Kalle Könkkölä: ”Vuonna 1996 jouduin matkustamaan junan tarvaravaunussa” – Vammaisten ongelmiin on herätty vasta viime vuosikymmeninä

Kalle Könkkölä on ajanut sinnikkäästi vammaisten asiaa 1970-luvulta asti.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kalle Könkkölä on ajanut vammaisten asiaa monen vuosikymmenen ajan. Doris-koira on ollut mukana menossa reilun vuoden verran.

Kalle Könkkölä on ajanut sinnikkäästi vammaisten asiaa 1970-luvulta asti.
(Päivitetty: )
Teksti: Eeva-Liisa Pere

Iloinen hännänheilutus tervehtii tulijaa.

Kun lähtee seuraamaan pientä villakoiraa pitkää käytävää pitkin, päätyy lopulta Kynnys ry:n toiminnanjohtajan Kalle Könkkölän huoneeseen.

”Doris, paikka”, Könkkölä sanoo tiukasti työpöytänsä takaa. Doris katsoo isäntäänsä suurilla ruskeilla silmillään ja tassuttelee kiltisti hänen jalkojensa juureen.

”Doris täytti vastikään vuoden. Hankin hänet seurakseni vanhojen päivien varalle. Jo nyt olen huomannut, että koiran hankinta oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Doris on kiltti, reipas ja hyväluonteinen. Hän on leimautunut minuun täydellisesti. Villakoirat ovat älykkäitä ja sen vuoksi parasta mahdollista seuraa.”

Könkkölä on huvittuneena huomannut myös, että kun ottaa söpön hauvan mukaan kokoukseen, muut osallistujat olettavat ilman muuta hänenkin olevan koiran lailla hyväntahtoinen ja mukava.

Siinä he ovat väärässä. Niin leppoisa kuin Kalle Könkkölä saattaa yksityisesti ollakin, hän on tinkimätön neuvottelija ajaessaan vammaisten oikeuksia yhteiskunnassa.

Sitä työtä hän on tehnyt uutterasti 1970-luvulta asti. Hän on syntymästä saakka sairastanut jatkuvasti etenevää lihassairautta ja menettänyt sen vuoksi kävelykykynsä jo lapsena. Nykyisin elämä sujuu hyvin sähköpyörätuolin ja hengityskoneen avulla.

”Aloitin poliittisen toiminnan vähän kuin vahingossa vuonna 1971. Olin päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa. Olin opinnoista innoissani, ja suunnittelin valmistuvani vakuutusmatemaatikoksi.”

”Pian huomasin, miten vaikeaa vammaisen oli liikkua yliopistolla. Se harmitti niin paljon, että kirjoitin asiasta artikkelin, jossa kysyin, tarvitsevatko vammaiset oman opiskelijajärjestön ajamaan asiaansa.”

Könkkölä hämmästyi artikkelista saamastaan runsaasta palautteesta. Yli kaksikymmentä opiskelijaa otti yhteyttä ja kannusti viemään yhteistä asiaa eteenpäin.

”Se muutti elämäni suunnan.”

Könkkölä tempautui opiskelijapolitiikkaan.

”Alettuamme puhua vammaisten erityistarpeista saimme pian opintosihteerin ja oman huoneen tenttimistä varten. Se oli siihen aikaan ennenkuulumaton saavutus. Ihmettelin, miksei kukaan ollut aiemmin avannut keskustelua.”

Opintoja jännittävämpää

Opiskelijapolitiikan imaistua Kalle Könkkölän syövereihinsä luennoille ja tenteille ei riittänyt aikaa entiseen tapaan. Könkkölän opinnot jäivät hänen suoritettuaan luonnontieteiden kandidaatin tutkinnon.

Mielessä oli jo paljon muuta akateemisia opintoja jännittävämpää.

