Lähihoitaja toteutti muistisairaiden vanhusten haaveet valokuvina

Kajaanilainen lähihoitaja Anna Kärkkäinen ja opiskelijat toteuttivat muistisairaiden vanhusten haaveita valokuvilla.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Aune Manninen, 91

Kajaanilainen lähihoitaja Anna Kärkkäinen ja opiskelijat toteuttivat muistisairaiden vanhusten haaveita valokuvilla.
(Päivitetty: )
Teksti:
Sanna Puhto

Idea syntyi aurinkoisena kesäpäivänä palvelutalo Onnela-kodin pihamaalla.

Aune Manninen, 91, oli parkkeerannut rollaattorinsa uhkean kukkapenkin eteen ja pyysi lähihoitaja Anna Kärkkäistä ottamaan hänestä kuvan.

Miten hienoa olisikaan, jos ammattikuvaaja ottaisi Aunesta oikein hienon potretin, Anna mietti. Olisi meikit ja kauniit vaatteet. Ja entäpä, jos jokainen asukas kuvattaisiin juuri sellaisessa ympäristössä, joka kuvastaisi hänen haavettaan. Kukin voisi esittää kuvassa ketä vain haluaisi.

Näitä pohtiessaan Anna huomasi, että Vanhustyön keskusliitto laittoi haettavaksi toimintatonneja vanhusten virkistystoimintaan.

”Tuossa on rahat”, Anna päätti.

Annan idesta ei olisi kuitenkaan tullut totta, elleivät Kainuun ammattiopiston YritysAmiksen nuoret opiskelijat olisi lähteneet mukaan hankkeen toteutukseen. Opiskelijat lahjoittivat kuvat vanhuksille 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Kajaanin kaupunginteatteri tarjosi meikit, kampaukset ja kuvausrekvisiittaa. Avuksi lähtivät myös paikallinen hevostalli ja poliisi.

Vaikein rasti oli saada vanhusten unelmat esiin. ”En minä mistään haaveile.” Kainuun korvessa on totuttu arkeen, ei haaveiluun.

Anna kyseli asukkaiden unelmia arkisen työn lomassa.

”Vessareissullakin voi ihan hyvin jutella näistä. Pyysin miettimään, että jos kaikki olisi mahdollista, kuka olisit?”

Kehitysvammainen Mira Kettunen tiivisti yhteisen ajatuksen: ”Enhän minä nyt itseäni muuttaisi.”

Kuvausten aikana Anna pääsi huomaamaan, että vaikka elämä parkitsee ja sairaus syö muistin, jokaisen sisältä löytyy yhä se sama ihminen kuin taipaleen alussa.

Valokuvat tavoittivat vanhuksissa juuri sen, ihmisen ytimen. Tuloksena oli iloa ja silmien loistetta, joka jatkuu, vaikka valokuvista koottu näyttely on jo ohi.

Aune Mannien, 91

4 lasta, teki työtä kotiäitinä.

Aune rakastaa kauneutta. Jopa siinä määrin, että hän ei suostunut ottamaan rollaattoria käyttöönsä ennen kuin sai kullanvärisen.

Aune meikkaa edelleen itse huulet ja muut, mutta kynsien lakkaamisessa hoitaja auttaa. Saattaa olla, että pian Aune joutuu harmikseen luopumaan punaisista hiuksistaan ja kiharoista, sillä hän ei enää oikein jaksa istua vaadittavaa aikaa kampaajan tuolissa.

Aunen puhe on typistynyt kyllä- ja ei-sanoihin, mutta silläkin tavalla Anna Kärkkäinen sai selville, että Aune haluaa tulla kuvatuksi kuningattarena. Päässään tiara, ei kruunua.

Kuva on nyt kehystettynä Aunen seinällä, ja usein hän ihailee itseään siitä hyväksyvästi hyristen.

Väinö Arffman, 93

virkistystoiminta

©LARI AROLA

3 lasta, teki työtä metsurina.

Väinö on Kainuun korvesta kotoisin. Haaveilu ei kuulunut Väinön sanavarastoon edes silloin, kun hänellä vielä oli sanoja käytössään. Nyt muistisairaus on vienyt niistä suuriman osan ja jättänyt jäljelle vain muutaman.

Vanha metsuri pääsi kuvaan entisen työkaverinsa, suomenhevosen, kanssa. Hevonen puettiin Väinön voimavuosien aikaisiin suitsiin ja aisaan. Kun Väinö näki valmiin kuvan, tapahtui ihme.

Kuva tavoitti sen nuoren miehen, joka hänessä yhä asustaa. Silmät kirkastuivat, sanat palasivat.

Väinö alkoi kertoa: ”Minulla oli tuommoinen hevonen. Isä osti sen markkinoilta. Sen nimi oli Puti. Sen kanssa me oltiin metsätöissä savottakämpällä.”

Timo Heikkinen, 47

©SINIKKA MOILANEN

Ei lapsia, käy kehitysvammaisten työtoiminnassa.

Timo ei juuri juttele ajatuksistaan Onnelassa eikä kotona vanhempien luona. ”Äiti ja isä pystyvät tietysti tulkitsemaan Timoa hyvin”, Anna Kärkkäinen sanoo.

Timo on kuin ujo pieni lapsi, joten Pirkko-äiti sai pohdittavaksi, milloin Timo on onnellisimmillaan.

