Kenttäpiispa Pekka Särkiö: Ihminen on pohjimmiltaan turmeltunut

Maailmassa soditaan, koska ihmisluonto on pohjimmiltaan turmeltunut, sanoo kenttäpiispa Pekka Särkiö.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Valmiudellinen näkökulma on korostunut armeijassa uudelleen, mikä heijastuu myös sotilaspappien identiteettiin”, sanoo kenttäpiispa Pekka Särkiö. Hänet kuvattiin Sotamuseon pihalla Helsingin Kruununhaassa.

Maailmassa soditaan, koska ihmisluonto on pohjimmiltaan turmeltunut, sanoo kenttäpiispa Pekka Särkiö.
(Päivitetty: )
Teksti:
Milla Ollikainen

Pekka Särkiön, 54, rintamuksessa on pyöreä merkki, jossa kullanvärinen ihmishahmo on levittänyt kätensä.

Ristiinnaulittu Jeesus? Sehän sopisi kenttäpiispan varustukseen.

Kyseessä on kuitenkin Puolustusvoimien ensimmäisen luokan uintimerkki, jonka Särkiö ansaitsi uituaan 50 metriä perhosta 32 sekunnissa. Oikeasti merkin kuuluisi olla toisinpäin: siinä on putoava uimahyppääjä kädet levällään. Särkiö on kääntänyt merkin, koska etenkin kansainvälisissä piispantehtävissä hahmoa on luultu pää alaspäin ristillä roikkuvaksi Vapahtajaksi.

Pian viisi vuotta Puolustusvoimien kenttäpiispana toiminut Särkiö on monipuolinen mies. Uinnin lisäksi hän harrastaa esteratsastusta ja laulua, kasvattaa kanoja ja tutkii vapaa-aikanaan kuningas Salomoa.

Lisäksi hän kirjoittaa ahkerasti blogia Kotimaa24-sivulle. Viimeisen vuoden aikana Särkiö on kirjoittanut muun muassa poikien syrjäytymisestä ja miehen asemasta, ja kirkollisen vihkimisen hän soisi vain heteropareille.

Suomen armeijan korkein hengellinen johtaja on siis tukevasti konservatiivi.

”Olen perinteisten arvojen kannattaja. Mutta olen myös ehkä yllättävänkin vihreä, ja ihmisarvo on minulle tärkeä asia”, Särkiö sanoo.

Poikakirjojen lapsuus

Kenttäpiispan työhuone on pikkuruinen toimisto Pääesikunnassa, puolustusministeriön takana Helsingin Kaartinkaupungissa.

Huoneen seiniltä katsovat tauluistaan Puolustusvoimien edelliset piispat. Kenttäpiispan virka perustettiin jatkosodan alussa. Pekka Särkiö on viran seitsemäs haltija.

Nuorena Särkiö ajatteli, että hänestä tulee pappi tai sotilas. Kotitaustalla lienee ollut oma vaikutuksensa; hänen isänsä Hannu Särkiö on kenraalimajuri evp., ja pikku-Pekka kasvoi varuskunnissa Helsingin Santahaminassa, Turussa ja Sodankylässä.

Kenttäpiispan lapsuus kuulostaa poikakirjojen idylliltä: tervehenkistä retkeilyä Santahaminan metsissä ja kallioilla, nuotioiden tekoa, partiota, uintia ja muuta urheilua.

Särkiö toteutti molemmat lapsuuden haaveensa, sillä hänestä on tullut erikoisupseeri ja teologian tohtori. Ennen piispuuttaan hän teki pitkän uran seurakuntapastorina, muun muassa Keski-Lahden seurakunnan kirkkoherrana.

”Tykkäsin siitä työstä. Sydämeltäni olen edelleen seurakuntapappi, toimitan mielelläni kasteita ja muita kirkollisia toimituksia ja pidän puheita.”

Kenttäpiispa kuuluu piispakuntaan, mutta hänellä ei ole hiippakuntaa. Hän johtaa Puolustusvoimien kirkollista työtä, alaisia ovat kenttärovastit ja sotilaspapit.

