Kuinka Jorma Panula on onnistunut kouluttamaan maailman parhaat kapellimestarit?

Jorma Panula istuu asuntolakämpän keittiön pöydässä ja katsoo ikkunasta Pohjanmaan kesää. Ollaan Ilmajoen maamieskoululla, missä musiikkijuhlien esiintyjät asuvat.

Elokuussa 85 vuotta täyttävän mestariopettajan, kapellimestarin ja säveltäjän silmät ovat sirrillään, mutta kirkkaat.

Tunnin päästä Panula johtaa Ilmajoen komealla Ooppera-areenalla säveltämänsä Peltomiehen rukouksen.

”Löydettiin aihe, semmoinen pieni hautuumaa, johon oli haudattu kakaroita 1800-luvulla”, Panula kertoo vuonna 1984 syntyneestä teoksesta.

Hautausmaa on Ilmajoen keskustassa, Jaakko Ilkan patsaan vieressä. Panula, ja Peltomiehen rukouksen tekstin kirjoittanut Pekka Santala selvittivät syitä lasten kuolemille.

”Näläästä se johtu, nälkäaika.”

Entä kuinka tarina ja tunnelmat kääntyivät säveliksi? Vastaus on panulamaisen lyhyt ja tyhjentävä.

”Lukoo sen libreton [oopperaa varten kirjoitetun tekstin], kuvitteloo asian, siinä on niin paljon tunnelmaa ja asiaa, jotta siitä vaan visertämähän.”

Peltomiehen rukousta esitettiin lähes sadassa kirkossa 1980-luvulla, lähinnä Pohjanmaalla. Sitä johti useimmiten säveltäjän poika Sami Panula.

”Se on muusikko. Soitti selloa ensin. Tarvittiin vispaajaa, johtajaa.”

Tarinassa kaikki meni juuri niin kuin Panulan opetusteeseissä: orkesterisoittajat johtavat toisiaan. Siinä oppii.

Nainen johdossa?

Panula on maailman arvostetuimpia kapellimestariopettajia. Hänen opissaan Sibelius-Akatemiassa on 1970-luvulta kirjoitettu monumentaalinen luku klassisen musiikin historiaa.

Heti ensi kursseilla olivat esimerkiksi Esa-Pekka Salonen, Jukka-Pekka Saraste, Osmo Vänskä ja Atso Almila. Myöhemmin Panulan oppilaita ovat olleet myös Sakari Oramo, Mikko Franck ja Susanna Mälkki.

Vuosi sitten Panula kohautti sanomalla, että nainen ei sovi kapellimestariksi. Asenne on edelleen jyrkkä.

”No ne nyt voi yrittää, mutta mun mielestäni siinä on aivan koko asetelma väärä”, Panula sanoo.

”Mä en usko niiren touhuun. Jotain pientä tavaraa, Mozartia tai Debussytä, ehkä. Mutta Wagner tai Bruckner, ei naisilla ole voimaa liikutella niitä.”

Vaimo Marja Panula puuttuu puheeseen sivusta. Hän muistuttaa, että Panula on puhunut kauniita sanoja joistain naisjohtajistakin.

”Naisia ei ole ollut vielä kovin kauan johtajina. Ei tarvitsisi niin kategorisesti sanoa”, hän toruu miestään.

”No kun mä en osaa muuten saatana. En sano sitten mitään!” Panula vastaa.

Panula lopetti Sibelius-Akatemian orkesterijohtamisen professuurissa 1993, mutta on opettanut akatemiassa viime vuosiin saakka. Nyt koululla on harjoitusorkesteri, mutta aluksi tulevat huippukapellimestarit soittivat orkesterissa yhdessä ja johtivat toisiaan vuorotellen.

Panulan mielestä jonkin orkesterisoittimen virtuoosimainen hallitseminen onkin ylivoimainen lähtökohta kapellimestarin uralle. Oppilaaksi pyrkii paljon myös pianonsoittajia, mutta se on Panulan mielestä huonompi lähtökohta.

”Piano on apuväline. Sillä voi soittaa moniäänisesti. Mutta se on lyömäsoitin, ei sen kummempi.”

Panulan metodi

Panulalta on turha odottaa selitystä, miksi viiden miljoonan asukkaan kansasta ja juuri hänen oppilaistaan, on tullut lukuisia maailmankuuluja kapellimestareita.

”Kun emmä tiärä kuinka ne toiset opettajat teköö.”

Panulan metodi on periaatteessa yksinkertainen: Videoidaan oppilaiden johtamista, katsotaan video ja kehitetään asioita. Etsitään omaa persoonaa ja jonkinlaista elämän ydintä.

Panulan mielestä ihmisellä on musikaalisuuteen kuuluva vaisto tai sitten sitä ei ole. Tästä sai nimensä kirja Vaistoa on vaikia opettaa, jonka Panula kirjoitti yhdessä oppilaansa ja Sibelius-Akatemian nykyisen kapellimestari- ja orkesterikoulutuksen professorin Atso Almilan kanssa.

”Vaisto on sisäsyntyistä. Mitenhän sitä sitten vois opettaa?” Panula kysyy.

Opetuksessa Panula on korostanut laaja-alaisuutta. Kehottanut oppilaita lukemaan ja tutustumaan kuvataiteisiin ja muuhun kulttuuriin sen sijaan, että hirttäydyttäisiin vain klassiseen musiikkiin.

Johtamisessa tärkeitä asioita ovat kuunteleminen ja kontakti soittajien kanssa.

