10 vuotta kuolemasta – Kirkan viimeinen haastattelu

Kirka Babitzin sai kokea viimeisinä elinviikkoinaan positiivista julkisuutta. Se teki hänet onnelliseksi, antoi uutta toivoa hiipuneelle uralle. Kirkan puhelu Seuran toimittajalle jäi hänen viimeiseksi haastattelukseen.

Elämä on lyhyt kuin päiväperhosen lento. Kuolinhetkemme on suuri salaisuus. Siksi jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen, puhutaan viimeiset sanat, viimeisimmät unelmat, viimeiset ilot ja surut. Ja yhtäkkiä – toista ei enää ole. Kun viime viikolla kävelin parkkihallin ylätasanteelta portaita alas kohti autoa, puhelimeni soi käsilaukun uumenissa.

Onneksi ehdin vastata. Se oli viimeinen puhelu Kirka Babitzinilta.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan

Teimme jo pohjatyötä sovittua haastattelua varten. Olin tekemässä Kirkasta kansijuttua tulevaan Seuraan.

”Hei, täällä Kirka”, kuului tuttu lempeä ääni korvanapista. ”Olen parhaillaan Roosan kanssa kahdestaan kotona. Voitko kuvitella Kikka, mä olen ollut tänäänkin ainakin viidessä haastattelussa. Ihan uskomatonta. Mulla on ollut kauheasti kiireitä sen jälkeen, kun Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tanssiparit julkistettiin.”

Vähän yllätyin Kirkan purkauksesta, mies näytti käyvän ylikierroksilla. Ehkäpä väsymyksestä. Kirka luetteli tiedotusvälineet, joihin hän oli antanut haastatteluja. Sekin oli poikkeuksellista, Kirka kun ei koskaan kehuskellut millään.

Hänen fiiliksensä oli poikamaisen onnellinen, jopa riehakas. Tuntui kuin aurinko olisi paistanut pitkästä aikaa elämässä. Kirkan ammatillinen itsetunto oli noussut hetkessä.

Olin iloinen, sillä vuosi sitten laulajan asiat olivat aivan toisin. Silloin ravintolassa vastapäätäni istui melkoisen melankolinen Kirka. Hän suri suosionsa laskua, heikkoa levymyyntiä ja pohdiskeli vakavasti tulevaisuuttaan.

”Paula on tehnyt hienon päivätyön. Olen sanonut hänelle, että jos sinä vielä rikastut, niin minä ryhdyn vihtoriksi”, hän heitteli hurttia hirtehishuumoria.

”Yhteen muuttaessamme olimme täysin persaukisia. Vuotta aiemmin olin käynyt kerran sossussakin. Onneksi Paula oli itsepäinen suunnitelmissaan.”

Ei siis mikään ihme, että uusi positiivinen nousu julkisuudessa maistui nyt makealle.

Sanoin Kirkalle puhelimessa, että tuleva tv-ohjelma taisi olla hänelle kuin lottovoitto.

”Naiset pakottivat minut mukaan ohjelmaan”, Kirka sanoi.

”Paula sai puhuttua minut lopulta ympäri. Olen kyllä itsekin nyt tosi tyytyväinen, mulla on kova tsemppi päällä. Tanssiparini Saara Huovinen on mukava tyttö, vähän jo pyörähtelimme. Tosin hyvin vähän, kuin kokeeksi.”

Kiusoittelin Kirkaa tulevasta kevätsäpinästä kauniin, nuoren ja sorjavartisen naisen kanssa. Kirkaa nauratti.

”Niin, kyllähän se tuo uutta fiilistä, sellaista eliksiiriä elämään. Aion kyllä ottaa kaiken mukavan irti.”

Mestarit areenalla 1.2.1999.
© Hannu Lindroos/SKOY

Elämän taitekohdassa

Olin katsellut jo pitkään huolestuneena Kirkan vanhenevaa ja yhä pönäkämpää olemusta lehtien seurapiiripalstoilla. Ihmettelin, missä oli vika, ja miksi hän käytti vieläpä helmiä kaulallaan. Sellainen tyyli näytti hassulta.

”Oikeassa olet”, Kirka naurahti suorasanaisuudelleni. ”Mutta nythän asiat muuttuvat. Pakko alkaa taas kuntoilla oikein tosissaan, että jaksaa olla ohjelmassa mukana. Ihan hyvässä kunnossa mä olen, ei sen puoleen.”

Kirka puhui kuin papupata yli puoli tuntia. Tuntui kuin jaettavia asioita olisi ollut enemmänkin mielessä kuin vain tv-ohjelma ja tulevat tanssiharjoitukset.