Piispa on Suomen armeijassa aina evankelis-luterilainen, mutta sotilaspapeissa on myös ortodokseja. Maahanmuuton lisääntyessä Puolustusvoimissa on jouduttu huomioimaan entistä paremmin myös muut uskonnot, eritoten islam.

Pekka Särkiön nimikyltin yläpuolelle on kiinnitetty ensimmäisen luokan uintimerkki – ylösalaisin. © Tommi Tuomi

Realistinen pasifisti

Varusmiespalveluksensa aloittaa vuosittain noin 24 000 suomalaisnuorta. Heistä muslimeja on kolmisensataa, lähes saman verran kuin ortodokseja.

Armeijassakin voi harjoittaa omaa uskontoaan: varusmiehille pyritään järjestämään oman vakaumuksen mukainen ruokavalio, lomat uskonnollisina juhlapäivinä, rukoushetket sekä paasto. Näistä kahta jälkimmäistä pyytää melko harva.

Lisäksi ovat tietysti uskonnottomat. He tulevat armeijassa näkyviksi ainakin sotilasvalatilaisuuksissa, joissa he voivat valita, vannovatko uskollisuutta Jumalan edessä vai kunnian ja omantunnon kautta.

Varusmiehissä uskontokuntiin kuulumattomia on kuitenkin vain yksitoista prosenttia, kun koko väestöstä osuus on 24 prosenttia.

”Maanpuolustukseen ja uskontokuntiin sitoutuminen näyttävät kuuluvan yhteen”, Särkiö sanoo.

Toisaalta hän toteaa, että myös siviilipalvelusmiehissä on pappeja. Maanpuolustus merkitsee aseeseen tarttumista, ja siinä missä toinen kristitty kokee sen velvollisuudeksi, toinen pitää sitä uskonsa vastaisena.

Kenttäpiispa muistuttaa, että sotaan ryhtymisen kynnys on – ja sen on oltava – hyvin korkea.

”Itse olen realistinen pasifisti. Maailmassa soditaan tälläkin hetkellä, ja se on suuri onnettomuus. Kukaan ei sitä halua, mutta ihmisluonto on pohjimmiltaan turmeltunut.”

Realistisen pasifistin katsannossa armeija ei ole väkivaltakoneisto vaan elämän suojelija.

Siunauksella tykinruoaksi?

Sota-aikana sotilaspappien tehtävänä oli huolehtia muun muassa kaatuneista. Se on kaukana nykyisen rauhanajan työstä, jossa varusmiehet saattavat hakea papilta apua vaikkapa rakkaushuoliinsa.

Maailmanpoliittinen tilanne heijastuu armeijan hengellisiin tarpeisiin.

”Vielä 1980-luvulla varuskunnissa oltiin hälytysvalmiudessa reput pakattuina. Elettiin siinä todellisuudessa, että on oltava valmiina maanpuo-lustukseen. Syvässä rauhantilassa 1990- ja 2000-luvulla alokkaita on koulutettu enemmänkin tulevaa varten. Viime vuosina valmiudellinen näkökulma on uudelleen korostunut. Se vaikuttaa identiteettiin meidänkin työssämme.”

Vaikka sotilaspappien työ on moninaista, sen ytimessä on kuitenkin armeijan perimmäinen tarkoitus: maan puolustaminen, joka voi merkitä kuolemanvaaraan joutumista ja kuoleman aiheuttamista toiselle.

”Sotilaspappeja on aina tarvittu siihen, että he sanoittavat perimmäisiä asioita ja valavat rohkeutta, että voi olla turvallisin mielin. Vaikka henki menisi, ollaan Jumalan käsissä.”

Kyynikko sanoisi tähän, että papit valavat siis rohkeutta, jotta sotamiesparka ei epäröisi astella tykinruoaksi.

”Sellainen syytös voidaan esittää. Mutta jos papit tekevät sen aidosti, se otetaan vastaan aidosti. Ja sodassa kaikki voivat joutua yhtä lailla tykinruoaksi”, kenttäpiispa sanoo.