Se oli helppo sanoa: kun hän pääsee kalaan Markus-isän kanssa. Silloin äiti jätetään rannalle, Timo soutaa ja isä kokee verkot. Juuri tällä veneellä isä ja poika käyvät verkoilla keväästä syksyyn.

Kun Timo näki valmiin kuvan, hän hymyili ujoa pojan hymyään.

Eila Lappalainen, 92

©LARI AROLA

5 lasta, teki työtä myyjänä ja tarjoilijana.

”Nuorena menin enkä meinannut. Voitin tanssikilpailuissa palkintojakin”, Eila kertoo.

Vaan nyt on toisin: ”Minä en enää haaveile. Korjaisipa Luoja jo pois.”

Muistisairas Eila lähti kuitenkin mielellään kuvattavaksi Kajaanin kaupunginteatteriin. Eilan jalat eivät enää juuri kanna, mutta kun hän asettui näyttelijä Asko Vaaralan käsivarsille, hänen kehonsa muisti heti, miten tanssiotteessa ollaan. He pyörähtivät muutaman askeleenkin.

Paluumatkalla taksissa Eila ihasteli samaan aikaan kuvauksissa olleeen kuningatar Aunen meikkiä: ”Minutkin olisi pitänyt meikata.” Hoitaja Anna Kärkkäinen antoi Eilalle peilin, josta hän näki omat meikatut kasvonsa. ”No nyt olisi pitänyt ottaa kuva”, Eila huudahti.

Valmiit kuvat ihastuttivat Eilaa: ”Olenko se tosiaan minä? Noin kaunis.”

Anna Oikarainen, 80

©LARI AROLA

Ei lapsia, teki työtä myyjänä.

Anna on matkustellut enemmän kuin hänen ikäpolvensa kainuulaiset yleensä. Matkaan hän on lähtenyt samanhenkisen ystävättären kanssa. Anna on kiinnostunut historiasta ja kirkoista, joihin hän on käynyt tutustumassa Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan maissa. Yhtä lailla Anna on rakastanut aurinkorantoja ja paistatellut päivää monella. Jos hän jonnekin vielä pääsisi, hän menisi Espanjan aurinkoon. Se ei kuitenkaan enää ole mahdollista. Anna ei jaksa enää matkustaa.

Tätä kuvaa katsoessaan Anna muistaa, miltä tuntuu, kun lämmin merituuli heiluttaa helmoja ja miten hiekka on niin kuumaa, ettei siihen voi astua paljain jaloin.

Simo Koskelo, 58

©LARI AROLA

Ei lapsia, työskentelee koulun keittiössä ja puutarhassa.

Kehitysvammainen Simo tiesi heti, mikä on hänen haaveensa. Olla taikuri. Hän pukeutuisi frakkiin ja silinterihattuun ja esiintyisi yleisölle. Kun näyttelyn avajaisten aika lähestyi, Anna Kärkkäinen tarjoutui pyytämään sukulaispoikaansa opettamaan Simolle muutaman taikatempun. Niitä Simo voisi esittää avajaisvieraille. Se ei ollut Simosta tarpeen. Haaveet ovat haaveita, eikä niiden tarvitse olla totta.

Simolle riitti olla taikuri vain kuvassa.

Valokuvanäyttelyn aikana Simo seisoi usein kuvansa vieressä ja esitteli sitä ylpeänä vieraille.

Matti Repo, 78

©LARI AROLA

2 lasta, teki työtä kirvesmiehenä.

Matti ei ole tavannut vuosiin Ruotsissa asuvaa isosiskoaan. Tuskin enää tapaakaan. Sisko on nykyisin huonossa kunnossa, eikä Matistakaan ole lähtijäksi. Siksi Matti matkustaa haavekuvassaan siskon luo ykköset yllään.

Siitä on nyt reippaasti yli 70 vuotta, kun Matti lähti siskon kanssa ensimmäistä kertaa Ruotsiin. Silloin ei lähdetty huvittelemaan vaan sotaa pakoon, nimilaput kaulassa ja omaisuus vaneriaskissa. Sodan loputtua he palasivat yhdessä Suomeen, mutta sisko muutti aikuisena Ruotsiin.

”Perkele, minkä teit”, Matti hyrisi tyytyväisenä kun näki kuvan.

Riitta Parkkinen, 74

©MINNA LEINO-JOKELAINEN

12 lasta, teki työtä kotiäitinä, lehdenjakajana, kalamyyjänä torilla.

”Tapahtuiko minulle tänään jotain, kun rinnassa on sellainen tunne? Kävikö minulla vieraita”, muistisairas Riitta saattaa kysyä.

Vaikka mieli ei muista läheisten käyntiä, tapaamisesta syntynyt tunne jää kehoon.

Jos Riitta olisi voinut aikanaan valita ammatin, hän olisi ryhtynyt poliisiksi. Kun hänet nyt kuvattiin poliisin univormussa, elämys oli niin suuri, että se painui suoraan pitkäkestoiseen muistiin. Sieltä Riitta poimii sen tarvittaessa. ”Saanko toisen palan leipää”, hän saattaa kysyä ja sutkauttaa heti perään: ”Ette te poliisille uskalla olla antamatta.”

Kuva on ollut elämys, jota muistisairauskaan ei ole pyyhkinyt pois.

Lue myös:

Tuloloukku esti Mairen, 84, bloggaamisen

 

X