Lähimmäisenrakkaus ajaa Vienoa tekemään avustustyötä Karjalassa
Lähimmäisenrakkaus ajaa Vieno Viitakareen auttamaan sekä kotona Kuusankoskella että rajan takana Karjalassa. Vienolle auttaminen on elämäntapa, jonka hän omaksui jo nuorena tyttönä.
Vieno Viitakare (vas.) sekä Sveta, Fjodor, Katjana ja Rashil, jotka ovat vanhusten intervallihoidossa Viipurin sosiaalikeskuksessa.
Viipurin torilla on rauhallista. Kauppahallin edusta on tyhjä. Pyöreä torni saa seistä ylhäisessä yksinäisyydessään. Vain muutama mummo kuljeskelee kauppaamassa luutia ja koreja.
Parkkipaikalla 77-vuotias Vieno Viitakare ja hänen avustajansa nostelevat linja-auton tavaratilasta sinisiä Ikean kasseja, jotka ovat täynnä vaatteita. Mukana on myös kaksi punaista muovisäkkiä, ne ovat äitiyspakkauksia, joissa on vauvan- ja taaperonvaatteita.
Vaatekassit ovat menossa vajaan 30 kilometrin päähän Sovetskiin, jossa ne jaetaan vähäosaisille.
Paikalliseen hyväntekeväisyysjärjestöön kuuluvat Antonina, Tatjana ja Anatoli ovat tulleet Sovetskista avustuskuormaa hakemaan.
Kun kassit on siirretty kahteen henkilöautoon, Vieno saa kolmikolta lämpimän halauksen.
”Olemme valtavan kiitollisia. Tämä apu on meille hyvin tärkeää. Vienon kammari on ainut järjestö, joka meitä avustaa”, Antonina sanoo.
Koira pääsee uuteen kotiin. Suomalaiset lahjoittavat Viipurin seudun vähävaraisille vaatteita, kenkiä ja leluja. ©MIKKO NIKKINEN
Kuusankoskelainen Vieno Viitakare on pieni, harmaahiuksinen nainen, mutta pinnan alla piilee roppakaupalla voimaa ja sitkeyttä.
Vieno on tuttu hahmo Viipurin turuilla ja toreilla. Hän vierailee rajan takana lähes viikoittain.
”Tunnen Viipurin kadut paremmin kuin Kouvolan”, hän naurahtaa.
Kaikki alkoi 1990-luvulla, kun Vieno työskenteli vielä diakonissana Kuusankosken seurakunnassa. Eräs diakonissaopiskelija teki päättötyötään Viipurin katulapsityöstä, ja vapaaehtoistyö imaisi Vienonkin mukaansa.
Vuonna 2000 Vieno perusti Vienon kammarin, viralliselta nimeltään Karjalan Tuki – Kuusankoski -yhdistyksen. Se tekee avustustyötä sekä Kuusankoskella että Venäjän Karjalassa. Myös Viro ja Latvia ovat yhdistyksen avustuskohteina.
Bussimatkoilla tutustutaan avustuskohteisiin
Tällä kertaa – kuten niin usein aiemminkin – Vieno on tullut päivämatkalle Viipuriin linja-autossa, jossa matkustaa myös nelisenkymmentä ryhmämatkalaista eri puolilta Kymenlaaksoa.
Vienon kammarin avustus- ja virkistysmatkat Viipuriin ovat suosittuja: bussi on aina täynnä. ©MIKKO NIKKINEN
Vienon kammarin bussimatkoilla turistit pääsevät ostosten teon ohella tutustumaan avustuskohteisiin, kuten synnytyssairaalaan tai sosiaalikeskukseen.
Ryhmämatkalaisista useimmat ovat tulleet Vienolle tutuiksi vuosien saatossa. Kymenlaaksossa tiedetään, että Kammarin matkoilla voi yhdistää huvin ja hyödyn.
”Avustaminen on helppoa. Kun ostaa Viipurin matkan, osallistuu samalla avustuskuorman viemiseen perille”, Vieno huomauttaa.
Venäjälle viedään enää harvemmin avustuskuormia rekoissa, sillä isoille erille pitää hankkia vientilupa Moskovasta. Bussin tavaratilassa tuotaviin avustuskasseihin Venäjän tulli ei ole puuttunut.
Osa matkailijoista lähtee omille teilleen ostoksille, kahviloihin, puistoihin. Osa reissaa bussin kyydissä Talikkalan torille.