”On sellaisia pöyröjä, jokkei kuule eikä näe mitään. Sen huomaa musiikin teos heti.”

Tämä näkyy Panulan mukaan jo ennen kuin tahtiakaan on lyöty.

”Lähinnä ne siinä egoilee. Se on pahinta. Kapellimestari on niin saatanan ittekeskeinen.”

Tästä voidaan Panulan mukaan opettaa pois pikku hiljaa.

”Mutta ei sitä voi paljon kitkee, se on ihmisen luantehes niin lujasti.”

Esa-Pekka Salonen, Panulan oppilaista kenties tunnetuin, Los Angelesin ja Lontoon huippuorkestereita vuosia johtanut kapellimestari, on kuin kävelevä symboli Panulan opeista: maanläheinen, säihkettä ja glamouria kavahtava muusikko, jonka hiljaisesta olemuksesta huokuu ymmärrys elämää kohtaan.

Pelimannien tahdissa

Panulan sävelletty tuotanto yltää kirkkomusiikista oopperoihin, musikaaleihin ja jazziin. Mikä näistä on lähinnä sydäntä?

”Ei mikään. Kansanpeli, kansanpeli”, Panula vastaa ja viittaa pelimanneihin, joiden soiton tahdissa hän varttui.

Panulat asuivat Kauhajoen maamieskoululla, jonka yläkerrassa, työpajassa, isä opetti veistoa. Maakunnan pojat paukuttivat puutöitä, Panula luki alakerrassa läksyjä. Ei siinä mitään, se oli mukavaa, Panula sanoo.

Isä opetti myös viulunsoittoa. Panulakin soitti. Hän kertoo opetelleensa soittoa neljä–viisivuotiaana lattialla istuen – istuallaan siksi, ettei viulu olisi hajonnut, jos sattuisi putoamaan.

Viulu pelimannin kädessä, se riittää Panulan mielestä lähes mihin tahansa.

”Pelimanneista se rytmi lähtöö.”

Nykyään pitää rytmin olla yhä kovempi, että ihmiset pystyisivät tanssimaan.

”Ennen pystyttiin tanssimahan yhrellä viululla. Latotanssit. Ei siellä kantapäillä kalkutettu, mennä suhistettiin musikaalisesti.”

Sen sijaan suomalaisten klassisten muusikoiden taso nousee Panulan mielestä kaiken aikaa. Rajat ovat avautuneet, ja orkestereihin pyrkii nykyään aiempaa enemmän ulkomaisia muusikoita. Tämä on Panulan mielestä yksinomaan hyvä asia: suomalaisten on pakko kehittyä, kun on avoimet kentät.

”Paras saa paikan ja sillä siisti.”

Turhat liikkeet

Panula opettaa yhä. Alkuvuodesta hän perusti oman Panula-Akatemian. Videointi on edelleen opetuksen ytimessä. Siinä oppilaat näkevät turhat liikkeensä.

Panula sai itse kritiikkiä 1950-luvulla nuorena kapellimestarina liian pienistä johtamisliikkeistään.

”Esimerkiksi Lahdessa arvostelija sanoi, että kun ei näy mitään, kun lyö. Että pitäs vähän enemmän. Opettajaks rupes!”

”Samoin kävi Turussa. Onpa pienet liikkeet. Mutta oon pitänyt sen. Ei oo tarkoitus, että yleisölle näytetään, se on soittajille.”

Jos kapellimestarin liikkeet ovat pienet, soittajien on pakko olla hereillä ja valppaina. Ja jos soittajat eivät näe, silloin he kuuntelevat tarkemmin toisiaan. Silloin se on yhteissoittoa.

Panulan mielestä kapellimestari on koossapitävä voima tai kuin teatteriesityksen kuiskaaja, jonka puoleen soittajat tarvittaessa kääntyvät. Ihannetilanteessa voi käydä – paradoksaalisesti – että kapellimestari tekee itsestään lähes tarpeettoman hyvällä psykologialla ja kosketuksella soittajiin.

”Lähinnä lähdöt ja temponvaihtelut kasahan, se riittää silloin.”

Pahin ongelma johtajassa on Panulan mukaan teeskentely.

”Kun ihminen yrittää olla enemmän ku mitä se on. Se ei vetele.”

”Matkivat noita suuria mestareita, ja sattumalta näen sen sitten heti! Tuossa on [Herbert von] Karajania, tuos on [Seiji] Ozawaa.”

Näitä ”kaikkia helvetin munkkeja” kapellimestarit matkivat ja hukkaavat oman äänensä ja minänsä. Sen kintereille Panula opetuksessa usuttaa oppilaita.

”On oltava kontaktissa orkesterin kanssa. Rehellinen, mielekäs ja ystävällinen. Vot”, Panula summaa hyvän kapellimestarin ominaisuuksia.

Musiikki puhuu

Ollaan Jaakko Ilkan patsaalla Ilmajoen keskustassa. Tuulee kovaa. Mestari kuivaa kyyneliä.

Panulan ensimmäinen ooppera kertoi Jaakko Ilkasta, talonpoikaiskapinallisesta. Panulan mukaan hänessä itsessään on yhä Ilkkaa, kapinallista. Paljon on nähty – ehkä jokin unelma odottaisi vielä täyttymistään?

”Että toivoisin jotain? Ei toiveita, ei mitään. Mä oon niin helvetin tyytyväinen”, mestari murisee tuulen alta.

”Ei katumista, se on niinku se menöö ja sillä siisti. Optimisti ja positiivinen. Ei mitään haatanan ruikuttamista. Musiikki puhuu, se puhuu parhaiten.”