Kaisa Korhosta syytettiin taistolaisen vallankaappauksen yrityksestä: ”Se oli täysin tuulesta temmattu häväistys”

Taivaskalliolla, pienellä kivisellä nyppylällä Helsingin Käpylässä, sijaitsi sotien aikana raskas ilmatorjuntapatteri nimeltä Taivas. Kun venäläiset pommikoneet lähestyivät Helsinkiä, Taivas aukesi ja alkoi laulaa.

Se oli sodan laulua, tykkien jylyä, joka laskeutui synkkänä Käpylän puutalokortteleiden ja Olympiakylän ylle.

Kylä oli rakennettu vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten. Sodan vuoksi kisoja ei järjestetty, ja kylä oli otettu asumiskäyttöön. Yhdessä asunnoista ilmahälytyksiin ja sodan jyskeeseen tottui pikkutyttö, joka oli yhtä vanha kuin sota itse.

Kaisa Korhonen syntyi heinäkuussa 1941 vain muutama viikko jatkosodan syttymisen jälkeen. Kaisan äiti lapsineen oli tuolloin sotaa paossa oman äitinsä lapsuudenkodissa Kainuussa. Siksi Korhosen syntymäpaikaksi on merkitty Sotkamo. Lapsuutensa hän vietti kuitenkin Käpylässä, ja Helsingissä hän on asunut suurimman osan elämästään.

Ja Käpylässä ollaan jälleen, 70 vuotta myöhemmin. Kaisa Korhonen kattaa tarjolle murukahvia ja kreikkalaisia joulutorttuja. Hänellä on vielä pari päivää lomaa jäljellä, ennen kuin harjoitukset Jyväskylän kaupunginteatterissa jatkuvat. Heini Junkkaalan dramatisointi Pirkko Saision romaanista Elämänmeno saa Korhosen ohjauksessa ensi-iltansa 30. tammikuuta.

Elämänmeno on monelle suomalaiselle tuttu Åke Lindmanin ohjaamana tv-versiona, jossa huomion vei Eila-äitiä karismaattisesti näytellyt Ritva Oksanen. Junkkaalan ja Korhosen tulkinnassa Elämänmeno on kuitenkin enemmän Marja-tyttären tarina.

Näytelmän Marja syntyy sodan jälkeen työväenluokkaan ja kasvaa Helsingin Kalliossa. Kaisa Korhonen eli lapsuutensa keskiluokkaisessa papin perheessä kaukana työläiskortteleista.

Sota ja sen jälkeinen aika olivat kuitenkin kovaa kaikille lapsille.

Rikkinäinen kansakunta

Kaisa Korhosella oli Elämänmeno-teokseen erityinen suhde jo aiemmin. Hän opetti Pirkko Saisiota Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalla 1970-luvulla romaanin julkaisemisen aikoihin.

”Muistan, miten Saikki kerran haukotteli tunnilla. Huomautan sellaisesta aina. Sanoin, että pitäisiköhän sinun siirtyä näyttelijälinjalle. Hänhän oli monipuolisesti lahjakas, esimerkiksi hyvä laulaja. Ja niin hän sitten siirtyikin. Me taisimme olla hänen kirjoittamisensa esteenä silloin”, Korhonen naurahtaa.

Lisäksi Korhosella oli Lindmanin tv-versiossa pieni rooli sairaanhoitajattarena. Oman tulkinnan vuoro tuli kuitenkin vasta nyt.

”Minulla on 2000-luvulla ollut kaksi mieleistä aihetta, Suomen historia ja toisaalta ihmisen toteutumisen tarve. Tajusin ihan äsken, että Elämänmenossa ne yhdistyvät.”

Saision romaani kertoo äidin ja tyttären tarinan sodanjälkeisessä Suomessa ja kuvaa työväenluokan niukkaa elämää, ihmisten toteutumattomia haaveita ja nuoruuden kasvukipuja sen kaiken keskellä.