Joku haluaa ostaa myyränmyrkkyä ja pyytää venäjää taitavaa Leena Herziä kirjoittamaan sanan paperille venäjäksi.
Vieno ja Leena jatkavat matkaansa Viipurin kaupungin sosiaalikeskukseen. Tällä kertaa heillä ei ole avustuskuormaa, mutta tuttua väkeä on mukava käydä tervehtimässä. Vienolla on tuliaisina iso kassillinen keksejä.
Sururyhmiä sotien uhrien äideille ja leskille
Vieno jäi eläkkeelle vuonna 2001, ja jo lähtöjuhlansa jälkeisenä päivänä hän aloitti vapaaehtoistyöt.
Alussa Vienon kammari avusti suomalaisten ylläpitämää lastenkotia ja katulasten päiväkeskusta, Viipurin Dikonia. Avustustoiminta kuitenkin laajeni, kun pyyntöjä sateli eri puolilta.
Vuosien aikana Vieno on joukkoineen avustanut muun muassa Viipurin ja Sortavalan synnytyssairaaloita ja muita sairaaloita, Viipurin sosiaalikeskusta, Viipurin huume- ja päihdehuoltolaa, vankiloita ja seurakuntia sekä perheitä, kyläyhteisöjä ja kouluja eri puolilla Karjalankannasta.
Yhdistys perusti Viipurin sosiaalikeskukseen perhekerhonkin Suomen mallin mukaan, ja nyt kerhoja on toiminnassa kolme.
Sosiaalikeskuksen pyynnöstä Vieno on ohjannut myös sururyhmiä Tšetšenian ja Afganistanin sotien äideille ja leskille.
”Koskettavimpia ovat kuitenkin kohtaamiset lasten kanssa. Sitä ei unohda ikinä, kun lastenkodissa joku pieni lapsi tulee syliin, rutistaa kaulasta eikä meinaa päästää irti”, Vieno sanoo.
Sosiaalikeskuksessa odottaa lämmin vastaanotto. Toimistohuoneeseen on katettu kahvia, keksejä ja suklaakonvehteja.
Sosiaalikeskuksessa toimii vanhusten ja invalidien intervallihoito, lastenkoti sekä vähäosaisille lapsille ja perheille tarkoitettu päiväkeskus.
Sosiaalikeskuksessa toimii lastenkoti sekä vähäosaisille lapsille ja perheille tarkoitettu päiväkeskus. ©MIKKO NIKKINEN
Vanhusten ja invalidien hoidosta vastaava Antonina mainitsee, että he voivat ottaa kerralla hoitoon 10–12 asiakasta. Intervallihoito kestää kolme kuukautta, tarvittaessa pidempäänkin.
”Päästäkseen hoitojaksolle vanhus tarvitsee lähetteen sosiaalikomitealta. Varattomille intervallihoito on ilmaista. Muilta peritään pieni maksu”, Antonina kertoo.
Hoitojaksoon kuuluu monenlaista kuntoutusta, kuten hierontaa, fysioterapiaa ja liikuntaa.
Eniten tulokkaita olisi talvella, sillä silloin elämä voi käydä vetoisissa asunnoissa ja mökeissä rankaksi.
”Kesäisin paikkaa jonottaa usein vain muutama vanhus.”
Vanhusten osastolla on hiljaista. Pitsiverhot heiluvat keveästi ilmavirrassa, televisio jää taustaääneksi.
Neljän hengen huoneessa asuvat Sveta, 73, Rashil, 88, ja Katjana, 84, ovat pelkkää hymyä.
”Tämä paikka kuuluu huippukategoriaan. Missään meitä ei kohdella niin hyvin kuin täällä. Työntekijät ovat meille parempia kuin oma äiti”, Sveta kiittelee.
Naisten päivät kuluvat askarrellen, kuntoutukseen osallistuen ja syöden. Ruoka tarjoillaan neljästi päivässä.
Viereisessä miesten huoneessa asustaa satavuotias sotainvalidi Aleksander. Siperiassa syntynyt tervaskanto innostuu kertomaan sotajuttuja.
100-vuotias sotaveteraani Aleksander kertoo olleensa Alpeilla asti, kun toinen maailmansota päättyi. ©MIKKO NIKKINEN
”Minä puolustin Moskovaa, kun saksalaiset hyökkäsivät. Me pelastimme koko Euroopan. Sodan päättyessä olin Sveitsin Alpeilla asti.”
Vieno katselee ja kuuntelee puhujaa.