Sotilaspapin tehtävänä on myös toimia eettisenä viisarina; muistuttaa siitä, että vastustajakin on ihminen. Jos vihollisesta tulee vain kasvotonta massaa, voidaan päätyä ylilyönteihin voimankäytössä.

”Sotaa voidaan käydä rehdimmin tai likaisemmin.”

Se nähdään nyt mitä räikeimmin esimerkiksi Lähi-idässä, kun Isisin toimista kirjoitetaan toinen toistaan karmeampia raportteja.

Kenttäpiispan kultainen risti on kopio alkuperäisestä, ensimmäiselle kenttäpiispalle Johannes Björklundille tehdystä rististä.   © Tommi Tuomi

Armeija ja muu-sukupuoli

Maaliskuun lopulla Ruotuväki-lehti kertoi, että Puolustusvoimat harkitsee nais- ja miesvarusmiesten majoittamista samoihin tupiin. Sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät kysymykset ovat tapetilla, kun naisvarusmiesten määrä on kasvussa.

Naisten asepalveluksen vapaaehtoisuus on tasa-arvokysymys jo sinänsä. Särkiöllä on siihen selkeä mielipide.

”Nykyinen järjestelmä on minusta hyvä. Saamme jo riittävästi varusmiehiä palvelukseen näinkin. Naisilla on yhteiskunnassa muita tehtäviä.”

Tulevaisuudessa saatetaan joutua säätämään laissa myös siitä, miten asevelvollisuutta sovelletaan muunsukupuolisiin. Annetaanko heille esimerkiksi vapautus palveluksesta? Blogissaan Pekka Särkiö on huomauttanut, että siitä voisi tulla ongelma yhdenvertaisuuden näkökulmasta, mikäli sen avulla alettaisiin vältellä asepalvelusta.

Asia on ehkä marginaalinen, mutta kuvastaa hyvin hierarkkisen organisaation ja moniarvoistuvan yhteiskunnan yhteentörmäystä.

Särkiö sanoo tarkastelevansa asioita yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta. Häntä huolestuttavat yhteiskunnan kahtiajako, mahdollisesti hallitsemattomaksi muodostuvat maahanmuutto, ilmastonmuutos ja ruokaturva sekä erityisesti digitalisaation myötä uhkaava massatyöttömyys.

”Todella suuret kysymykset kytkeytyvät työmarkkinoiden muutokseen. Sitä on historioitsija Juha Siltala hyvin analysoinut.”

Kenttäpiispa ja kukonpojat

Kenttäpiispan tukikohta on Pääesikunnassa, mutta osa ajasta kuluu varuskuntien tarkastuksissa ja muissa tilaisuuksissa ympäri maata. Pääesikuntapäivinä Pekka Särkiö matkustaa Helsinkiin Lahdesta, missä koti on ollut jo kohta kolmekymmentä vuotta.

Myös Särkiön vaimo Riitta Särkiö on pastori ja teologian tohtori. Pariskunnalla on neljä lasta, joista nuorin, 14-vuotias tytär, asuu vielä kotona.

Ja sitten ovat vielä ne kanat. Ne ovat hämäläisiä maatiaiskanoja, joiden kasvattaminen auttaa kannan säilyttämisessä.

Pääsiäiseksi Särkiöt odottavat kotipihalleen tipujen piipitystä. Yksi kanoista hautoo nimittäin jälkikasvua, jonka on määrä kuoriutua pyhien aikana.

Kananmunia ei Särkiöiden ole tarvinnut ostaa kaupasta enää pitkään aikaan. Välillä ruokalistalla on myös kukonpoikaa. Niitä teurastetaan talven mittaan useampia.

Kenttäpiispa Pekka Särkiö ei henno kertoa, kuinka monta. Mutta sen hän paljastaa, kuka kukot oikein teurastaa.

Se on pojan ja maatalossa kasvaneen vaimon tehtävä.

Lue myös:

Tämä pappi elää kuten opettaa: Pastori Marjaana Toiviainen on majoittanut yksiönsä lattialle hädänalaisia

X