunkin. Minulla sitä ei ole, joten jätän työn mieluusti muille.

Luistelu on fanilaji. Kun vielä luistelin, kävi esimerkiksi Jari Sillanpää aina katsomassa kisojamme. Japanissa ja Koreassa fanituskulttuuri on fanaattisinta ja luistelijat liki jumalan asemassa.

Suomessa luistelija voi tehdä uran jälkeen mitä tahansa ja elää normaalia elämää, toisin kuin Aasiassa. Ei ole hierarkiaa, vaan kaikki ovat tasa-arvoisia. Minäkin olen puhunut tasavallan presidentin kanssa koiranpissatuksesta.

X