”Ihailen venäläisiä hoitajia, heillä on sydän paikallaan. Minäkin voisin jäädä tänne mielelläni vähäksi aikaa lepäämään ja rentoutumaan”, hän toteaa.
Auttamisesta on tullut elämäntapa
Viipurin moderniin Victoria-hotelliin on katettu buffet-lounas. Vajaalla neljällä eurolla saa salaatin, alkukeiton, pääruoan sekä kahvin.
Vieno ja Leena ovat lähteneet Kuusankoskelta liikkeelle seitsemältä aamulla ja istahtavat nyt ansaitulle lounaalle.
Vieno laskeskelee, että Vienon kammari tekee Venäjälle vuodessa nelisenkymmentä matkaa. Avustustyö on aktiivista myös kotikaupungissa Kuusankoskella: yhdistys jakaa ruokaa, kouluttaa, työllistää sekä tekee verkostotyötä perheiden parissa.
”Otamme vastaan kaikki, jotka meille tulevat. Aina löytyy jotain pakastimesta tai annamme pienen lahjakortin, jolla saa ruokaa ensihätään.”
Miten Vieno jaksaa aina vain auttaa? Eikö hän haaveile rauhallisista eläkepäivistä?
”Auttamisesta on tullut minulle elämäntapa. En osaa muuten ollakaan. Jos makaan yhden päivän sohvalla, tulen kipeäksi”, hän naurahtaa.
Auttaminen ja muiden eteen tekeminen ovat Vienolla verissä. Hän kasvoi sota-ajan lapsena seitsenlapsisen katraan toiseksi vanhimpana. Kun Vieno oli 14-vuotias, hänen isänsä kuoli. Menetys sattui herkkään ikävaiheeseen.
”Äiti teki kahta työtä elättääkseen meidät. Minä hoidin sisaruksia ja huushollia, koska olin tyttäristä vanhin. Kun kysyin äidiltä neuvoa, hän sanoi, että kyllä sinä osaat ja pystyt.”
Vieno haaveili kampaajan ammatista, mutta äiti patisteli tytärtään opiskelemaan diakonissaksi. Neljän vuoden koulutukseen sisältyi myös sairaanhoitajakoulutus.
Hoitotyö imaisi mukaansa. Vieno työskenteli sairaanhoitajana yli 20 vuotta ennen diakonissaksi ryhtymistä.
Lähimmäisenrakkaus on Vieno Viitakareen kantava voima. ©MIKKO NIKKINEN
Auttaminen on yhdessä tekemistä. Sitä Vieno korostaa useaan otteeseen.
”En voisi tehdä tätä yksin, enkä voi lopettaa, koska luokseni tulee koko ajan ihmisiä, jotka haluavat auttaa.”
Paluumatkalla Vieno jakaa bussikyytiläisille kiitoskarkit ja kertoo tulevista matkoista. Parin viikon kuluttua avustus- ja virkistysbussi suuntaa taas Viipuriin.
Linja-auto jämähtää rajalle pitkäksi aikaa, sillä Venäjän tulli ei vedä. Matkalaiset ovat kotona Kymenlaaksossa vasta myöhään illalla.
Matkanteon ajoittainen hitaus ja hankaluus eivät Vienoa haittaa.
”Lähimmäisenrakkaus on rakkautta lähimmäiseen. Olla ihminen ihmiselle – se on hyvin yksinkertaista.”
Lue myös:
Halu auttaa elää vahvana
Suomalaisilla on aina ollut vahva halu auttaa. Viime vuosina halukkuus vapaaehtoistyöhön on kasvanut entisestään, sanoo kansalaistoiminnan johtaja Laura Hakoköngäs Diakonissalaitokselta.
Vapaaehtoistyön skaala on laaja: Se voi olla epävirallista naapuriapua tai organisoitua auttamista jonkin järjestön kautta. Avun kohteina voivat olla vaikkapa vanhukset, nuoret, maahanmuuttajat tai lapsiperheet.
Aktiivisimpia auttajia ovat perinteisesti olleet keski-ikäiset ja tätä vanhemmat. Vapaaehtoistyössä on kuitenkin yhä enemmän mukana myös nuoria ja ruuhkavuosia eläviä.
”Ihmisillä on auttamiselle hyvin erilaisia motiiveja. Yksi saa siitä iloa, toinen seuraa ja mielekästä tekemistä, kolmas yhteisöllisyyttä. Yhteistä on kuitenkin inhimillisten merkitysten etsiminen”, Hakoköngäs toteaa.
Vienon kammari: http://www.karjalantuki.com/