Koditon palasi kotiin

Luola Playa del Inglesin lähellä. Se oli pitkään Isabel Tulikanteleen ainoa osoite. Nyt koti on taas Kainuussa, josta Isabel pakeni 50 vuotta sitten maailmalle.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Isabel on koristellut kotinsa Kanarialta tuomillaan kankailla.

Luola Playa del Inglesin lähellä. Se oli pitkään Isabel Tulikanteleen ainoa osoite. Nyt koti on taas Kainuussa, josta Isabel pakeni 50 vuotta sitten maailmalle.
(Päivitetty: )
Teksti: Sampsa Oinaala

Se kirja on rankkaa luettavaa. Omakustanne Kylähullun tytär (2016) on lohduton kuvaus naisesta, jonka lapsuuteen ei onnea mahdu. Myöhempi elämä on täynnä epäonnisia suhteita. Väkivaltaa, pettämistä, menetystä…

Kotia ei löydy, ihmisiin ei voi luottaa. Onnen hetket haihtuvat ja katoavat.

Kirja kertoo tekijänsä, kainuulaisen Isabel Tulikanteleen, 71, rankasta elämästä.

”Olen kirjoittanut tätä päässäni varmaan 50 vuotta. Se on kurja ja raaka kirja. Olen koko elämäni saattanut alttiiksi”, Tulikannel huokaa.

Kirja on osittain fiktiivinen, mutta hyvin pitkälti totta. Ja sen todellisuuden muisteleminen nostattaa edelleen tunteet pintaan. Kyyneleet nousevat Isabelin silmiin, kun hän kertoo tarinansa.

Miten Kainuussa syntynyt tyttölapsi päätyi luolanaiseksi Kanarialle ja lopulta ”vanhaksi harmaaksi sudeksi” pohjoiseen luontoon?

 

Kessunsavuinen, nuhruinen mökkipahanen Kainuun korvessa. Siellä Isabelin elämä alkoi.

”Kun on sodan jälkeiseen korpi-Kainuuseen syntynyt, on vaikea päästä pinnalle. Äiti sanoi, ettei minusta koskaan tule mitään”, Isabel muistelee.

Jo ennen täysi-ikäistymistään Isabel pakeni. Ensin konttoriopistoon Helsinkiin ja sen jälkeen vaikka minne. Hänellä on ollut osoite esimerkiksi Saksassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Opintoja kertyi taiteesta, kokkaamisesta, psykologiasta, valtiotieteestä ja kielistä.

Mutta kotia ei löytynyt.

”Olen ollut vähän levoton sielu, juurettomuutta on ollut paljon. Kohtalo on heitellyt minua.”

Isabel Tulikanteleen pisin yhtenäinen elämänvaihe alkoi vuonna 1999, kun hän jätti jälleen kerran kaiken. Tällä kertaa hän matkusti Gran Canarialle ilman paluulippua.

”Se oli ex tempore. Halusin paratiisin lämpöön.”

Sitä hän sai. Kirjassaan Isabel kuvaa, kuinka hän menetti sydämensä paikallisen luonnon kauneudelle, varsinkin upeille vuorille, joiden rinteillä kasvoi ikivihreitä mäntyjä.

Suuren osan turistisaarella viettämästään ajasta Isabel asui luolassa suomalaistenkin suosiman Playa del Inglesin lähellä.

Luolasta tuli vähävaraisen kotipesä, kun hän oli ensin siivonnut sen edellisten asukkaiden roskista.

Pikkuhiljaa Isabel alkoi rakentaa ja sisustaa luolaa mieleisekseen. Lopulta hän saattoi viettää siellä kodikkaita iltoja viiniä kynttilän hämyssä siemaillen. Kivisessä makuu- ja olohuoneessa oli tauluja ja koriste-esineitä.

”Televisiona” oli taivas, jonka ohjelma oli erityisen kiehtovaa täydenkuun ja tähdenlentojen aikaan.

Lämmintäkin riitti. Talvella Isabel ei tarvinnut huopaa kummempaa peittoa.

Isabel asui luolassa kuusi vuotta. Tukijärjestelmien ulkopuolelle jääneenä hän elätti itsensä kerjäämällä, dyykkaamalla roskiksia ja ennustamalla turisteille tulevaisuutta.

Playa del Inglesissä käyneet muistavat yhä vaaleakutrisen luolanaisen. Hänen luolassaan vieraili turisteja aina Australiasta asti.

Aluksi Kanaria oli paratiisi. Mutta sitten sinnekin alkoi hiipiä varjoja.

”Kadun porukat alkoivat kadehtia minua ja himoita luolaani. Kanarialla rikollisuus ja huumeet lisääntyivät. Vaikea vanhan muorin oli siellä yksin elää. Onneksi pääsin karkuun.”