Korhoselle läheistä on romaanin ajankuva ja aikuistumisen kuvaus. Saisio kuvasi lapsen ja nuoren kasvua tavalla, johon Korhonen ei ollut aiemmin törmännyt. Se on myös romaanin yleispätevintä ainesta.

”Aikuistuminen on elämän tärkeintä aikaa ja yleensäkin vaikeaa, mutta äärimmäisen vaikeaa se on silloin, kun koko kansakuntakin on rikki. Se oli kaikille, mutta varsinkin lapsille ja nuorille ankaraa ja armotontakin aikaa.”

Elämänmenossa romanttista toteutumisen tarvetta poteva Eila-äiti on kova aviottomalle tyttärelleen Marjalle eikä näe tämän erityistä taiteellista lahjakkuutta ja herkkyyttä.

Kaisa Korhonen sen sijaan saattoi toteuttaa itseään jo lapsuudenkodissaan, vaikka sai toki osansa sen ajan kasvatukseen kuuluneista selkäsaunoista. Suurperheessä Korhonen otti esiintyjän roolin, ja pianonsoitto oli pitkään hänen rakkain harrastuksensa. Lukioikäisenä hän oli jo tottunut esiintyjä; laulaja, soittaja tai lausuja, jolla oli myös kirjallista lahjakkuutta. Salaa Korhonen alkoi haaveilla ohjaajan työstä ja urasta teatterissa.

Korhonen ja muut sota-ajan lapset aikuistuivat 1960-luvun alussa. Oli toisten, kaukaisempien sotien aika. Ja toisenlaisten laulujen, jotka tarvitsivat omanlaisensa esittäjän. Uuden ajan tulkin.

Laululiike lähti lännestä

Nuori lyhyttukkainen nainen katsoo suoraan kohti ja alkaa laulaa. Avoimesti ja suoraan – kujeilematta, flirttailematta, vain vahvasti läsnä ollen.

Sellaisena suomalaiset muistavat hänet yhä, nuoren Kaisa Korhosen, poliittisen laululiikkeen näkyvimmän edustajan Suomessa.

”Luulen tavoittaneeni yleisön sillä, että ajattelin, mitä lauloin. Se oli minulle luontaista, tapa kommunikoida. Ja musiikkihan on taiteista suorin väylä ihmisiin.”

Toisin kuin moni ehkä muistaa tai haluaa muistaa, 1960-luvun poliittinen laululiike lähti liikkeelle lännestä, ei idästä.

”Etunenässä siihen vaikutti USA. Black Power, Vietnamin sota, Chilen vallankaappaus”, Korhonen luettelee ja alkaa tapailla vuonna 1964 ensi kerran esittämäänsä, atomipommista ja luonnon saastumisesta kertovaa laulua Hiljainen kevät: ”Jos tarkkaan katsot tuonne taivaanlaitaan, voit nähdä pilven taikka hattaran. Jos maata katsot niin kuin talonpoika maitaan, voit nähdä pienen sienen siellä kasvavan.”

Laulu loppuu painokkaaseen julistukseen, että tämä ei ole hiljainen kevät. Korhonen lausuu sen yhä yhtä painokkaasti, mutta myös lempeän huvittuneesti.

Korhosen aikuistumisprosessiin kuului selkeän pesäeron tekeminen lapsuudenkodin arvomaailmaan.

”Tavallaanhan jokaisen nuoren on se pakko tehdä. Vaikka ei meillä kyllä politiikkaa juuri puhuttu, se oli tabu niin kuin sotakin. Ainoa poliittinen juttu, jonka kotoa muistan, oli vuoden 1956 presidentivaalit, joissa äiti kannatti Fagerholmia ja isä Kekkosta”, Korhonen naurahtaa.

”Lukiolaisena suorastaan ylenkatsoin niitä ikäisiäni, jotka valitsivat automaattisesti saman tien kuin omat vanhempansa. Aikuisena olen todennut olleeni liian jyrkkä. Kodin kristillinen arvomaailma ei minusta kuitenkaan lähtenyt. Kristinuskossahan on paljolti samanlainen ihmiskäsitys kuin vasemmistolaisuudessa.”