”Tiedätkö, minä uskon, että nyt on tapahtumassa jotain… jotain merkittävää ja uutta”, Kirka puntaroi hiljaa. ”Mulla on vahva usko siihen. Kuule, ihan kuin mulla olisi taitekohta elämässä.”

Näihin sanoihin puhelumme loppui.

Kirka kirkossa

Kirka Uspenskin katedraalissa 11.9.2005.
© PEKKA NIEMINEN/KUVARYHMÄ/SKOY

Kirka Babitzinin hengelliseen puoleen tutustuin tehdessäni juttua Seuraan loppukeväällä vuonna 2005. Menimme yhdessä Uspenskin katedraalin sunnuntaiseen jumalanpalvelukseen. Tilaisuus kesti puolitoista tuntia, minkä ajan seisoimme vierekkäin, minä piikkareissani kivusta säkenöivin varpain.

Kirka supisi monta kertaa minulle jumalanpalveluksen aikana, että mene vain istumaan. Kyllä sinä voit mennä. Kirkalle ortodoksinen usko merkitsi erittäin paljon.

”Olen käynyt pienestä saakka vanhempieni kanssa ortodoksikirkossa. Uskonto on syvällä sisimmässäni, vaikka en pidäkään aina rukoushetkiä. Kävisin kirkossa useammin, mutta jumalanpalvelukset ovat yleensä viikonloppuisin, ja silloinhan minä olen keikalla.”

Laulaja näytti vakavalta ja kumarteli vähän väliä ikonien suuntaan.

”Kumartaminen on selkäytimessä. Tiedän, milloin niin tulee tehdä. Se on kunnioituksen osoittamista Jumalalle”, hän selvitti kysellessäni asiaa.

”Katso, laita kolme sormea tällä tavalla kolmion muotoon ja tee ristinmerkki rinnan kohdalla.”

Äidin poika

Puhuimme Kirkan kanssa myös hänen vanhemmistaan. Iäkäs äiti oli hänelle erityisen rakas ihminen.

”En ole silti ollenkaan mamo”, Kirka heitti ja hymyili.

”Vasta vanhempana olen tajunnut perineeni juuri äidiltäni musikaalisuuden ja ajatusmaailmani positiivisuuden. Negatiivisesti en suhtaudu kuin paskanpuhujiin ja valehtelijoihin.”

”En tiedä, elänkö niin iäkkääksi kuin äiti, eli 88-vuotiaaksi (vuonna 2005), mutta ainakin hyväkuntoisuuden olen häneltä perinyt.”

Kirka oli myös isä, joskaan hän ei paljon lastensa kanssa julkisuudessa poseerannut. Katarine, Aleksandra, Nikolai – ja myös Boris merkitsivät hänelle paljon. Viimeksimainitun teot ja elämänratkaisut tuottivat Kirkalle tosin pettymyksen.

Vankilatuomio satutti sisintä niin, että silmät vettyivät haastattelua tehtäessä toviksi. Boriksen lasta, siis ensimmäistä lapsenlastaan Kirka oli nähnyt aikakauslehden sivulla. Sekin liikutti syvästi.

”Babitzinien nenä!” hän lopulta vain kuittasi – ja pyyhki salaa silmäkulmiaan.

Sen sijaan vaimonsa Paulan lentoemäntäsisaren tytär, Roosa, kulki paljon mukana kekkereillä. Kirka piti tytöstä huolta naisten ollessa työssä tai matkoilla. Yhteisiä lapsia Kirkalla ja Paulalla ei ollut.

”Meillä on Paulan kanssa periaatteessa adoptio, sillä toimimme sijaisvanhempina Roosalle. Meillä ei Paulan kanssa oman lapsen saaminen koskaan onnistunut, syitä voi olla molemmissa, tai erikseen.”

Kirkan ja Paulan runsaat 15 vuotta kestäneessä avioliitossa oli ollut myös tiukkoja aikoja, mutta kaikista he olivat selvinneet voittajina.

”Rehellisesti pitää sanoa, että sellaisia yhteenottoja on ollut, jolloin olen sanonut, että nyt minä lähden tai että nyt riittää. Kaikilla pariskunnilla on niitä.”

Avioelämänsä onnen salaisuudeksi Kirka nimesi oman rauhan.

”Ihminen kaipaa omaa hetkeä, omaa rauhaa. Kuulostaisi ihan älyttömältä, etteikö muka silloinkin rakastaisi”, laulaja sanoi.

”Suurinta rakkautta, mitä toiselle voi antaa, on vapaus.”

Haastattelu on julkaistu Seuran numerossa 6/2007.

Kiinnostuitko Kirkasta? Lue lisää laulajalengendan elämästä Seuran numerosta 04/17.

Muista myös: Kirkasta kertova musikaali saa ensi-iltansa 2.2.2017 Helsingin kaupungiteatterissa.