1970-luvun puolivälissä Könkkölä lähti yliopistolta tuttujen aatetovereiden kanssa perustamaan Helsinki-liikettä. Ideana oli vastustaa autojen ylivaltaa, vanhojen rakennusten purkamista ja surkeaa kaupunkisuunnittelua.

Yksikään liikkeen jäsenistä ei mennyt läpi vuoden 1976 kunnallisvaaleissa, mutta innostunut porukka ei halunnut luovuttaa. He olivat päättäneet saada aikaan muutoksen ja nostaa muun muassa ympäristöasiat ja vammaisten ongelmat yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Helsinki-liikettä seurasi 1979 Koijärvi-liike. Pian sen jälkeen perustettiin jo puolue, Vihreä liitto.

Kalle Könkkölä valittiin uuden puolueen listoilta eduskuntaan vuonna 1983.

”En ollut osannut kuvitellakaan pääseväni heti läpi”, Könkkölä sanoo.

Myös hänen vaimonsa Maija Könkkölä hämmästyi päästyään ensimmäisellä kerralla Helsingin kaupunginvaltuustoon 1984.

Maija Könkkölä ajoi puolisonsa lailla vammaisten asioita. Hän oli sokeutunut nuorena sairastuttuaan diabetekseen. Pariskunta tutustui opiskeluvuosina. Pitkä suhde päättyi Maija Könkkölän kuolemaan vuonna 2012.

Toisen luokan kansalaiset

Vihreiden alkutaival valtakunnan ja kunnallispolitiikassa oli likipitäen yhtä juhlaa. Helsingissä puolue sai muun muassa terveys-, joukkoliikenne- ja rakennuslautakunnan puheenjohtajuudet.

Kalle Könkkölä muistelee noina vuosina alkuun pantuja hankkeita tyytyväisenä.

”Suomi on aivan toinen maa kuin se, jota aloimme muuttaa 1980-luvun alussa. Kun puhuimme poliitikkojen kanssa vammaisten ongelmista, he eivät tuntuneet ymmärtävän niistä juuri mitään. Vielä vuonna 1996 jouduin matkustamaan junan tavaravaunussa. Nyt tarpeet tiedetään hyvin, ja esimerkiksi kirkkoja ja museoita on korjattu esteettömiksi.”

Aivan kuten vammaisiin myös vanhuksiin ja maahanmuuttajiin suhtauduttiin tuohon aikaan vähän kuin toisen luokan kansalaisiin. Könkkölä muistaa muun muassa tv-uutisen vuodelta 1980.

”Siinä kerrottiin, että Suomeen oli saapunut peräti viisi somalia. Nykyvinkkelistä katsottuna tällainen kuulostaa melko hassulta.”

Vammaisten tilanne on sinnikkään asian ajamisen ansiosta parantunut, mutta vanhusten huolto puolestaan mennyt entistä huonommaksi.

”Sekään ei ole rahasta kiinni. Kysymys on asenteista. Niitä pitää muuttaa. Jos vammaisiin on vuosien mittaan opittu suhtautumaan tavallisina ihmisinä, miksei sitten myös vanhuksiin”, Könkkölä sanoo.

Uransa huipulla

Könkkölän poliittinen ura saavutti huippunsa, kun hänet vuonna 1987 valittiin Vihreiden puheenjohtajaksi. Vaaleissa Könkkölä kuitenkin putosi eduskunnasta. Hän jatkoi puolueen varapuheenjohtajana vuoteen 1991 ja työskenteli samalla suunnittelijana sisäministeriössä.

Työskentely virkamiehenä tuntui politiikkaan ja vaikuttamiseen tottuneelta Könkkölästä vieraalta. Häntä alkoi pian hermostuttaa, kun suuri osa työajasta kului raportointiin ja muuhun turhanpäiväiseltä tuntuvaan byrokratiaan.

”En viihtynyt. Työ pelkästään ahdisti.”