Jo nuorena opiskelijana Korhonen tutustui helsinkiläiseen kulttuurieliittiin. Omat ohjaajanhaaveensa hän piti pitkään omana tietonaan, sillä ammatti herätti hänessä suurta kunnioitusta. Kun opiskelupaikka Teatterikoulun korkeakouluosaston ensimmäisessä ohjaajahaussa jäi saamatta, Korhonen päätti etsiä oman polkunsa.

Polun sijaan tosin pitäisi puhua vähintään kantatiestä. Niin hengästyttävän uran Korhonen on ohjaajana tehnyt.

Oikeistolainen maa

Ensi kesänä 75 vuotta täyttävä Korhonen on tehnyt 50 vuoden aikana toistasataa ohjausta eri näyttämöille.

Ura alkoi Ylioppilasteatterista, missä Korhosen johdolla toteutettiin yksi kuuluisimmista suomalaisista teatteriteoista, Lapualaisooppera.

”Mun osuus oli oikeastaan siinä, että se ylipäänsä päätettiin tehdä”, Korhonen sanoo.

Hänellä on varaa vaikka hiukan vähätelläkin tekemisiään. Korhonen on ollut varsin usein paikalla, kun suomalaisessa teatterimaailmassa on kuohunut ja tapahtunut.

Kuohuntaa hän on aiheuttanut itsekin. Esimerkiksi 1980-luvun lopulla Tampereen Työväen Teatterin johtajakahinoissa Korhosta syytettiin taistolaisen vallankaappauksen yrityksestä.

”Se oli täysin tuulesta temmattu häväistys.”

Niin, se taistolaisuus. Siitä leimasta Korhonen ei luultavasti koskaan pääse, niin johtavia hahmoja hän oli liikkeessä 1970-luvulla.

Korhonen sanoo tietävänsä, miksi hän joutuu yhä vastaamaan menneisyydestään.

”Suomi on hyvin oikeistolainen maa. Näkyyhän se nytkin, onpa hieno hallitus meillä”, Korhonen tuhahtaa.

Sota-ajan lapsena hän ei näe Suomen taloudellista tilannetta niin toivottomana kuin poliitikot antavat ymmärtää. Talouspuhe on muutenkin yltynyt hänen mielestään manian asteelle. Se tarttuu ihmisiin ja lamaannuttaa, kun päinvastoin pitäisi uskaltaa.

”Kunnioitan valtavasti ihmisiä, jotka ottavat riskejä ja luovat uutta yritysmaailmassa tai missä tahansa.”

Ihmisellä ja koko kansakunnalla pitää olla toivoa – sellaista toivoa, joka pitää Elämänmenonkin henkilöt elämän syrjässä kiinni.

Rautainen virta

Suuri yleisö tuntee Kaisa Korhosen parhaiten poliittisista lauluistaan, halusipa hän sitä itse tai ei. Monille Korhosen ääni ja hänen ensimmäisen aviomiehensä Kaj Chydeniuksen musiikki ovat tärkeä osa vapun juhlintaa.

Esittämistään lauluista yksi rakkaimpia Korhoselle itselleen on Rautainen virta. Runoilija Elvi Sinervon väkevä teksti nostaa yhä laulajansa karvat pystyyn.

”Se on kuin rukous, vaikka Elvi ei varmaan sitä sanaa hyväksyisi.”

Tekstissä puhuja toivoo, että kaikki, mikä tapahtuu, menisi hänen lävitseen kuin rautainen virta, ja että hän puhuisi vain totta ja muusta kuin siitä, mikä vain häntä itseään koskee.

Korhosen mielestä se on hyvä elämänohje.

”Ettei puhuisi muusta kuin siitä, mikä on tärkeää. Että ei puhuisi tyhjänpäiväisiä.”