 

Vuonna 2013 Isabel Tulikannel lensi takaisin Suomeen. Kotimaahan saavuttuaan hän näki lehti-ilmoituksen, jossa tarjottiin mökkiä vuokralle.

Kuten aiemmissakin elämänkäänteissään, Tulikannel luotti kohtaloonsa. Hän saapui paikalle muuttokuorma mukanaan, vaikkei ollut koskaan nähnyt tulevaa kotiaan.

Tällä kertaa kohtalo oli luottamuksen arvoinen.

”Tämä on paras paikka kaikista. Pilven reunalle tulee seuraava lähtö sitten, kun se aika on.”

Tosin elämä on ollut sen verran julma, että Isabelia hieman hirvittää puhua onnesta ääneen.

”Maailma pettää. Jos joku vielä tämänkin ottaa minulta pois.”

Isabelin suhdetta sukuunsa kuvaa hänen lauseensa: ”Sisko on sanonut, että voi kun suku pääsisi minusta eroon.”

Toive on jo toteutunut siinä mielessä, että parikymmentä vuotta sitten Isabel vaihtoi nimensä. Ristimänimi jää hänen salaisuudekseen.

Äitinsä Isabel näki viimeisen kerran pari vuosikymmentä sitten.

”Tapasin hänet Kajaanissa sairasosastolla. Ostin hänelle tennarit viimeisillä rahoillani.”

Isabelilla itsellään on jo yli kolmekymppinen tytär.

”Olen nähnyt häntä viimeksi parikymmentä vuotta sitten. Annan hänen asua ja elää rauhassa.”

 

Lapsuudenkoti traumoineen sijaitsee naapurikylässä, mutta Isabel Tulikanteleella on nykyisessä kodissaan hyvä olla.

Ikkunasta siintelee järvi, ympärillä on hiljaisuus. Oikeastaan vasta nyt Isabelista ensi kertaa tuntuu siltä, että hänellä on koti.

”Kai se oli tarkoitus, että tänne koti-Suomeen tulen takaisin”, hän pohtii.

Monen ikävän ihmisen lisäksi Isabelin elämässä on ollut hyviäkin ihmisiä.

Kaksi sellaista asteli Isabelin viereen baaritiskillä Playa del Inglesissä hänen herkutellessaan lihapiirakalla.

Seuraavana päivänä samat nuorukaiset tulivat käymään luolassa. Heillä oli tuliaisenaan valtava kukka. Kaveruksista tuli Isabelin ystäviä, joita hän kutsuu nykyään ottopojikseen. Ilman heitä Isabelin tuore kirja ei ehkä olisi ilmestynyt.

Isabel kirjoitti kirjan ilman tietokonetta. Kaverukset auttoivat puhtaaksikirjoittamisessa, oikoluvussa ja kirjan saattamisessa painoon.

Isabel ei vielä osaa sanoa, tuoko kirjan valmistuminen ”ilon, itkun vai molemmat”.

”Mutta se tarina oli pakko kertoa. Toivottavasti ihmiset antavat anteeksi minulle ja vanhemmilleni.”

Ystävistä Isabelia muistuttavat vuokraisäntä Sulo Hyvösen lahjoittamat ikonit sekä nykyisen kodin seinävaatteet, jotka ovat peräisin Kanarialta.

Hyvien ihmisten lisäksi usko on estänyt elämänlankaa katkeamasta.

”Jonkinlainen henkinen kallio täytyy olla tässä elämässä. Olen syntynyt Valon päivänä. Ehkä olen siitäkin vähän voimaa saanut.”

 

Isabelin unelmana on laittaa oma kotipesä oikein nätiksi.

”Tuohon pihamaalle laitan tuomen, pihlajia, viinimarjapensaita ja päivänkakkaroita, jos vain kompurajalallani pääsen.”

Isabel haaveilee myös kirjoittavansa lisää.

”Haastattelisin ihmisiä, jotka asuvat täällä. Varmaan sodanjälkeisellä sukupolvella on sellaisia kokemuksia, että jokainen on kirjan arvoinen.”

Nyt kun kulkuri on löytänyt paikkansa, hän ei lähde enää mihinkään. Kun Isabel kerran kuussa käy kirkonkylällä ostoksilla, sieltä on kiire takaisin omaan mummonmökkiin.

”En ole katkera. Unelmoin, että kasvaisin vielä henkisesti ja oppisin ymmärtämään paremmin ihmisiä ja elämää.”

Isabel ei muistele pahalla häntä kaltoin kohdelleita ihmisiä.

”Täytyy antaa anteeksi. Rukoilen anteeksiantoa heille kaikille.” 

 Viva 3/2016

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X