Könkkölä palasi ajamaan vammaisten asioita Kynnys ry:hyn. Hän jatkoi myös Helsingin kaupunginvaltuustossa ja teki ahkerasti opintomatkoja muun muassa Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Tanskaan, Norjaan ja Ruotsiin.

Yhdysvalloissa hän solmi uudelleen tuttavuuden nuorena Norjassa tapaamaansa Judith Heumannin kanssa. Heumann työskenteli pitkään Maailmanpankissa vammaisasioiden asiantuntijana.

”Olimme ystävystyneet, ja Judy pyysi minut avukseen. Kävin Amerikassa monta kertaa vuodessa, kunnes valta vaihtui pankissa. Judy sai uuden republikaanipäällikön ja kohta sen jälkeen lähtöpassit, koska hän oli demokraatti.”

Judith Heumann onnistui kuitenkin vaikuttamaan siihen, että Yhdysvaltain kansainvälinen vammaisneuvosto myönsi Könkkölälle palkinnon hänen elämäntyöstään joulukuussa 2015. Sen jälkeen Könkkölä painatti uudet käyntikortit. Niissä lukee prominent citizen eli kunnon kansalainen.

”Se oli mielestäni hauska idea. Ajattelin kertoa käyntikortilla siitä, että Suomessa voi toimia monin tavoin, kunhan on kunnon kansalainen.”

Tehtävää riittää

Yhdysvalloissa vammaisten asiat on Könkkölän mukaan hoidettu paljon paremmin kuin kunnon kansalaisistaan hyvin huolehtivassa Pohjolassa.

”Amerikassa vammaisista on paljon suurempi osa työelämässä kuin Suomessa. Meillä vammaisten työllistyminen on edelleen heikkoa. Täällä vitsaillaan, että pyörätuoli pitää Amerikassa ostaa itse, mutta sitten sillä pääsee joka paikkaan. Meillä puolestaan yhteiskunta maksaa tuolin, mutta sillä ei tahdo päästä mihinkään.”

Sen vuoksi Könkkölälläkin riittää töitä. Yhteiskuntaa pitää edelleen muuttaa vammaisia paremmin huomioon ottavaksi. Mutta voisihan kapulan siirtää seuraavalle sukupolvelle. Mikä saa 65-vuotiaan jatkamaan loputonta urakkaa sen sijaan että ottaisi viimein rennommin? Kalle Könkkölähän voisi huoletta ryhtyä viettämään leppoisia eläkepäiviä Doriksen kanssa Mäntyharjun kesämökin puutarhaa hoitaen.

”En oikeastaan tiedä, miksi jatkan näiden asioiden ajamista. Omia motiiveja on välillä vaikea ymmärtää. Mutta kun tulin aikoinaan aloittaneeksi, en näköjään osaa lopettaakaan. Aina on vielä yksi asia, joka pitää ehdottomasti hoitaa.”

Yksi monista Kalle Könkkölälle ehdottoman tärkeistä asioista on ollut Abilis-säätiön perustaminen vuonna 1998. Säätiö rahoittaa kehityshankkeita, joita vammaiset suunnittelevat ja toteuttavat itse. Könkkölä sai idean säätiön perustamiseen huomattuaan, että Kynnyksen ohella tarvittiin järjestö ruohonjuuritason toimintaa varten.

”Abilis on ollut menestystarina”, Könkkölä sanoo. Säätiö jakoi vuonna 2015 lähes miljoona euroa erilaisiin vammaisten tilanteen parantamista tukeviin hankkeisiin.

Muistoja pitkän ja vaiheikkaan uran varrelta riittäisi vielä, mutta Doris hyörii jo isäntänsä jaloissa hermostuneen näköisenä. Ulos, se pyytää.

”Voisiko joku viedä Doriksen lenkille?” Könkkölä kysyy.

”Minä vien”, vastaa lähimpänä istuva työtoveri. Kynnyksessä kaikkia on totuttu auttamaan.

X